Tuoreen Taloustutkimuksen teettämän kyselyn mukaan vain 19% suomalaisista kannattaa työperäisen maahanmuuton vähentämistä. Myötämielisimmin työperäisen maahanmuuton kasvattamiseen suhtautuivat vihreät (68%), vasemmisto (52%) ja kokoomus (50%), siinä missä keskustan (44%) ja SDP:n (41%) keskuudessa tätä intoa löytyi hieman vähemmän. Perussuomalaiset oli ainoa puolue, jonka kannattajien joukossa esiintyi mainittavissa määrin kriittistä suhtautumista työperäistä maahanmuuttoa kohtaan, ja heidänkin joukostaan muuttoaaltoon kriittisesti suhtautuvia oli vain hieman yli kolmannes vastanneista. Työperäisestä maahanmuutosta on siten muodostunut ilmiö, jolle löytyy kannatusta kaikilta poliittisen kentän laidoilta, vaikkakin eri puolueet saattavat perustella kyseistä muuttoaaltoa hieman toisistaan poikkeavin motiivein.
Työperäistä maahanmuuttoa perustellaan hyvin usein ns. taloudellisilla realiteeteilla, jotka ovat näennäisen riippumattomia yksittäisten ihmisten henkilökohtaisista preferensseistä. Näiden realiteettien taustalla esiintyy usein ääneen sanomaton olettamus, jonka mukaan talouskasvu itsessään edustaa modernin ja materialistisen yhteiskunnan huipentumaa, jonka ylläpitämiseen jokaisen yhteiskunnan instituution tulisi olla tavalla tai toisella sitoutunut. Tämä tulee ilmi esimerkiksi suhtautumisessa koulutukseen, joka nähdään pääasiallisesti keinona kasvattaa yksittäisen ihmisen tuottavuutta. Tehokkuusajattelu on löytänyt tiensä myös lasten kasvatukseen, jossa päiväkotien kaltaiset keskitetyt hoitopalveluverkostot vapauttavat perheiden molemmat vanhemmat täysipäiväisesti tuotannon ylläpitämiseen. Perheen perustaminen ja pariutuminen ovat myös asioita, jotka ovat usein alistettu palvelemaan näitä samoja taloudellisia realiteetteja. Liian aikaisessa elämänvaiheessa perustettu perhe nähdään uhkaavan vanhempien myöhempää työuraa, samaan aikaan kun lapsia on alettu arviomaan etenevissä määrin heidän muodostaman ympäristörasituksen näkökulmasta. Ylityökorvaukset, uskonnolliset pyhäpäivät ja sunnuntailisät, jotka on alun alkujaan säädetty rajoittamaan liiallista työn teettämistä, nähdään usein talouskasvua heikentävinä muinaisjäänteinä, joilla ei ole enää sijaa dynaamisilla ja alati muuttuvilla työmarkkinoilla.
Talouskasvun ja sen mahdollistaman elintason nostaminen politiikanteon keskiöön on asia, johon käytännössä kaikki eduskuntapuolueet ovat tällä hetkellä sitoutuneet. Porvarillisen oikeiston ja modernin vasemmiston väliset erimielisyydet koskevatkin pääosin sitä, millä toimenpiteillä tämä materiaalinen hyvinvointi saataisiin parhaiten jaettua kummankin viiteryhmän omille kannattajille. Monet vasemmistolaiset yhteiskuntakriitikot ovat vuosikymmenten ajan pyrkineet maalaamaan uhkakuvia kasvottomasta ja ahneesta ”uusliberalismista”, samaan aikaan kun punavihreät itse ovat tällä hetkellä ulkomaisen halpatyövoiman ja EU:n kaltaisten ylikansallisten hallintorakennelmien kiihkeimpiä kannattajia. Porvarillinen oikeisto on vuosien ajan yrittänyt puolivillaisesti kritisoida vasemmistoradikaalien hurjimpia ulostuloja, samaan aikaan kun heidän palvomansa globaali markkinatalous omaksui ja kaupallisti kaikki 60-luvun vasemmistoradikaalien arvot omaan käyttöönsä. Vaikka konservatiivit saivatkin kylmän sodan jälkeen murrettua globaalin kaupankäynnin esteet, se tapahtui monilta osin perinteisen perheinstituution ja kansallisvaltion hinnalla. Proletariaatin vallankumous taasen taantui Helsingissä asuvan hipsterin vaarattomaksi twitter-aktivismiksi.
Porvarillisen oikeisto ja vihervasemmisto perustelevat tänä päivänä työperäistä maahanmuuttoa hyvin yhtenevin argumentein. Yksi klassinen perustelu on asiantuntijoiden ennustama eläkepommi, jonka ehkäisemiseksi on vaadittu parhaimmillaan jopa 1,4 miljoonaa maahanmuuttajaa. Työperäistä maahanmuuttoa on myös toistuvasti markkinoitu muuttotappiokuntien pelastajana. Työperäinen maahanmuutto myös kasvattaa Suomen etnistä monimuotoisuutta, jota punavihreät ja nykyään enemmistä määrin myös porvarit ovat poliittisissa ulostuloissaan ylistäneet. Kumpikaan edellä mainituista ryhmistä ei myöskään tunnusta suomalaisen kansan erityisoikeutta omaan maahansa, saati miellä suomalaisia omaksi kansakseen, jonka olemassaoloa tulisi millään tavoin turvata. Molemmat ryhmät myös mieltävät suomalaisen kulttuurin pitkälti 1960-luvun amerikkalaisen uusvasemmiston lanseeraamilla käsitteillä, kuten ”naisten oikeuksilla”, ”tasa-arvolla” ja ”demokratialla”. Molempia osapuolia yhdistää myös ajatus siitä, että materiaalinen yltäkylläisyys korreloi onnellisuuden kanssa, siinä missä koettu kurjuus johtuu materiaalin puutteesta. Tämän vuoksi vierasmaalaisten integroiminen suomalaiseen työelämään nähdään usein eräänlaisena hyväntekeväisyyden muotona.
Julkisen keskustelun talouskeskeisyys on saanut monet maltillisemmat kansallismieliset muokkaamaan ulostulojaan materiakeskeiseen talouskeskusteluun paremmin sopiviksi. Tämä tulee hyvin ilmi niissä ulostuloissa, joissa maahanmuuton onnistumista ja epäonnistumista arvioidaan niiden taloudellisten vaikutusten perusteella, ottamatta kantaa siihen, miten kasvavan vierasväestön määrä itsessään vaikuttaa suomalaiseen päätöksentekoon ja esimerkiksi suomen kielen asemaan maan sisällä. Maltillisten kansallismielisten usein toistama slogan, jonka mukaan ”Suomeen saa tulla, kunhan tekee töitä”, ei riitä suojelemaan suomalaista kansallisvaltiota EK:n ja suuryritysten lobbaamalta maahanmuuttopolitiikalta, joka pyrkii markkinatalouden ihanteiden mukaisesti maksimoimaan liikevoiton ja minimoimaan kustannukset. Nämä edellä mainitut tahot perustelevat vierasmaalaisen työvoiman määrän kasvattamista akuutilla työvoimapulalla, vaikkakin kyseinen työvoimapula ymmärretään poliittisissa väittelyissä usein väärin. Työvoimapula ei tarkoita sitä, etteikö johonkin työtehtävään löydettäisi tälläkin hetkellä tarpeeksi osaavaa suomalaista työntekijää, vaan sitä, ettei tekijöitä löydy sillä palkkauksella ja niillä työehdoilla, joita työnantajat ovat tällä hetkellä valmiita tarjoamaan. Kielitaidoltaan vajavaiset ja ammattiliittoihin kuulumattomat vierastyöläiset ovat hyvä keino kiertää palkkaukseen, työterveyshuoltoon ja ylitöiden teettämiseen liittyviä rajoituksia, sillä vierasmaalaiset työntekijät ovat yleensä hyvin tietämättömiä omista oikeuksistaan. Kun jokin vähemmistöryhmä alkaa enemmissä määrin puolustamaan omia oikeuksiaan, ”krooninen työvoimapula” siirtyykin houkuttelemaan uusia työläisiä vielä tätäkin köyhemmistä maista. Tällä hetkellä Suomeen tullaan töihin myös niistä maista, joista ihmiset saapuvat Suomeen hakemaan turvapaikkaa.
Taloudellisin argumentein nykyistä maahanmuuttoa kritisoivat mieltävät usein humanitääriset maahanmuuttajat ja työperäiset maahanmuuttajat toisistaan poikkeaviksi ryhmiksi, joista ainoastaan humanitääriset maahanmuuttajat aiheuttavat merkittäviä sosiaalisia ongelmia. Siinä missä humanitäärisellä taustalla saapuneet ihmiset mielletään lähestulkoon aina kantaväestöstä erottuvaksi populaatioksi, tätä samaa erottelua ei yleensä tehdä työperäisen maahanmuuton suhteen. Maahanmuuttajien työperäisyys ei kuitenkaan poista heidän poikkeavaa etnisyyttään, jolla on pitkällä aikavälillä merkittäviä vaikutuksia koko yhteiskunnan tulevaisuuteen. Amerikkalaisilla työmarkkinoilla äärimmäisen hyvin menestyvät vähemmistöryhmät, kuten itäaasialaiset, äänestävät voittopuoleisesti demokraatteja, jotka haluavat kasvattaa entisestään Yhdysvaltoihin kohdistuvaa maahanmuuttoa. Sama ilmiö on havaittavissa myös Euroopassa, jossa maahanmuuttajapopulaatiot äänestävät voittopuoleisesti maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvia puolueita ja ehdokkaita riippumatta siitä, millä perusteella kyseinen muutto on alun perin tapahtunut. Hyvin menestyvien maahanmuuttajaryhmien saapuminen lisää siten myös huonosti pärjäävien maahanmuuttajien lukumäärää, sillä värillisillä vähemmistöryhmillä ei ole mitään syytä hillitä valkoisen kantaväestön tavoin läntisten maiden monikulttuurista väestökehitystä.
Maahanmuuton rajaaminen työntekoon pohjautuvaksi ei millään tavoin hillitse väestönvaihtoon liittyvää uhkaa. Usein kiitelty Kanadan maahanmuuttomalli on pisteytysjärjestelmistään huolimatta lisännyt tuntuvasti vierasmaalaisen väestön lukumäärää, samaan aikaan kun valkoisten suhteellinen osuus on tippunut vuoden 1996 82 prosentista nykyiseen alle 70 prosenttiin. Australian väestöstä, joka vielä 1960-luvulla koostui 99% valkoisista, lähes joka neljäs omistaa nykyään Euroopan ulkopuoliset sukujuuret. Australian kehityksessä on olennaista hahmottaa se tosiasia, että maan sisällä tapahtunut väestönmuutos on tapahtunut siitä huolimatta, vaikka Australian ylläpitämä maahanmuuttopolitiikka on pyrkinyt rajaamaan humanitääriseen maahanmuuton minimiin. Merkittävä osuus Australian värillisistä asukkaista äänestää tälläkin hetkellä maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvia puolueita, joten maan tiukka linja humanitäärisen maahanmuuton suhteen tulee todennäköisesti tulevaisuudessa muuttumaan. Edes valkoisten ajautuminen vähemmistöksi monissa läntisissä suurkaupungeissa ei ole riittänyt paikkaamaan huutavaa työvoimapulaa, jonka torjumiseksi lähes kaikkien valkoisten maiden pitäisi houkutella vielä nykyistäkin enemmän maahanmuuttajia. Jopa yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvallat tarvitsee tulevaisuudessa nykyistä enemmän työntekijöitä maan rajojen ulkopuolelta. Tämän muuttoaallon lopullinen seuraus on ilmeinen: valkoisten korvautuminen globaalilla enemmistöllä.
Kansallismielisten tulisikin suosiolla vastustaa sen kaltaista talousjärjestelmää, joka ei kykene varmistamaan suomalaisten kansallista jatkuvuutta ja suomalaista elämäntapaa. Mikäli jotain tuotannon haaraa ei saada toteutettua puhtaasti suomalaisella työvoimalla, kyseinen toiminta tulisi jättää suosiolla toteuttamatta. Tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että nykyisestä ostovoimasta jouduttaisiin ainakin osittain luopumaan, sillä suomalaisen työvoiman ja tuotannon tukeminen johtaisi väistämättä kulutustuotteiden valikoiman karsiutumiseen ja niiden nykyistä korkeampiin hintoihin. Se lisäisi myös väistämättä valtion roolia resurssien kohdentamisessa, sillä kansallismieliset päämäärät ovat monilta osin ristiriidassa nykyisen globaalin markkinatalouden tarjoamien kannustimien kanssa. Siinä missä moderni työelämä kannustaa urakeskeisyyteen, joustavuuteen ja individualismiin, kansallismielinen järjestelmä pyrkisi edesauttamaan perheiden perustamista ja kannustamaan suomalaisia nykyistä korkeampaan syntyvyyteen. Kansallismielisestä elämäntavasta tehtäisiin valtiovallan interventiolla keinotekoisesti nykyistä kannattavampaa, jolloin työelämän lainalaisuuksia pyrittäisiin muuttamaan entistä selvemmin lapsiperheiden erityistarpeita tukeviksi. Tämän kehityksen lopullisena päämääränä tulisi olla se, ettei molempien vanhempien tarvitsisi enää käydä töissä perheen kohtuullisen elintason varmistamiseksi. Tälle elämäntyylille pyrittäisiin myös luomaan valtiovallan toimesta nykyistä myötämielisempää asenneilmapiiriä, jonka vuoksi julkista rahaa kohdistettaisiin enemmissä määrin kansallisia ja uskonnollisia teemoja tukevaan toimintaan.
Edellä mainittu kaltainen järjestely olisi tietenkin ilmeisessä ristiriidassa nykyisen liberaalin ajattelun kanssa, jossa yksilöt saavat ainakin teoriassa itse päättää omista preferensseistään. Mikäli kyseinen valinnanvapaus uhkaa kuitenkin kokonaisen kansakunnan jatkuvuutta, sen toiminnalle pitää pystyä asettamaan selvät kansalliset raamit. Monilta osin näitä kansallismielisiä päämääriä voitaisiin ajaa nykyisessäkin hyvinvointivaltiossa, jota voidaan pitää eräänlaisena kompromissi markkinatalouden ja kollektivismin väliltä. Yksi mahdollinen sovellutus kansallismielisestä talousjärjestelmästä voisi olla esimerkiksi malli, jossa maan sisäinen yritystoiminta olisi mahdollisimman kevyesti holhottua ja verotettua, mutta jossa julkinen valta ylläpitäisi tiukkoja ulkorajoja vierasmaalaisen työvoiman torjumiseksi ja pitäisi huolen siitä, ettei kansallisen turvallisuuden ja huoltovarmuuden kannalta oleellista tuotantoa joutuisi ulkomaalaiseen omistukseen. Vaikka kansallismielisistä talousjärjestelmistä löytyykin useita erilaisia sovellutuksia, ne asemoituvat lähestulkoon aina puhtaan sosialismin ja individualistisen markkinatalouden välimaastoon, sillä vaikka kansallismieliset pääosin hyväksyvätkin yksilöiden väliset tuloerot, he vastustavat voimakkaasti individualismin muodostamaa uhkaa kansalliselle olemassaololle.
Mikäli suomalaiset kansallismieliset hyväksyvät työperäisen maahanmuuton ilman vastarintaa, he todellisuudessa edesauttavat suomalaisen elämäntavan vääjäämätöntä katoamista. Suomen tie ei saa olla Australian ja Kanadan tie, jonka vuoksi kansallismielisten tulisikin rohkeasti irtautua materiaalikeskeisen talouskeskustelun pakkopaidasta ja pyrkiä nostamaan keskusteluun vaihtoehtoisia talousmalleja, jotka mahdollistavat suomalaisen elämäntavan säilymisen vielä pitkälle tulevaisuuteen.
—
Tuukka Kuru
[…] Työperäinen maahanmuutto kansallismielisessä analyysissa […]