”Olen nationalisti ja rakastan maatani”, kirjoitti islam-tutkija Jaakko Hämeen-Anttila melkoisen provosoivasti otsikoidussa kolumnissaan. Kyseinen sana, nationalismi, esiintyy hyvin harvoin HS:n kaltaisten lehtien otsikoissa, ja silloinkin kun se esiintyy, sitä käytetään pääosin negatiivisessa kontekstissa. Nationalismi on ideologia, jonka mukaan jokaisella kansakunnalla tulisi olla oikeus päättää itsenäisesti omista asioistaan. Kyseinen ideologia nostaa kaiken poliittisen toiminnan keskipisteeksi kansakunnan, joka tarkoittaa samalla alueella asuvaa ja yhtenäisen hallinnon alaisuudessa elävää ihmisjoukkoa, joka kokee voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta toisiansa kohtaan. Yhteenkuuluvuuden tunne voi pohjautua esimerkiksi yhteiselle kielelle, historialle ja arvojärjestelmälle. Mikäli kansakunta nähdään perustuvan yhtenäisen hallinnon, lakien ja asuinalueen lisäksi myös syntyperälle ja rotuidentiteetille, puhutaan etnonationalismista. Nationalismi voi tarkoittaa joko julkisen hallinnon ajamaa politiikkaa tai sitten eri ihmisryhmien heimoidentiteettiä yleisesti.
Nationalismilla on kaksi pääsuuntausta, joista käytetään termejä liberaalinationalismi ja etnonationalismi. Liberaalinationalismi ei ota ainakaan julkisesti kantaa ihmisen rotuun ja syntyperään, jonka vuoksi sitä on usein sovellettu etnisesti hajanaisissa valtioissa, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Etnisyyteen ankkuroimaton kansallisuusaate perustuu ainakin teoriassa yhtenäisiin poliittisiin ihanteisiin, kuten esimerkiksi tasavaltalaisuuteen, yksilönvapauksiin tai demokratiaan. Liberaalinationalismin näkökulmasta kuka tahansa voi olla liberaalin kansakunnan jäsen, kunhan vain jakaa kyseisen valtion yhteiset arvot. Kyseiset arvot pyritään usein peittelemään maalaisjärjen tai kohtuuden kaapuun, vaikkakin todellisuudessa ne yleensä heijastelevat valtion suurimman etnisen ryhmän arvomaailmaa.
Etnonationalismi perustuu etnisesti yhtenäiselle kansakunnalle, jota yhdistää yhteinen syntyperä, kieli ja historia. Etnonationalismi on yleisesti toiminut nationalismin synonyymina niissä maissa, jotka ovat perinteisesti olleet etnisesti homogeenisiä ja joissa yhdellä kulttuurilla tai uskonnolla on ollut täydellinen hegemonia. Etnonationalismin näkökulmasta kansakunta edustaa eräänlaista laajennettua perhettä, jonka jäseniä ovat kaikki samaan etniseen ryhmään kuuluvat ihmiset. Etnonationalismi korostaa ihmisen ryhmäidentiteetin orgaanisuutta, eli kyseisen yhteenkuuluvuuden tunteen luonnollista syntymistä samannäköisten, samaa kieltä puhuvien ja samalla tavalla käyttäytyvien ihmisten välillä. Kyseisen tunteen luonnollisuutta voidaan mitata esimerkiksi sillä, kuinka suuren osan käyttäytymisestään ja koko olemuksestaan ihminen näkee johtuvan suoraan hänen etnisestä taustastaan, kuten esimerkiksi suomalaisuudesta. Johtuen suomalaisen yhteiskunnan lähes ainutlaatuisesta homogeenisyydestä, nationalismi on käsitteenä mielletty lähes poikkeuksetta etnonationalismiksi, jota ei ihan ensimmäisenä yhdistäisi osaksi Hämeen-Anttilan identiteettiä. Tutkija kommentoikin arvomaailmaansa seuraavasti:
Olen Buffonin tavoin kansallismielinen. Minulle Suomi merkitsee jotain erityistä, ja kun Kulttuurirahaston vuosijuhlassa lauletaan Maamme-laulu, osallistun siihen mielelläni, vaikkakin aika hiljaa, koska häpeilen enemmän laulutaidottomuuttani. Kritisoin myös kärkkäästi epäkohtia Suomessa, kun olen sellaisia havaitsevinani, sillä synnyinmaa on minulle tärkeä.
Kansallismielisyys on selvästi muuttunut viimeisen vuoden aikana niin kuumaksi aiheeksi, etteivät trendikkäät toisinajattelijat kehtaa jättää kyseistä termiä pelkästään ilkeiden rasistien käytettäväksi. Tälläkin kertaa kansallismielisyyteen tosin yhdistetään vain sen ulkoiset kuoret, kuten tietyt kappalevalinnat ja symbolit. Maamme-laulun arvostaminen ei vielä kerro sitä, miten Hämeen-Anttila määrittelisi suomalaisen kansakunnan.
En myöskään tunne tarvetta vähätellä muita kulttuureja, vaikka luenkin mielelläni Kalevalaa. Suomen kulttuuri ei ehkä ole maailman johtava, mutta se on oma, äidinkieltäni käyttävä kulttuuri.
Kansallismielisyys ei tarkoita muiden kulttuureiden vähättelyä, vaan oman luonnollisen ryhmäidentiteetin vahvistamista ja puolustamista ulkoisia uhkia vastaan. Nationalistin näkökulmasta suomalainen kulttuuri on suomalaiselle se kaikista luontevin arvoyhteisö, sillä se ottaa parhaiten huomioon suomalaisen kansanluonteen ja siihen liittyvät käytöstavat. Kun olet Roomassa, tee kuten roomalaiset tekevät, mutta jos muutat Sarmatiaan, älä käyttäydy kuten roomalainen.
ARVOSTAN sotiemme veteraaneja, kuten myös arvostan niitä koulun keittäjiä, jotka ruokkivat minua kansakoulussa, terveyssisaria, jotka pistelivät minua neuloillaan kuin voodoo-nukkea, ja bussikuskeja, jotka ovat vuosikausia kuljettaneet minua kotoa töihin ja töistä kotiin.
Hieno homma. Kansallismielisyyden ei tulisikaan olla räiskyvää ja makaaberia karnevaalia, vaan täysin luonnollinen osa suomalaisten arkista elämää. Jokainen suomalainen muodostaa yksilötasolla oman tarinansa, joka nivoutuu osaksi suurempaa kansallista jatkumoa. Niin pientä tekoa ei ole olemassakaan, joka ei jollain tavoin voisi hyödyttää koko suomalaista yhteisöä.
MIKSI meidän pitäisi jättää isänmaallisuus niille, joiden mielestä se tarkoittaa muukalaisvihaa tai kiihkokansallisuutta?
Hämeen-Anttilan ”nationalismi” tarkoittaa siis selvästi jotain muuta kuin perinteistä nationalismia. Tässä hämeenanttilalaisessa maailmankatsomuksessa on selvästi kahdenlaista kansallismielisyyttä; hyvää ja inklusiivista kansallismielisyyttä sekä pahaa ja poissulkevaa ”kiihkokansallisuutta”. Paha ja poissulkeva kiihkokansallisuus pitää sisällään ajatuksen etnisestä ryhmäidentiteetistä, joka on mahdollista saavuttaa vain oikean syntyperän avulla. Tämän ajattelun perusteella suomalainen voi siten olla vain se henkilö, jonka vanhemmat ovat myös suomalaisia, eli henkilö on osa samaa jatkumoa Suomessa aiemmin eläneiden sukupolvien kanssa. Suomalaiseksi ei siten muututa pelkällä viranomaispäätöksellä, eikä kenestäkään täysin ulkopuolisesta ihmisestä voi maagisesti vain kasvattaa suomalaista. Tässä näkökulmassa ei pitäisi olla mitään radikaalia, sillä kyseisen jaottelun omiin ja ulkopuolisiin tekevät kaikki ei-valkoiset kansat länsimaiden ulkopuolella. Tästä faktasta myös Hämeen-Anttila itse on hyvin tietoinen.
Somalitaustainen kunnallispoliitikko Suldaan Said Ahmed on usein esiintynyt leijonapaidassa, ehkä käyttänyt leijonariipustakin, en tiedä. Minusta on hienoa, että hän liputtaa suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan arvojen puolesta. Vähiten isänmaallisia ovat minusta ne, jotka ajavat häikäilemättömästi ja yhteisestä hyvästä piittaamatta omia etujaan.
Suldaan Ahmed toki pukeutuu usein kyseiseen paitaan, mutta se ei tee hänestä yhtään sen suomalaisempaa. Suldaan on somali, jonka ainoa side suomalaisuuteen löytyy hänen tämänhetkisestä sijainnistaan. Hän on jokaisella ulottuvuudella tasan yhtä suomalainen, mitä minä olen afrikkalainen. Suomalainen yhteiskunta soveltaa Suldaniin, kuten monen muuhunkin eksoottiseen mutta kovaääniseen vähemmistön edustajaan, eräänlaista valikoivaa kaksoisstandardia, jossa kyseiset henkilöt voivat olla yhtä aikaa suomalaisia ja somaleja. Suomalaisuus on ikään kuin julkisen vallan lanseeraama yläkäsite, joka hyväksyy sisäänsä kaikki ihmiset rodusta, kielestä, synnyinmaasta ja kulttuurista riippumatta, samalla kun kyseiset henkilöt ovat täysin oikeutettuja muodostamaan voimakkaan poissulkevia etnisiä alakulttuureja. Samaa kahden tason mallia sovelletaan myös saamelaisiin, jotka voivat halutessaan olla joko suomalaisia tai saamelaisia, riippuen ihan siitä kumpi identiteetti tarjoaa heille sillä hetkellä eniten henkilökohtaista hyötyä. Kantasuomalaisten asema on tältä osin vaikea, sillä vaikka he tietysti kuuluvat ”suomalaisuuden” määritelmän alle, he ovat sitä mukamas tasan yhtä paljon mitä somalit, saamelaiset tai muut etniset vähemmistöt. Tällä hetkellä elämme siis yhteiskunnassa, missä suomalaisten pitäisi leikkiä, että leijonariipusta heiluttava ja suomea välttävästi mongertava somali on yhtä suomalainen mitä he itse, samaan aikaan kun hänen kutsuminen somaliksi (ja täten ei-suomalaiseksi) on tiedostavissa piireissä valtava loukkaus.
Toisin kuin Hämeen-Anttila väittää, oikea nationalisti rakastaa ensisijaisesti omaa maataan ja omaa kansaansa. Omasta kansasta ja traditiosta irrotettu kansallismielisyys on käytännössä ainoastaan joukko symboleja, joilla ei ole enää mitään todellista merkitystä. Pelkät symbolit ja hurskaat julistukset eivät riitä luomaan ihmispopulaatiolle niin voimakasta yhteistä perustaa, että se kykenisi itsenäisesti ratkaisemaan yhteiskunnan sisällä ilmeneviä ristiriitoja. Yhdysvaltojen viime vuosien rotumellakat ja ilmapiirin yleinen kiristyminen osoittavat hyvin sen, kuinka hauras ideaali esimerkiksi ”amerikkalaisuus” käytännössä on. Tähtilipun, Mcdonaldsin, suihkuhävittäjien ja televisioviihteen ulkopuolella jylläävät ne samat vanhat heimoaatteet, jotka ovat jo vuosisatojen ajan rikkoneet ja yhdistäneet valtakuntia.
Jos suomalaisuus halutaan tietoisesti erottaa kielestä, kansasta ja kulttuurista, se tulee käytännössä taantumaan aiemmin mainituksi leijonapaidaksi ja hopeariipukseksi. Ainoastaan yksinkertaiseksi tuotteeksi, joka annettaisiin ilmaiseksi jokaiselle maahan saapuneelle seikkailijalle. Se suomalaisuus, joka tarkoitti ennen suomalaisen kansan unelmien, arkipäivän tekojen ja sanojen sinivalkoista mosaiikkia, korvautuisi eräänlaisella kosmopoliittisella elämysmatkalla, jota voisi verrata turistien ostamaan matkamuistokrääsään. Suomalaisuuden määritelmän vesittäminen ei tosin millään tavoin poistaisi niitä alitajunnassa vaikuttavia esihistoriallisia piirteitä, jotka saavat meidät tuntemaan yhteenkuuluvuutta samannäköisten, samaa kieltä puhuvien ja samalla tavalla käyttäytyvien ihmisten kanssa. Täysin monikulttuurisessa Suomessa suomalaisuus olisi todennäköisesti niin merkityksetön termi, ettei yksikään Suomessa asuva ihminen käyttäisi sitä enää oman identiteettinsä osana. Ne ihmiset, jotka kutsuvat itseään tällä hetkellä suomalaisiksi, kutsuisivat itseään mitä todennäköisimmin joko valkoisiksi tai eurooppalaisiksi.
Tuukka Kuru
