Kansanedustaja Ozan Yanarin ja perussuomalaisen Matti Putkosen vierailu 29.1. Huomenta Suomessa synnytti sosiaalisessa mediassa kipakan keskustelun suomalaisuuden määritelmästä. Presidentinvaalien jälkipuintiin tarkoitettu lähetys muuttui nopeasti väittelyksi suomalaisuuden todellisesta olemuksesta ja siitä, minkälainen yhteiskunnallinen kehitys tulisi edustamaan Suomessa ”uutta normaalia”. Kyseisen keskustelun aikana Yanar kysyi Putkoselta, että pitääkö hän Yanaria suomalaisena, johon Putkonen vastasi myöntävästi. Yanarin mukaan Suomen ”uusi normaali” tulee muodostumaan ”hänen kaltaisistaan”, eli käytännössä ei-valkoisista ihmisistä, joilta puuttuu kantaväestön kanssa yhteinen verenperintö.
Suomalaiset, kuten kaikki muutkin etniset ryhmät, on perinteisesti ymmärretty sen kaltaisten ihmisten muodostamiksi kokonaisuuksiksi, jonka jäsenillä on enemmän yhteistä keskenään kuin kyseisen ryhmän ulkopuolisten ihmisten kanssa. Nämä yhteneväisyydet voivat perustua esimerkiksi verenperintöön (muista ryhmistä poikkeavat geenit), kulttuuriin (muista ryhmistä erottuvat rituaalit), mielenlaatuun (muista ryhmistä erottuva temperamentti), kieleen (muista ryhmistä poikkeava kommunikaatio) ja uskontoon (muista ryhmistä poikkeava maailmankatsomus), joiden ansiosta näennäisen riippumattomista yksilöistä tuleekin osa suurempaa kokonaisuutta. Suomalaisuus ei siten tarkoita tutkintoa, arvonimeä tai valtiollisen viraston antamaa leimaa, vaan rajattua populaatiota, jolla on tarpeeksi paljon yhteisiä ominaisuuksia toistensa kanssa.
Johtuen Suomen historiallisesta eristäytyneisyydestä ja geneettisestä etäisyydestä muihin eurooppalaisiin kansoihin, määritelmämme suomalaisuudelle on aina ollut orgaaninen. Suomalaisella kansanluonteella tarkoitetaan sen kaltaista käyttäytymistä, jonka esiintyminen on suomalaisen kansanryhmän sisällä yleistä. Suomalaisella kulttuurilla ja sen sisältämällä normistolla tarkoitetaan sen kaltaisia sääntöjä, jotka vastaavat suomalaisen enemmistön oikeustajua ja käsitystä hyvästä elämästä. Suomen kielellä tarkoitetaan sitä kommunikaatioon käytettävää työkalua, joka on jalostunut vuosisatojen ajan vastaamaan suomalaisen kansan tarpeeseen ilmaista itseänsä. Suomalaisuus ei siten ole myyttistä, staattista ja jollain tavoin materiaalisesta maailmasta irrotettua legendaa, vaan tapa kuvata erään tietyn väestöryhmän empiirisesti havaittavissa olevaa olemusta.
Suomalaisuuteen liittyvät mielikuvat ovat myös muuttuneet ja kehittyneet aikojen saatossa, sillä kyseiset mielikuvat ovat aina heijastaneet niitä ominaisuuksia, jotka ovat sillä hetkellä olleet suomalaisen väestön keskuudessa yleisiä. Suomalaiset ovat edustaneet kansallisen historiansa aikana nälkämaan valloittajia, pelottomia ratsusotureita tai tietoyhteiskunnan edelläkävijöitä riippuen siitä historiallisesta hetkestä, milloin kyseinen arvio on tehty. Suomalaisuuden rajaaminen tietyn verenperinnön omaavalle populaatiolle ei siten tarkoita pysähtyneisyyden ylistämistä, vaan uskoa siihen, että syntyperänsä kautta toisiinsa linkittynyt kansakunta kykenee selviämään tulevaisuuden haasteista paremmin kuin monietninen ja sisäisen koheesion menettänyt yhteiskunta.
Ozan Yanarin ja muiden maahanmuuttajataustaisten ihmisten suomalaistaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että aiemmin mainittuun kansanryhmään yritetään lisätä sen kaltaisia väestöelementtejä, jotka eivät jaa muiden siihen kuuluvien ihmisten kanssa yhteistä verenperintöä, äidinkieltä, kulttuuria, ulkonäköä tai temperamenttia. Yhdistävä piirre alkuperäisiin suomalaisiin rajoittuu siten ainoastaan suomen kielen osaamiseen ja maantieteelliseen sijaintiin. Erään toisen julkisuudessa esiintyneen uussuomalaisen eli Suldaan Ahmedin kohdalla kyseinen side on vielä tätäkin heikompi, johtuen hänen puutteellisesta kielitaidostaan. Sen kaltainen suomalaisuuden määritelmä, joka hyväksyy jäsenekseen niin turkkilaisen Yanarin, kuin myös somalitaustaisen Ahmedin, ei voi olla kovinkaan poissulkeva yhdenkään ulkomaalaisen suhteen.
Mikäli suomalaisuuden ehdoksi jää tosiasiallisesti ainoastaan henkilön maantieteellinen sijainti, on turha puhua enää kansanjoukosta, jolla olisi millään tavoin uniikkeja ominaisuuksia. Suomalaisuuden ”uusi normaali” olisi ainoastaan sen uuden väestön peilikuva, joka heijastelisi olemuksessaan kyseisen väestöjoukon ominaisuuksia. Näihin ominaisuuksiin lukeutuvat esimerkiksi kantasuomalaisia korkeampi rikospotentiaali, alhaisempi älykkyysosamäärä, suurempi määrä perinnöllisiä sairauksia ja aggressiivinen katukulttuuri, joka olisi identtinen kaikkien eurooppalaisten suurkaupunkien lähiökulttuurien kanssa. Se, mitä virallisessa liturgiassa pidettäisiin edelleen suomalaisena, olisi todellisuudessa vain afrikkalaisen ja lähi-itäläisen väestön pesäke alueella, jonka alkuperäisiä asukkaita he eivät todellisuudessa ole. Tätä tosiasiaa Putkonen ei kuitenkaan uskaltanut Yanarille kertoa.
Ei ole sinänsä outoa, jos tavallinen suomalainen haluaa pitää Yanaria suomalaisena, sillä hän edustaa monelta osin menestyvän maahanmuuttajan stereotyyppiä. Asiallinen julkinen esiintyminen ja näennäisen vilpitön halu rakentaa suomalaista yhteiskuntaa peittävät kuitenkin allensa sen tosiasian, ettei hän tule ikinä kiistämään yhdenkään toisen maahanmuuttajan suomalaisuutta. Samalla tavoin kuin Nasima Razmyar ennen häntä, myös Yanar edustaa sitä maahanmuuttajavaikuttajan arkkityyppiä jonka poliittinen toiminta tähtää vain ja ainoastaan maahanmuuttajaväestön lukumäärän kasvattamiseen. Maahanmuuton ja Euroopan ulkopuolisen väestön läsnäolon normalisointi on tietenkin kyseisten vaikuttajien näkökulmasta ymmärrettävää, sillä he tiedostavat itse poikkeavansa siitä suomalaisesta kansasta, jonka jäseninä he pyrkivät julkisessa liturgiassa esiintymään. Mikäli Suomessa nousisi tulevaisuudessa valtaan voimakkaan kiihkonationalistinen puolue, molemmat näistä vaikuttajista tiedostaisivat olevansa todellisen suomalaisuuden ulkopuolella. Nykyistä asetelmaa voidaankin kuvailla siten, että Yanar esittää olevansa suomalainen ja suomalaiset esittävät pitävänsä Yanaria sellaisena. Pinnan alla tilanne on kuitenkin toinen.
Yksi julkiseen keskusteluun osallistuneista ihmisistä oli historiantutkija Oula Silvennoinen, joka esiintyy julkisuudessa eräänlaisena äärioikeiston asiantuntijana. Silvennoinen pitää ylisukupolvista suomalaisuutta fasistisena abstraktiona, jolla ei ole mitään todellista pohjaa. Silvennoisen mielipiteet ovat hyvin yhteneväisiä Yanarin esittämän näkökulman kanssa, jonka mukaan ”suomalaisuus” ei olekaan enää nimitys tarkasti rajatulle väestöjoukolle, vaan eräänlainen palkinto tai titteli, joka myönnetään hyville tyypeille syntyperästä riippumatta.
Väite ylisukupolvisuuden olemattomuudesta on kuitenkin kaikin puolin omituinen, sillä se vaatisi käytännössä tilanteen, jossa Suomessa asuvia ihmisiä ei voitaisi jakaa etnisiin ryhmiin perinnöllisten ominaisuuksien perusteella. Suomalaisilla ei siten pitäisi olla muista kansoista poikkeavaa geeniperimää, kulttuuria, kieltä, ulkonäköä tai muita ominaisuuksia, joiden perusteella he kykenisivät luomaan itsenäisen ja muista riippumattoman kansallisidentiteetin. Silvennoisen väite, jonka mukaan ylisukupolvista ulottuvuutta ei olisi olemassa, on sangen erikoinen maassa, jonka väestön selvä enemmistö pohjautuu niihin suomensukuisiin heimoihin, jotka ovat asuttaneet Suomen aluetta vuosituhansien ajan ja jonka koko yhteiskuntajärjestys ja talousjärjestelmä on rakennettu ylisukupolvisen jatkuvuuden pohjalle.
Silvennoisen teesien perusteella käytännössä jokaiselta kansakunnalta voitaisiin kieltää oikeus reviiriin, omaan kulttuuriin ja itsehallintoon. Ajatus siitä, etteivät turkkilaiset saisi päättää turkkilaisuuden olemusta tai kiinalaiset kiinalaisuuden olemusta on järjettömyydessään loukkaava. Kyseinen järjettömyys muuttuu kuitenkin akateemiseksi ja edistysmieliseksi mielipiteeksi, mikäli sitä sovelletaan Silvennoisen tavoin eurooppalaisiin ja muihin valkoisiin yhteiskuntiin.
Suomalaisten ei tulisi alistua sille retoriselle kieroilulle, jota väestönvaihtoa ajavat ihmiset harjoittavat. Toteamus, jonka mukaan turkkilainen ei ole suomalainen, on vain tosiasian sanomista ääneen. Se ei tarkoita sitä, etteikö kyseinen turkkilainen voisi olla älykäs, hyväkäytöksinen ja ahkera ihminen, vaan sitä, ettei hän kuulu siihen väestöjoukkoon josta käytetään nimitystä suomalaiset. Jos Suomi halutaan jatkossakin pitää suomalaisten kansallisena kotina, meidän tulee osata tehdä ero kansallisen sisäpiirimme ja ulkopuolisten välillä.
Tuukka Kuru
