Sivilisaatiot nousee, sivilisaatio laskee, vain noustakseen uudestaan. Siinä ihmiskunnan historiaa kärjistettynä. Francis Fukuyaman kaltaisia harhoja tämän suhteen on varmasti ilmaissut monikin juuri tällaisina hetkinä historiassa. Itse en aseta sivilisaation tasolle mitään arvoa sinänsä, täysin ylisivistynyt, ylisosialisoitu, itsekesytetty ihmisyys on yhtä kuvottava kuin täysi kannibaalikultti barbarismi. Tulevaisuutta katsoen, pikkuisen enemmän vitaalia barbarismia vaadittanee selviytymiseen.
Tällä hetkellä olemme taas nähdäkseni sivilisaation tason alamäen alussa. Siinä vuoristoradan hitaan tasaiseen nousun laella. Tosin en usko että pudotus tulee olemaan nopea, pikemminkin tuskallisen hidas. Viimeksi tässä tilassa oltiin lyhyellä aikavälillä 1910-luvun sarastuksessa. Se alussakin oli jo vauhdissa muutama pienempi sota, Balkanin niemimaalla, Pohjois-Afrikassa, muuallakin kuolevan Osmaninen valtakunnan lopullisesti heikentyvillä rajamailla. Sota, epävarmuus, epävakaus tulee vuodenaikojen tavoin. Se voi kadota jopa joksikin sukupolviksi, Ruotsin tai Sveitsin kaltaisen hyvän tilanteen kautta yllättävänkin pitkiksi ajoiksi.
Epävakauden kasvaessa luksus materiaalisesti tietenkin kallistuu, hupenee, sen huomaa kaikki. Se minkä tulo yllättää monet, on aina luontaiset selviytymisvaistot, yksilöllisellä ja kollektiivisella tasolla. Uskomukset, joihin ei ole enää varaa rupeaa tilanteen valjetessa katoamaan. Skitsofrenia joka suunnalta kasvaa, syystäkin, koska eihän sitä voi olla vainoharhainen jos uhka oikeasti on siellä, vaikka se on aivan liian helppo tunnistaa väärin. Tehdään yli- ali- ja ties miten mitoitettuja ratkaisuja kaikenlaisiin ongelmiin tai kuviteltuihin sellaisiin. Nihil novi sub sole.
Paljon muutakin kuitenkin tapahtuu. Mahdollisuudet aukeavat, mihin tahansa suuntaan. Konservatiiviseen temperamenttiin tämä ei sovi, se pelottaa. Tarkoittaen siis konservatiivisuutta siinä mielessä, että ylläpidetään sitä mitä on juuri nyt. Tämä on kuitenkin se ainoa mahdottomuus. Jopa tieteis-istiset, tiedettä palvovat, mutta rehelliset empiiriset näkökulmat ovat enteilleet askel askeleelta hiipumista.
Venäjän, Yhdysvaltojen, EU:n, Kiinankin kaltaiset suuret järjestelmät ovat kaikkein pahiten paineen alla, kun monimutkaiset järjestelmät, liian pitkät toimitusketjut murenee lisääntyvien uhkien alla. Suomi taas on hyvinkin sopivan kokoinen. Tarpeen tullen hyvinkin ketterä, selviämiseen, suurimpien järistyksien välttämiseen. Ei kuitenkaan mikään kääpiövaltio, jossa omavaraisuutta ei ole mahdollista pitää korkealla. Ei liian keskeisellä sijainnilla että olisimme ensimmäisenä suurennuslasin alla, muttei liian kaukanakaan paljosta, täältä kyllä luodaan ja ylläpidetään yhteyksiä tarpeen mukaan. Se on mielestäni jopa verrannolliseen kukoistukseen otollinen kokonaisuus, suunnilleen sellaisena kun itsenäisyys julistettiin 106 vuotta sitten. Silloin puhuttiin, että suomalaiset on nuori kansa, mutta lisäisin että tämä nuoruus on uudelleensyntymän kautta. Kansat kaikkialla suorittavat jaksoittain vetäytymisiä ja jälleen laajentumisia sivilisaatioiden levittäjinä, sen ohessa tai sitä purkaessa.
Jotkin järjestelmät ei selviä, mutta järjestelmillä tai niiden muodoilla ei ole paljoa väliä muutenkaan, vaan niillä ihmisillä, jotka ne luo. Asioita mitä tulee selviämään, on perhe, koti, kansa ja isänmaa. Isäinmaa sen antiikkisimmassa merkityksessä, eli se maa, missä isiemme haudat ovat. Ei kuitenkaan mitään kiirettä, Roomakin kaatui hidastetusti monen sadan vuoden ajan. Suomalaiset ovat täällä seuraavankin suuren sivilisaation noustessa.
Kuvat artikkelissa ovat kuulut Thomas Colen teossarja ”The Course of Empire”, mutta takaperin.
