Näin meitä on neuvottu, jotta kansakunta voisi taivaltaa valitsemaansa pohjoisen hyvinvointivaltion polulla. Suomi oli mukana euroa edeltäneessä EU-maiden yhteisessä valuuttakokeilussa 1990-luvun alussa. Kullakin kokeeseen osallistuneella maalla oli omat kansalliset valuuttansa, mutta ne olivat sidottu toisiinsa laskennallisen valuuttayksikön, ecun avulla.
Suomen talouden alamäen alettua kävi selväksi, että markan ecu-kytkös oli Suomen heikkeneviin talous- ja rahoitusoloihin aivan liian vahva. Talouden oikaisu oli määrä toteuttaa ”sisäisen devalvaation” keinoin palkkoja ja hintoja laskemalla; vyötä kiristämällä. Oikaisutoimenpiteet epäonnistuivat ja Suomi joutui irtaantumaan ecu-kytkennästä. Se johti markan devalvoitumiseen ja ennen pitkää myös talouden tukevaan piristymiseen.
Nyt ollaan 90-luvun kaltaisessa tilanteessa. Talous on ollut alavireinen vuodesta 2008 lähtien, eikä selkeää parannusta ole näköpiirissä. Ratkaisuksi tarjotaan samoja lääkkeitä kuin silloin. Alla on muutama satunnainen ehkä kuvaavakin lainaus asiaan liittyvästä keskusteluista verkossa.
- Hakaniemen pakkovalta 1940-luvulta on johtanut umpikujaan, johon ilman pakkokeinoja ei ole ratkaisuja. Hakaniemen ja Etelärannan epädemokraattinen duopoli on ehdottomasti ja tarvittaessa väkivalloin valtion puolesta purettava
- Valtion menoja olisi leikattava ja veroja kerättävä lisää, niin että budjetti tulisi ylijäämäiseksi
- Palkkoja olisi laskettava niin paljon että suomalaiset tuotteet voitaisiin hinnoitella sillä tavoin että ne menisivät kaupaksi.
- Populistit ja muut helppoheikit väittävät että on jotain hokkus-pokkus temppuja, kuten rahan arvon alentaminen, siis devalvaatio.
Euro on 17 maan yhteinen valuutta. Euromaat ovat keskenään hyvin erilaisia taloutensa, kulttuurinsa ja luonnonolojensa suhteen. Euroaluetta kasattaessa tämä oli tiedossa ja kuvitelma oli, että erot siitä ajan myötä tasoittuisivat. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Itse asiassa kehitys on ollut päinvastainen. Euroalueen keskellä olevat maat näyttäisivät pärjäävän reuna-alueiden maita selvästi paremmin.
Meidän ongelmaksi on muodostunut vienti. Kun syystä tai toisesta kustannukset ovat päässeet kasvamaan liian suuriksi, vienti on alkanut vaikeutua. Voihan vienti takuta myös siksi, että tuotetaan sellaista, jota ei haluta ostaa, mutta jääköön se pohdinta. Toinen vitsaus on paisuva valtiontalouden alijäämä joka johtaa valtion velan jatkuvaan kasvuun.
Vientiteollisuudessa palkkojen osuus on keskimäärin alle 20% kokonaiskustannuksista. Jos tuotteen hintaa pitäisi alentaa 5%, niin palkkoja pitäisi pudottaa neljänneksen verran, jotta saataisi haluttu tuotteen hinnanalennus muiden kulujen pysyessä muuttumattomina. Laskutoimitus on omaperäinen, mutta kuvannee tilannetta. Palkansaajat tietenkin vastustavat tulojensa alentamista. Vähäiset ja tehottomat alennukset ovat mahdollisia, mutta tehokkaat eivät. Ei voida ajatella, että asunto- ym. velkoja ja elinkustannuksia maksetaan ronskisti leikatuilla palkoilla. Palkkojen alentaminen leikkaa ostovoimaa ja hyydyttää kotimaista kulutusta eli heikentää kotimarkkinayritysten toimintaedellytyksiä, mistä seuraa työttömyyttä.
Valtion menojen leikkaukset vaikuttavat samalla tavoin kuin palkkojenkin. Valtion menot ovat mitä suurimmassa määrin kansalaisten tuloja. Ne ovat palkkoja, avustuksia, ostoja tavaran tuottajilta, yritystukia (=palkkoja) jne. Kun valtio leikkaa menojaan, se todellisuudessa leikkaa kansalaisten tuloja. Vaikutus on tietenkin sama kuin palkkojen alennuksella.
Valtion tulot ovat pääasiassa kansalaisten maksamia veroja. Jos verot eivät riitä kattamaan valtion menoja, pitää ottaa velkaa. Meidän valtion velka on hiukan alle euromaiden kaskitason. Siitä ei siten ole huolta. Ongelma on se, että kun talous ei kasva, velan lisääminen tuo lisäkuluja ja korkojen nousu samoin. Velasta johtuva lisärasitus kurittaa sekin lopulta kansalaisten pussia. Valtion velkoja on harvemmin jouduttu nettomääräisesti lyhentämään. Yleensä aina löytyy uutta velkaa lyhennysten sijalle.
Pitkän aikavälin talouskasvuksi ennustetaan 1%. Se ei riitä tilannetta parantamaan. Pienetkin häiriöt maailmalla katkaisevat helposti myönteisen kehityksen.
Varsin yleinen on asiantuntijain näkemys, että euro on ollut Suomen taloudelle haitallinen. Talouden pelastajaksi on tarjottu siirtymistä oman valuutan käyttöön. Tätä vastustetaan pelolla, että oma raha devalvoituisi huomattavasti sen käyttöönoton jälkeen ja sen myötä kaikki velat kasvaisivat devalvaation verran. Alhaista korkotasoa pidetään tavoiteltavana asiana, vaikka se kertoo talouden ongelmista ja mielellään uskotaan sisäisen devalvaation korjaavan asiat.
Ulkoinen devalvaatio eli valuutan arvon alentaminen muihin valuuttoihin nähden edellyttää omaa keskuspankkia ja omaa valuuttaa. Valtioneuvosto voi säädellä sen arvoa tai se voidaan asettaa ns. kelluvaksi valuutaksi, jolloin sen vaihtosuhde määräytyy automaattisesti taloussuhdanteiden mukaan. Silloin vaihtosuhteen korjaantumista ei juuri huomata. Siirryttäessä omaan valuuttaan se todennäköisesti devalvoituu.
Ulkoisen devalvaation vaikutuksesta tuontitavaroiden hinnat nousevat devalvaatioasteen verran. Kotimaiset hinnat ja velkojen arvot pysyvät muuttumattomina. Vientihinnat muuttuvat devalvaatioasteen verran edullisemmiksi ostajille. Kotimaisen tuotannon hinnat tulevat vastaavien ulkomaisten tuotteiden hintoja edullisemmiksi. Tämä edistää kotimarkkinoilla toimivien yritysten kilpailukykyä tuontitavaroihin nähden. Työpaikkojen lisäys tulee mahdolliseksi.
Tuontihintojen nousun seurauksena inflaatio kiihtyy ja myös korot nousevat. Devalvaation hyötyjä rasittaa valuutan pyrkimys vahvistumaan, mutta kelluminen kompensoi tätä ilmiötä. Kilpailukyvyn ylläpito on kuitenkin lopulta elinehto. Oma valuutta on vain asioita auttava väline. Lisäksi oma keskuspankki tarjoaa talouden sääntelyyn monia keinoja, jotka euromailta puuttuu.
Palkansaajajärjestöjä syytetään siitä, että ne eivät suostu palkkojen alentamiseen ja estävät siten kilpailukyvyn palauttamisen. Suomen historiaan on kuulunut säännölliset devalvaatiot 90-luvulle saakka. Tämä on ollut toimiva yhdistelmä, koska se on omalla tavallaan kyennyt kompensoimaan vahvojen palkansaajajärjestöjen vaikutuksia. Suomi on näin kehittynyt sodan runtelemasta maasta eturivin yhteiskunnaksi. Näyttää siltä, että eurossa elämään oppimisesta on tulossa meille huonoja arvosanoja.