George Lincoln Rockwell (1918-1967) oli amerikkalainen kansallissosialisti, julkkis ja poliittinen radikaali, jonka kirjallinen tuotanto ja käytännön poliittinen toiminta vaikuttivat suuresti modernin äärioikeiston kehittymiseen toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Aiemmassa kirjoituksessani pyrin antamaan yleisluonteisen kuvan Rockwellin elämästä ja hänen ajattelunsa pääpiirteistä, sillä tämä tuttavallisemmin komentajaksi kutsuttu amerikkalainen on Suomessa vielä suhteellisen tuntematon toimija. Kirjoituksen toisessa osassa pyrin keskittymään enemmänkin Rockwellin poliittiseen strategiaan, jonka hän perusti omiin empiirisiin havaintoihinsa ja johtopäätöksiinsä.
Rockwellin poliittisen toiminnan kulmakivi oli valkoinen rotu, joka jakaantui biologiseen, kulttuuriseen ja poliittiseen ulottuvuuteen. Rotu, erityisesti sen biologisessa muodossa, toimi sivistyneen ja kehittyneen yhteiskunnan välttämättömänä raaka-aineena. Laadukkaat raaka-aineet eivät kuitenkaan yksistään riitä varmistamaan yhteiskunnan toimivuutta, sillä biologisesti laadukkaat kansat saattoivat dekadenssin aikana käyttäytyä lajityypilleen vieraalla tavalla ja edistää omaa turmeltuneisuuttaan imitoimalla alkeellisten ihmispopulaatioiden käyttäytymistä.
Rockwellin maailmankatsomuksessa valkoinen rotu pystyi kukoistamaan ainoastaan valkoisessa kulttuurissa, jonka Rockwell erotti juutalaisesta ja negroidisesta kulttuurista. Rockwell näki juutalaisen kulttuurin edustavan myrkyllisen materialistista maailmankatsomusta, jota leimasivat tribalismi, ahneus, pelkuruus, pornografia, juonittelu ja lapsellinen sentimentaalisuus itseä heikommin pärjääviä ihmisyksilöitä kohtaan. Rockwellin mielestä juutalaiset elivät tässä ja nyt, eivätkä he kyenneet tunnustamaan ihmiselämää suurempia ideaaleja, joiden puolesta he olisivat valmiita kuolemaan. Afroamerikkalaisia Rockwell piti taasen käytännössä rasavilleinä luonnonlapsina, jotka eivät kyenneet hillitsemään omia impulssejaan tai kantamaan vastuuta omasta aggressiivisesta käyttäytymisestään. Rockwell mielsi heidän muodostamansa uhan lähtökohtaisesti fyysiseksi, sillä vaikka mustat olivatkin taipuvaisia rikolliseen elämäntapaan ja väkivaltaisiin rotumellakoihin, he suhtautuivat valkoisiin pääosin välinpitämättömästi. Mustien kulttuuria Rockwell piti primitiivisenä, sillä se ylisti päihteidenkäyttöä ja seksuaaliseen hurjasteluun perustuvaa elämäntyyliä. Mikäli valkoiset omaksuisivat suuressa mittakaavassa mustan kulttuurin piirteitä, heistä muuttuisi itse mustien kaltaisia.
Rodun poliittinen ulottuvuus tarkoittaa kahden aiemmin mainitun ulottuvuuden soveltamista yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Rodun poliittinen ulottuvuus tarkoittaa käytännössä sitä, että valtio sitoutuu puolustamaan valkoisen rodun olemassaoloa, tukemaan tervehenkistä valkoista kulttuuria ja torjumaan niitä ulkopuolisia uhkia, jotka uhkaavat toimillaan valkoisen rodun hyvinvointia. Rockwellin aktivistivuosina Yhdysvallat oli vielä käytännössä valkoinen yhteiskunta (89 % väestöstä), jonka vuoksi hänen huomionsa kiinnittyi pääosin rodun kulttuurilliseen ja poliittiseen luonteeseen. Rockwellin mukaan valkoiset uhkaavat jäädä tulevaisuudessa vähemmistöksi omassa maassaan, mikäli rotuun pohjautuvaa ajattelua ei saada pian nostettua takaisin poliittiseen valtavirtaan. Nykyään, 51 vuotta Rockwellin kuoleman jälkeen, valkoiset muodostavat ainoastaan 61 % Yhdysvaltojen väestöstä.
Rockwellin poliittisen toiminnan aktiivisimmat vuodet sijoittuivat 1950-luvun loppuun ja 60-luvun puoliväliin, jolloin kylmä sota uhkasi Kuuban kriisin myötä eskaloitua kolmanneksi maailmansodaksi. Samaan aikaan maanlaajuinen hippiliike, kommunistiset juutalaisradikaalit, mustat pantterit ja muut kumoukselliset toimijat uhkasivat valkoisten konservatiivien yhteiskunnallista valta-asemaa. Keskusvalta, joka oli pitkään ylläpitänyt nativistista maahanmuuttopolitiikkaa ja hyväksynyt rotusegregaatioon perustuvan Jim Crow-järjestelmän olemassaolon, alkoi natista liitoksistaan. Ensimmäisenä murtui rotusegregaatio, ja vuotta myöhemmin maa luopui valkonationalistisesta maahanmuuttopolitiikastaan. Rockwell pelkäsi välittömän romahduksen olevan enää vain ajan kysymys.
Rockwell syntyi ja eli nuoruutensa Amerikassa, jonka poliittista elämää määrittivät voimakas nativistinen pohjavire ja äärimmäisen varautunut suhtautuminen epäamerikkalaisiin kansoihin ja heidän kulttuureihinsa. Maan ensimmäinen kansalaisuuslaki vuodelta 1790 rajasi maan kansalaisuuden ainoastaan valkoisille ihmisille, ja se toimi eri muodoissaan perustana myös myöhemmille lakiuudistuksille, jotka käsittelivät kansalaisuuden myöntämistä ja maahanmuuttoa. Ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeen tapahtunut kommunistiliikkeiden aktivoituminen edesauttoivat vuoden 1924 maahanmuuttolain hyväksymistä, joka oli pitkälti Albert Johnsonin ja David Reedin käsialaa. Lakiuudistus hankaloitti tuntuvasti maahanmuuttoa Länsi-Euroopan ulkopuolelta, ja sen tärkein tehtävä oli suojella Amerikan ”todellista olemusta”. Kongressin jäsenenä toimineen Johnsonin mukaan ei-valkoinen ja juutalainen maahanmuutto tarkoittivat muukalaisveren päättymätöntä virtaa, joka uhkasi koko amerikkalaisen sivistyksen ja sielun olemassaoloa.
Laki vaikeutti tuntuvasti mm. juutalaisten maahanmuuttoa, minkä vuoksi monet Euroopasta 1930- ja 1940-luvuilla paenneet juutalaiset jäivät ilman turvapaikkaa. Tämä oli yksi syy sille, miksi vuoden 1924 maahanmuuttolain kovaäänisimmät arvostelijat olivat juutalaisia. Nämä arvostelijat saivat tahtonsa lävitse vuoden 1965 lakiuudistuksessa (Hart–Celler Act), joka oli käytännössä juutalaisten lobbausjärjestöjen luomus. Lakiuudistus poisti kansallisuuksiin ja rotuihin pohjautuneet kiintiöjärjestelmät, ja asetti maahan saapuvat ihmiset syntyperänsä perusteella yhdenvertaiseen asemaan. Lakiuudistuksen vaikutukset olivat merkittävät, sillä aiemmin pääosin länsieurooppalaisista muodostuneet muuttoaallot korvautuivat ei-eurooppalaisella maahanmuutolla. Vuonna 1970 ainoastaan 20 % maahanmuuttajista saapui Euroopasta ja vuoteen 2009 mennessä kyseinen luku oli laskenut kymmeneen prosenttiin.
Valkoisuus politiikan keskipisteenä
Rockwellin edustamat rotuteoriat ja muut yhteiskunnalliset näkemykset eivät syntyneet tyhjiössä, vaan niihin vaikuttivat voimakkaasti 1900-luvun alun poliittinen kulttuuri. Rockwellin ei tarvinnut ”keksiä” valkoisuutta, sillä sen olemassaolo tiedostettiin 1960-luvun Yhdysvalloissa laajalti poliittisesta katsantokannasta riippumatta. Yhdysvaltalaisen lainsäädännön näkökulmasta valkoisuudella viitattiin erityisesti niihin eurooppalaisiin kansoihin, joita pidettiin henkisesti kyvykkäinä ylläpitämään länsimaista sivistystä ja taloudellista tuottavuutta. Ulkonäöllisten ominaisuuksien lisäksi valkoisuus ymmärrettiin myös eräänlaisen eurooppalaisen olemuksen kautta, joka oli syntynyt tavoittelemaan korkeampia hyveitä ja totuutta, siinä missä muut kansat olivat tähän vähemmän kyvykkäitä. Maan itsenäisyyden alkuaikoina valkoisuus nähtiin koskevan lähtökohtaisesti anglosakseja ja muita germaaneja, jotka muodostivat siihen aikaan myös Yhdysvaltojen väestöllisen pohjan.
Valkoisuuden määritelmä laajeni vuosisatojen aikana uusien eurooppalaisten siirtolaisaaltojen myötä. Monet ei-germaaniset eurooppalaiset kansat, kuten irlantilaiset ja suomalaiset, tunnustettiin alun epävarmuuden jälkeen valkoisiksi, kunhan nämä olivat ensin todistaneet olevansa kyvykkäitä ottamaan osaa amerikkalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Määritelmän asteittaisesta laajentumisesta huolimatta valkoisuus oli kuitenkin varattu ainoastaan selvästi eurooppalaisille kansoille, joka asetti turkkilaiset, seemiläiset ja aasialaiset kansat lainsäädännön kannalta hyvin vaikeaan asemaan. Esimerkiksi arabien, syyrialaisten, armenialaisten ja muiden Lähi-Idän kansojen valkoisuudesta tehtiin yhteensä 11 erillistä oikeuden päätöstä, joissa kyseiset kansat todettiin vuoroin valkoisiksi, vuoroin värillisiksi. Itäaasialaiset, afrikkalaiset ja eurooppalaiset olivat pääryhmissään helppo erottaa toisistaan, mutta sen rajan hahmottaminen, minkä jälkeen jokin kansa oli liian aasialainen tai liian afrikkalainen ollakseen valkoinen, tuotti niin oikeuslaitokselle, kuin myös valkoisille yhteiskuntateoreetikoille melkoisia vaikeuksia.
Eurooppalaisperäiset kansat sekoittuivat kitkattomasti toistensa kanssa useiden sukupolvien ajan, jonka vuoksi Yhdysvaltojen väestöpohja muuttui entistä selvemmin paneurooppalaiseksi, jonka edustajat tunnustivat uutta, aiemmista lähtömaista riippumatonta, valkoista identiteettiä. Valkoinen identiteetti erosi Euroopassa 1900-luvulla esiintyneistä rotuteorioista siten, että se kehittyi kuvaamaan eroja eurooppalaisten ja muiden rotujen välillä, siinä missä esimerkiksi Saksassa se kehittyi kuvaamaan eurooppalaisten kansojen keskinäistä hierarkiaa. Yhdysvaltalaiset antropologit ja rotuteoreetikot olivat säännöllisissä yhteyksissä eurooppalaisten kollegoidensa kanssa, ja eurooppalaisten tavoin monet heistä hyväksyivät valkoisten kansojen jakamisen alaryhmiin, joihin lukeutuivat ainakin pohjoismaiset, alpiiniset, välimerelliset, dinaariset, itäbalttialaiset ja lukuisat alaluokat, joilla nähtiin olevan toisistaan poikkeavan ulkonäön lisäksi myös toisistaan poikkeavia taitoja ja luonteenpiirteitä. Mutta toisin kuin Euroopassa, Yhdysvalloissa näiden havaintojen perusteella oli vaikea tehdä poliittisia johtopäätöksiä, sillä monet Amerikan valkoisista olivat näiden alalajien sekoituksia, minkä vuoksi laajamittaiselle valkoisten kansojen sisäiselle hierarkialle ei syntynyt juuri tarvetta.
Tämän Amerikassa muodostuneen valkoisen identiteetin omaksui myös Rockwell, joka hakaristisymboleistaan ja Adolf Hitlerin ihailusta huolimatta suhtautui valkoisten kansojen keskinäisiin hierarkioihin melkoisella varauksella. Hän pelkäsi kolmannen maailmansodan syttymistä, sillä sen suurimmat häviäjät olisivat hänen mukaansa jälleen kerran valkoiset kansat, aivan kuten ensimmäisessä ja toisessakin maailmansodassa. Valkoisten kansojen keskinäiset sodat olivat Rockwellin mielestä järjettömiä, sillä niiden ansiosta valkoisten kansakuntien nuorimmat ja vahvimmat uhrasivat henkensä turhaan, samaan aikaan kun nämä menetykset heikensivät yhteistä valkoista rintamaa sitä todellista vihollista vastaan, joka koostui Afrikan ja Aasian loppumattomista massoista, jotka Rockwellin mukaan odottivat mahdollisuuttaan kostaa entisille siirtomaaisännilleen. Rockwell mielsi venäläiset ja muut itäisen Euroopan kansat osaksi maailmanlaajuista valkoista yhteisöä, kuin myös häntä itseään tummemmat kreikkalaiset. Rockwell toteaa ”In Hoc Signo Vinces”-nimisessä esseessään seuraavasti:
Meidän ongelmamme eivät tänä päivänä ole vain amerikkalaisia ongelmia, brittiläisiä ongelmia, ranskalaisia, saksalaisia tai eurooppalaisia tai afrikkalaisia ongelmia – ne ovat koko valkoisen rodun selviämisen ongelmia.
Rockwell jatkaa aiheesta, viitaten kehitysmaiden väestöräjähdykseen ja juutalaisten yhteiskunnalliseen valtaan:
Tämän kauhistuttavan uhan edessä, joka saattaa meidät ja koko maailman vainoharhaisten tyrannien alaisuuteen, nurkkakuntainen patrioottisuus, konservatismi ja paikkakuntaylpeys oikeistojohtajiemme taholta on sulaa hulluutta!
Rockwell painotti toistuvasti kirjoituksissaan, ettei maailmanlaajuisia ongelmia kyetä ratkaisemaan ainoastaan paikallisilla ratkaisuilla. Hänen maailmankatsomuksessaan valkoisten maiden todellinen uhka perustui kehitysmaissa kypsyvään väestöräjähdykseen, joka toimi kommunismin polttoaineena. Mitä enemmän kehitysmaissa syntyi ylijäämäväestöä ilman mahdollisuutta valkoisten yhteiskuntien tarjoamaan yhteiskuntarauhaan, siisteyteen ja hyvinvointiin, sitä enemmän nämä ryysyläiset kokivat katkeruutta valkoisia kohtaan. Sitä helpompi heitä olisi myös valjastaa pienen, mutta päättäväisen ryhmän toimesta bolsevistiseksi joukkovoimaksi, joka vaatisi valkoisilta yhteiskunnalta ”oikeudenmukaisuutta”, ”veljeyttä” ja ”tasa-arvoa”. Tämän veljeyden lopullinen päämäärä olisi kantaväestön hidas, mutta vääjäämätön korvautuminen ruskealla mosaiikilla, joka ei kykenisi enää uhkaamaan juutalaisten yhteiskunnallista valta-asemaa. Rockwellin esittämässä uhkakuvassa on paljon yhtenäisyyksiä Coudenhove-Kalergin suunnitelman kanssa.
Rockwell piti edellä mainittua uhkakuvaa juutalaisten kollektiivisena päämääränä, jota he olivat suunnitelleet lukemattomien sukupolvien ajan. Rockwellin maailmankatsomuksessa yksikään yhteiskunnallinen muutos ei tapahdu sattumalta, minkä vuoksi hän kävi pedanttisen tarkasti läpi kaikkien poliittisten ilmiöiden taustalla vaikuttavat juutalaiskytkökset. Yliopistomaailmassa toimineet juutalaistaustaiset antropologit (Boas, Montagu, Herskovits, Weltfish), jotka työskentelivät ahkerasti valkoisen rotuidentiteetin murtamisen puolesta, toimivat Rockwellin mielestä tiiviissä yhteistyössä itärannikon juutalaisomisteisten päivälehtien kanssa, joiden tarkoituksena oli muokata valkoisen kantaväestön maailmankatsomusta myöhempään väestönvaihtoon paremmin soveltuvaksi. Näitä henkilöitä Rockwell kutsui vääriksi navigaattoreiksi, jotka yrittivät saada tietoisesti amerikkalaista kansakuntaa ajamaan karille. Rockwellin mielestä rotusegregaatiota, valkoista rotuidentiteettiä ja vuoden 1924 maahanmuuttolakia vastustaneet ihmiset eivät olleet ainoastaan joukko sattumanvaraisia yksilöitä, vaan etnisten vähemmistöryhmien muodostama yhtenäinen rintama, jonka pyrki saavuttamaan täydellisen yhteiskunnallisen hegemonian valkoisen valtaväestön kustannuksella.
Yhteiskunnalliset jakolinjat eivät Rockwellin mukaan perustuneet aatteellisille erimielisyyksille, vaan eri rotujen toisistaan poikkeaviin intresseihin. Kyseessä ei siten ollut vasemmiston kamppailu oikeistoa vastaan, uskovaisten kamppailu ateismia vastaan, rikkaiden kamppailu työväenluokkaa vastaan, dixiekraattien kamppailu jenkkejä vastaan tai konservatiivien kamppailu vapaamielisiä vastaan. Todellinen kamppailu ei tapahtunut maan poliittisen järjestelmän sisällä, vaan eri rotujen välillä. Juutalaisten, valkoisten, mustien, värillisten ja aasialaisten kilpailu toisiaan vastaan edusti ainoastaan heimojen ikiaikaista taistelua reviiristä ja resursseista, jossa voittava heimo varmisti omien jälkeläistensä kukoistuksen muiden heimojen kustannuksella. Kaikki edellä mainitut jakolinjat, jotka kannustivat valkoisia taistelemaan toisiansa vastaan, hyödyttivät ainoastaan ei-valkoisten ryhmien menestymistä. Siinä missä valkoiset jakaantuivat lukuisiin toistensa kanssa taisteleviin ryhmiin, juutalaisten ja muiden vähemmistökansojen rivit pysyivät tiiviinä. Toissijaisten erimielisyyksien synnyttämän hajaannuksen vuoksi moniin valkoisiin konservatiiviliikkeisiin liittyi vaikutusvaltaisia juutalaisia, jotka läsnäolollaan varmistivat sen, ettei yksikään poliittinen liike uhannut juutalaisten yhteiskunnallista asemaa. Rotusegregaatiota ja muita konservatiivisia instituutioita sai kyseisissä järjestöissä kannattaa edelleen, kunhan kukaan ei maininnut sitä, mikä väestöryhmä kyseisiä instituutioita oli pyrkinyt murtamaan aktiivisesti useiden vuosikymmenten ajan.
Poliittinen strategia
Rockwell hahmotteli maailmanlaajuisen valkoisen vastarinnan muodostamista kahdessa kirjassaan ja lukuisissa artikkeleissaan, joita hän julkaisi johtamansa natsipuolueen lehdissä ennenaikaiseen kuolemaansa saakka. Rockwell piti valtavirtakonservatiiveja varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka poliittista vastarintaa ei tulisi järjestää. Lukuisissa konservatiiviliikkeissä vieraillut Rockwell oli hyvin perillä kyseisten liikehdintöjen sisäisistä heikkouksista. Eräs näistä puutteista oli heikkolaatuinen propaganda, jonka puutteita Rockwell käsitteli artikkelissaan ”From Ivory Tower to Privy wall: On the Art of Propaganda”. Kyseisessä kirjoituksessa Rockwell kritisoi John Birch Societyn ja muiden oikeistointellektuellien järjestöjen toimintaa siitä, että ne tuottavat suurella rahalla poliittista propagandaa, joka on suunnattu ainoastaan toisille oikeistoälyköille, jotka ovat jo valmiiksi tietoisia kyseisen propagandan sisällöstä. Propaganda taantuu siis ainoastaan mielipiteiksi, joita propagandan tekijät haluaisivat itse kuulla, eikä julkista keskustelua muokkaavaksi työkaluksi.
Rockwellin mielestä kaiken poliittisen toiminnan ehdottomana päämääränä on valta-aseman saavuttaminen, ja propagandan tulisi tähdätä tähän samaan päämäärään. Propagandan tulisi siten joko edistää halutun sanoman leviämistä uusille asiakkaille, tai pyrkiä heikentämään vastustajan valta-asemaa. Propaganda, jonka Rockwell suuntaisi vastustajilleen, erosi huomattavasti siitä, jonka hän kohdisti potentiaalisille kannattajilleen. Omille kannattajilleen Rockwell tuotti monenlaista kirjallista materiaalia, jota voidaan monelta osin pitää kannustavana ja taisteluhenkeä nostattavana. Stormtrooperin nimeä kantava lehti oli puolueen tuottamista lehdistä tyyliltään karkein, ja se oli suunnattu teineille sekä alemman koulutuksen omaaville ihmisille. Lehden sivut koostuivat pääosin taisteluraporteista, jäsenasioista, karikatyyreistä, rasistisista vitseistä ja sensaatiohakuisista rikosuutisista, joissa käsiteltiin värillisten tekemiä rikoksia. Stormtrooperia voidaan pitää eräänlaisena Seiskan ja MV-lehden yhdistelmänä, ja sen tehtävä oli varmistaa mahdollisimman laaja näkyvyys.
Rockwell Report perustettiin Stromtrooperin saaman julkisuuden pohjalle, ja se oltiin osoitettu poliittisesti valveutuneemmalle väestönosalle. Kieli poskella tehtyjen juttujen sijasta kyseisen julkaisun sisältö perustui enemmänkin yhteiskunnalliseen analyysiin, jossa käytiin läpi puolueen toimintatapoja, tulevia mielenosoituksia ja komentajan pitämiä puheita. Julkaisun tarkoituksena oli perehdyttää Stormtrooperiin tutustuneita lukijoita aatteen todelliseen olemukseen. Rockwellin toimittamista julkaisuista poliittisin ja näennäisesti akateemisin oli nimeltään National Socialist World, jonka tarkoitus oli Rockwellin mukaan taistella tiensä läpi maan korkeimpiin älykkypiireihin, samalla tavoin kuin Stromtrooper oli taistellut tiensä valkoisen alaluokan tietoisuuteen. Yhteiskunnallisen sanoman muotoileminen jokaiselle asiakasryhmälle sopivaksi oli Rockwellin mukaan onnistuneen propagandan edellytys. Rockwell itse luonnehti tätä vertauskuvalla, jonka mukaan likaisissa työvaatteissa kauppaan astuvalle miehelle tarjotaan ensimmäisenä pihviä ja perunaa, kun taas ranskalaiselle diplomaatille varataan kaupan parhain kaviaari.
Kyseiset julkaisut edustivat sitä propagandan muotoa, joka oltiin kohdistettu liikkeen omille jäsenille. Propagandan toinen muoto, joka oltiin kohdistettu viholliselle, oli luonteeltaan täysin erilaista. Sen tarkoituksena oli tehdä vastustajasta vihainen, äkkipikainen ja neuroottinen. Rockwellin mukaan itsevarma, rauhallinen ja laskelmoiva vihollinen on kaikista vaarallisin vastustaja, siinä missä raivoava ja mattoa pureva vastustaja on altis tekemään helppoja virheitä. Rockwellin johtama ryhmittymä, johon kuului muutamia kymmeniä sotilaita ja joka kärsi toistuvista taloudellisista ongelmista, sovelsi tätä strategiaa useita kertoja erittäin onnistuneesti. Nimeämällä vastustajakseen yhteiskunnan yläluokkaan kuuluvat juutalaiset ja käyttäessään julkisissa esiintymisissään hakaristejä ja muita natsitunnuksia, hänen ryhmänsä maine ja yhteiskunnallinen merkitys kasvoivat paljon todellista suuremmaksi. New Yorkin keskustassa kirkkaassa päivänvalossa toteutettu mielenilmaus, johon osallistui Rockwellin lisäksi tusinan verran uniformuihin pukeutuneita miehiä, nousi nopeasti etusivun jutuksi monissa paikallisissa lehdissä. Olemalla tarpeeksi ärsyttävä Rockwell käytännössä pakotti vastapuolen kirjoittamaan vain ja ainoastaan hänestä, ja paljastamaan oman puolueellisuutensa Rockwellin itse valitsemista aiheista. Lehdistö ei kerta kaikkiaan voinut jättää sen kaltaista henkilöä mainitsematta, joka puhui julkisella paikalla kaasukammioiden tarpeellisuudesta.
Rockwellin käyttämä äärimmäisen provosoiva symboliikka oli 1960-luvun Yhdysvalloissa tietoinen strateginen valinta. Ensinnäkin se rajasi liikkeen potentiaaliset jäsenet niihin, jotka joko kannattivat kansallissosialismia tai eivät ainakaan kokeneet hakaristisymboleja häiritsevinä. Äärimmäisen provosoivat symbolit myös estivät vastapuolen suorittaman hivutustaktiikan, sillä natsi-Saksan tunnuksissa ei ollut mitään maltillistamisen mahdollisuuksia. Mikäli hänen edustamansa puolue saisi laajan kannatuksen, kaikkien muiden puolueiden tulisi sopeutua hakaristisymboleiden olemassaoloon. Siinä missä konservatiivit olivat vuosikymmenten ajan omaksuneet liberaalien esittämiä mielipiteitä oman linjansa valtavirtaistamiseksi, Rockwell päinvastoin vaati vastustajansa omaksumaan hänen mielipiteensä, hänen symbolinsa ja hänen maailmankatsomuksensa.
Rockwell kuvaili onnistuneen poliittisen toiminnan olevan kuin patruuna, jossa ruudin sisältämä energia kohdistuu pieneen kappaleeseen, antaen sille korkean lähtönopeuden ja pysäytysvoiman. Ilman suljettua tilaa patruunan sisältämä ruuti paukahtaa vain harmittomasti ympäriinsä, eikä sen vaikutus jää papattia suuremmaksi. Tätä oivallusta Rockwell täsmensi toteamalla, kuinka poliittisen liikkeen tärkein tehtävä on yhteiskunnallinen valta, eikä sen kannata kohdistaa resurssejaan yhteenkään toimenpiteeseen, joka ei selvästi edistä tätä päämäärää. Valkonationalistien politiikan päämäärä on oman kansakunnan olemassaolon turvaaminen, eikä valkoisiin vihamielisesti suhtautuvan tahon puolivillainen hyväksyntä. Tämän ajatuksen perusteella kaikki se aika, mitä altavastaajana oleva taho käyttää syytöksiltä puolustautumiseen tai vastustajan kanssa käytyyn dialogiin, on poissa oikeasti tärkeästä työstä.
Rockwell loi itsestään poliittisen hahmon, joka oli hänen todellista persoonaansa kärkkäämpi, karkeampi ja eksentrisempi. Hän myönsi huhtikuussa vuonna 1966 Playboylle antamassaan haastattelussa, että toimittajien edessä hän näyttelee aina hieman hullumpaa, mitä hän todellisuudessa on. Toimittaja Alex Haleyn kysyessä syytä moiseen käyttäytymiseen, Rockwell totesi toimittajien kirjoittavan hänestä vain silloin, mikäli hän tarjosi heille mahdollisuuden solvata häntä etusivun uutisissa. Asiallisen, rauhallisen ja kohteliaan puolensa hän toi mielummin esiin puhujatilaisuuksissaan, joita toimittajat eivät yleensä välittäneet uutisoida. Rockwellista luotu sekopäinen karikatyyri teki ihmisistä uteliaita, jonka vuoksi he saapuivat suurin joukoin seuraamaan Rockwellin järjestämiä tapahtumia. Näissä tilaisuuksissa Rockwell oli korostetun asiallinen ja karismaattinen, joka tuli monelle kuulijalle yllätyksenä. Tätä ristiriitaa lehdistön luoman karikatyyrin ja hänen todellisen luonteensa välillä Rockwell käytti tietoisesti hyväkseen propagandassaan, jolla pyrittiin nakertamaan ihmisten luottamusta valtamediaa kohtaan. Rockwell halusi saada ihmiset uskomaan siihen, että lehdistön viha häntä kohtaan johtuu vain siitä, että hän uskaltaa puhua julkisesti kommunismin todellisesta luonteesta. Moniin valkoisiin tämän kaltainen puhe myös toimi, ja parhaimmillaan Rockwellin joukkotilaisuuksiin osallistuikin useita satoja ihmisiä, kuten esimerkiksi Chicagossa vuonna 1966.
Rockwellille Yhdysvallat edustivat vitaliteetiltaan valkoisen vastarinnan maailmanlaajuista keskusta, josta myös johdettaisiin myöhempiä operaatioita Euroopan pelastamiseksi. Hänen mielestä toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa oli jo niin voimakkaasti kommunistien soluttama, ettei se kyennyt tarjoamaan uskottavaa vastarintaa kommunismia vastaan, jota Rockwell nimitti myös kuoleman kultiksi. Rockwellin hahmottelema White Power, valkoinen valta, tarkoitti eräänlaista valkoisten kansakuntien liittoa, joka yhdistäisi voimansa kehitysmaissa tapahtuvan väestöräjähdyksen ja kommunismin torjumiseksi. Kyseinen termi, joka oli Rockwellin itse kehittämä, tarkoittaa siis maailmanjärjestystä, jossa kansainvälisessä politiikassa esiintyvät poliittiset blokit muodostuisivat kansojen rodullisen taustan, eikä talousjärjestelmien, uskontojen, tai muiden Rockwellin mielestä toisarvoisten ominaisuuksien perusteella. Rockwell ei tuntenut mitään erityistä sidettä hallintojärjestelmiin, joita hän piti pääosin ihmisistä erillisinä toimijoina. Amerikassa syntyneenä ja eläneenä hän ei koskaan ymmärtänyt eurooppalaisten kansojen ”nurkkakuntaisuutta”, eli taipumusta toimia ainoastaan omissa valtioissaan, ilman sen suurempia kontakteja muihin eurooppalaisiin kansoihin.
Rotuun pohjautuva identiteetti oli kuitenkin 60-luvun Euroopassa melkoinen kummajainen, sillä suurin osa kyseisen maanosan ihmisistä ei ollut ikinä edes nähnyt eri rotua edustavaa ihmistä. Toisessa maailmansodassakin suurin uhka valkoisten kansojen olemassaololle muodostui toisten valkoisten kansojen tekemistä toimenpiteistä. Valkoiset kansat piti siten saada tietoiseksi heidän oman rodullisen taustansa ainutlaatuisuudesta ja valkoisten kansojen välisen yhteistyön välttämättömyydestä, sillä kehitysmaissa muhiva väestöräjähdys tulisi väistämättä muuttamaan länsimaita pysyvästi, mikäli valkoiset kansakunnat eivät olisi valmiita yhdessä torjumaan kyseistä uhkaa. Amerikkalaisilla oli jo riittävä kokemus rinnakkaiselosta muiden rotujen kanssa, Euroopan ei siten tarvitsisi oppia sitä kantapään kautta itse.
Rockwell ei itse uskonut aseelliseen vallankumoukseen, jonka vuoksi hän suhtautui poliittiseen väkivaltaan yleensä varautuneesti. Rockwell tiesi hyvin sen, ettei hän voisi voittaa liittovaltiota fyysisessä yhteenotossa, eikä hän palkittuna sotaveteraanina halunnut myöskään syyllistyä maanpetokseen, jollaiseksi epämääräiset terrorikampanjat oltaisiin helposti tulkittu. Rockwell luotti siihen, että valkoisten ihmisten enemmistö olisi mahdollista saada tukemaan tai ainakin suhtautumaan välinpitämättömästi hänen toimintaansa, mikäli hänen viestinsä olisi uskottava, ja kyseiselle viestille saataisiin varmistettua mahdollisimman suuri yleisö. Playboyn haastattelussa Rockwell oli lähestulkoon varma, että hänellä olisi mahdollisuuksia tulla valituksi vuoden 1972 vaaleissa maan presidentiksi, vaikkakin hänen aiempi vaalimenestys Virginian kuvernöörivaalissa oli erittäin heikko. Rockwell ei ehtinyt testata kannatustaan presidentinvaaleissa, sillä hänet murhattiin vain vähän yli vuosi kyseisen haastattelun jälkeen.
Rockwell oli todennut puolueensa lopullisen menestyksen olevan riippuvainen kolmesta toisiaan seuraavasta välitavoitteesta. Puolueen ensimmäisenä tavoitteena olisi julkisuuskuvan luominen, jonka avulla suurempi yleisö tulisi tietoiseksi kansallissosialistisen liikehdinnän olemassaolosta. Ensimmäisen tavoitteen onnistuttua siirryttäisiin toiseen välitavoitteeseen, jonka aikana puolue pyrkisi kouluttamaan ja kokoamaan itselleen aatteellisesti tiedostavan kaaderiosaston, jonka jäsenet kehittäisivät kansallissosialistista toimintaa kaikissa osavaltiossa. Kolmas tavoite olisi joukkoliikkeen synnyttäminen, jolloin puolueella olisi suuri määrä aktiivijäseniä kaikissa osavaltioissa, jotka osallistuisivat aktiivisesti paikallispolitiikkaan ja tasoittaisivat tietä Rockwellin myöhemmälle nousulle maan presidentiksi.
Rockwell onnistui ensimmäisessä vaiheessa kiitettävästi, ottaen huomioon hänen järjestönsä mitättömät resurssit. Ensimmäisen vaiheen onnistuminen selittyi pitkälti Rockwellin omalla persoonalla, jossa yhdistyi miellyttävä ulkonäkö, musta huumori ja sosiaalinen nokkeluus. Rockwell sai tehtyä itsestään kestojulkkiksen, jota toimittajat seurasivat hanakasti. Siellä missä tapahtui, sinne matkasi myös Rockwell ja hänen perässään paikalle saapuivat myös skandaalinkipeät toimittajat. Rockwell kompensoi mitättömiä resurssejaan vastustajansa turhamaisuudella, joka ei malttanut olla uutisoimatta tämän röyhkeän ja itsevarman aktivistin tempauksista. Tällä julkisuuskuvalla oli myös hintansa, sillä lennokkaiden tempauksiensa johdosta Rockwell ajautui pysyvästi yhteiskunnan marginaaliin, joka heikensi tuntuvasti hänen työnsaantiaan ja normaalin sosiaalisen elämän ylläpitämistä. Hänen toinen vaimonsa ei kyennyt enää hyväksymään miehensä epätavallista ja vaarallista elämäntapaa, ja muutti lopulta Islantiin heidän yhteisten lapsien kanssa. Vaikka Rockwell olikin kannattajiensa ympäröimä, hän kärsi usein yksinäisyydestä. Hän piti tätä ikävää tunnetta ”uransa” välttämättömänä varjopuolena.
Toista vaihetta Rockwell ei koskaan ehtinyt suorittaa loppuun. Hän kuoli juuri niihin aikoihin, kun puolue alkoi pikku hiljaa vakiinnuttamaan toimintaansa ja hiomaan strategiaansa tulevia vaaleja varten. Median laaja uutisointi Rockwellin pienen ryhmän toiminnasta oli herättänyt kiinnostusta sadoissa ihmisissä, jotka halusivat tavalla tai toisella osallistua puolueen toimintaan. Näiden kandidaattien joukossa oli paljon elämässään epäonnistuneita yksilöitä, jotka halusivat saada arkiselle oleskelulleen jotain suurempaa merkitystä. Muutamat näistä ihmisistä löysikin henkisen kotinsa Rockwellin myrskyjoukoista. Suurin osa heistä jouduttiin kuitenkin käännyttämään takaisin huumetaustan tai mielenterveysongelmien takia. Rockwell suhtautui kyseisiin ihmisiin yleensä vilpittömän myötämielisesti, sillä hän tiesi että vallankumouksellisen liikkeen perusta rakentuu aina niiden ihmisten varaan, joilla on vähiten menetettävää. Näistä epämääräisistä seikkailijoista alkoi vähitellen muodostumaan luotettava ja kurinalainen joukko vasta 60-luvun puolivälissä, jolloin Rockwellin elämänlanka alkoi jo ohentumaan. Maanlaajuinen kaaderisto oli vasta kehittymässä, vaikka sen perusta oltiinkin jo saatu valmiiksi. Kolmatta vaihetta puolue ei ikinä ehtinyt toteuttamaan, sillä ilman Rockwellia puolue ei kyennyt enää jatkamaan toimintaansa ja se hajosi nopeasti äärioikeistolle tyypilliseen tapaan sisäisiin erimielisyyksiin.
Yhteenveto
Rockwellin poliittiset ambitiot eivät rajoittuneet ainoastaan yhteen kaupungiin, valtioon tai maanosaan. Hän koki olevansa eurooppalaisen rodun puolustaja, joka halusi samanaikaisesti palauttaa kyseisen rodun luovuuden ja kauneuden, kuin myös edesauttaa sen siirtymistä aivan uudenlaiseen aikakauteen, jossa sen olemassaoloa eivät enää uhkaisi valkoisten kansojen keskinäiset sodat ja lyhytnäköinen itsekkyys.
Rockwell kutsui itseään rodulliseksi idealistiksi, joka tulee hyvin ilmi hänen kirjallisessa tuotannossaan. Mikään vastoinkäyminen ei ollut niin suuri, että se olisi saanut hänet luovuttamaan. Mikään inhimillinen heikkous ei saanut olla esteenä ihmistä ylempien päämäärien toteutumiselle. Mikäli jokin ongelma näytti pintapuolisesti katsottuna mahdottomalta, se tarkoitti vain sitä, ettei sen ratkaisemiseen oltu vielä keksitty toimivaa ratkaisua. Rockwellin idealismi oli yhtä aikaa siunaus ja taakka, joka on hyvin nähtävissä hänen poliittisessa urassaan. Se sama luonteenpiirre, joka teki hänestä todella energisen ja tarmokkaan aktivistin, teki hänestä myös hyvin lyhytjänteisen ja impulsiivisen ihmisen. Siinä, missä hänen vastustajansa olivat vakiinnuttaneet yhteiskunnallisen asemansa vuosikymmenten pitkäjänteisellä työllä, Rockwell uskoi kukistavansa heidät yhdellä lyhytkestoisella ja räväkällä kampanjalla, joka ”herättäisi” valkoiset amerikkalaiset yhteistä vihollista vastaan. Poliittista historiaa tutkineet ihmiset tietävät kuitenkin sen, että radikaalien yhteiskunnallisten muutosten aikaansaaminen ilman akateemisen, taloudellisen ja poliittisen eliitin tukea on äärimmäisen vaikeaa. Rockwell kuitenkin uskoi vakaasti siihen, että suurin osa valkoisista amerikkalaisista oli jo valmiiksi hänen puolellaan, vaikka he eivät vielä tietäisikään sitä itse. Tätä väitettä hän ei tosin päässyt koskaan todistamaan maanlaajuisella tasolla.
Idealismistaan huolimatta hänellä oli kyky hahmottaa poliittisia lainalaisuuksia ja erityisesti niiden ääneensanomattomia sääntöjä. Hän ymmärsi hyvin ihmismielen toimintaa ja tunsi hyvin myös vastustajansa, jonka hän sai valjastettua toteuttamaan hänen oman propagandansa levittämisen. Rockwell ei keskittynyt ainoastaan toimittajien ja eri poliittisten järjestöjen esittämiin argumentteihin, vaan perehtyi myös kyseisten argumenttien taustalla vaikuttaviin ihmisiin. Rockwell oli esimerkiksi kiinnostunut enemmän kommunisteista ihmisinä, kuin kommunismista ideologiana ja kritisoikin kyseistä aatetta pitkälti sitä kannattavien henkilöiden perusteella. Mikäli hän huomasi jonkun etnisen ryhmän olevan voimakkaasti yliedustettuna tiettyjen poliittisen liikkeiden taustajoukoissa, hän kertoi nämä havaintonsa myös suuremmalle yleisölle. Nämä havainnot myös vahvistivat Rockwellin jo aiemmin muodostamaa käsitystä, jonka mukaan monietnisessä yhteiskunnassa kaikki poliittiset erimielisyydet ovat todellisuudessa etnisiä erimielisyyksiä.
George Lincoln Rockwell kuoli 25.8.1967, kun hänen puolueensa entinen jäsen John Patler ampui häntä itsepalvelupesulan pihalla.
—
Tuukka Kuru
