Voima-lehden ”Hankalia kysymyksiä hyvinvointivaltiosta” -nimisessä artikkelissa käytiin läpi hyvinvointivaltion moraalisesti arveluttavaa menneisyyttä ja kuvattiin sen sisältämän nationalistisen pohjavireen ongelmallisuutta. Patamusta nationalismi on kirjoittajien mielestä niin olennainen osa hyvinvointivaltiota, että koko järjestelmää tulisi paremminkin kutsua ”rasismin linnakkeeksi”. Rasismin linnakkeen kanssa liittoutuminen on ollut kirjoittajien mielestä työväenluokalle pitkällä aikavälillä erittäin haitallista, sillä se on sitonut yhteiskunnan alaluokan tukemaan järjestelmää, joka on muutamista sosialistisista ominaisuuksista huolimatta hierarkinen, poissulkeva ja normatiivisuuteen taipuvainen.
Kirjoittajat eivät kuitenkaan halua myöntää sitä, että järjestelmässä esiintyvä rasismi ei ole hyvinvointivaltiosta erillinen ja korjattavissa oleva lieveilmiö, vaan keskitetyn sosialistisen järjestelmän elinehto. Hyvinvointivaltio, mikäli se ymmärretään julkisten palveluiden, tulonsiirtojen ja infran muodostamana kokonaisuutena, on yksilöiden näkökulmasta väistämättä epäreilu. Vastuu järjestelmän pyörittämisestä jakaantuu hyvin epätasaisesti, ja eräänlaisena nyrkkisääntönä voitaisiinkin todeta, että mitä enemmän ihminen rahoittaa kyseistä järjestelmää, sitä vähemmän hän siitä itse henkilökohtaisesti hyötyy. Vastavuoroisesti järjestelmän alaisuudessa elää suuri määrä ihmisiä, jotka nauttivat yliedustetusti kaikista järjestelmän tarjoamista eduista, antamatta kuitenkaan mitään vastineeksi. Eräs hyvinvointivaltion sisäänrakennetuista ongelmista onkin se, että se hämärtää työnteon ja laiskottelun välistä rajaa. Suurin häviäjä tässä järjestelmässä on matalapalkka-alalla työskentelevä ihminen, sillä hän menettää yhtä suuren osan vapaa-ajastaan kuin paremmin palkatut työntekijät, mutta saa työstään vastineeksi kaikista vähiten absoluuttista hyötyä.
Niin kauan kun järjestelmä rankaisee menestyneitä ihmisiä enemmän kuin yhteiskunnan alaluokkia, näiden kahden ryhmän välille syntyy väistämättä jännitteitä. Rikkaat, mutta lukumääräisesti vähälukuisemmat suomalaiset, voivat täysin oikeutetusti kysyä sitä, miksi heidän tulisi nähdä ylimääräistä vaivaa vain siksi, että joku toinen voisi saada itselleen helpon ja turvatun elämän. Pienituloisemmat ihmiset taasen voivat käyttää lukumääräistä ylivoimaansa hyväkseen demokraattisen vaikuttamisen kautta, jossa köyhän ihmisen ääni on rikkaan kanssa aivan yhtä arvokas. Hyvinvointivaltio joutuukin jatkuvasti tasapainottelemaan kahden intressiryhmän välillä, joista toinen edustaa demokraattista valtaa ja toinen taloudellisia resursseja. Korkean tuottavuuden omaavat huippuosaajat ja yksityiset yritykset ovat välttämättömiä järjestelmän ylläpidon kannalta, sillä hyvinvointivaltio ei itsessään tuota mitään taloudellista hyötyä. Se vain siirtää olemassaolevia resursseja poliittisen ohjauksen avulla enemmän tai vähemmän onnistuneesti eri kohteisiin.
Järjestelmä, joka jakaantuu voimakkaasti kakun kasvattajiin ja kakun syöjiin, on lähtökohtaisesti altis sisäisille jännitteille. Siksi se toimiikin vain niissä valtioissa, jossa esiintyy kyseisten jännitteiden lisäksi hyvin vähän muita ristiriitoja, kuten etnisiä tai uskonnollisia konflikteja. Jos järjestelmän tuottavalla osalla esiintyy etnisesti yhdenmukaisissakin valtiossa silloin tällöin haluttomuutta osallistua järjestelmän rahoittamiseen, kuinka suurta tämä haluttomuus olisi silloin, jos ilmaisen lounaan vastaanottaja olisikin aivan toisesta maailmasta saapunut ihmisryhmä, jolla ei ole mitään yhteistä tämän yhteiskunnan tuottavan osan kanssa? Oletetaan vielä niin, että tämä etuuksia vastaanottava muukalaisjoukkio olisi äärimmäisen tietoinen omista oikeuksistaan ja halveksuisi näkyvästi kättä joka sitä ruokkii? Ja miksipä ei halveksuisi, eihän heillä olisi mitään yhteistä tämän järjestelmää ylläpitävän joukon kanssa.
Vasemmiston vuosikymmenien ajan saarnaama vapautuksen teologia alkaa tältä osin kääntymään vasemmistoa itseään vastaan. Uskontonsa, rotunsa, kansallisuutensa, sukupuolensa ja kulttuurinsa kahleista vapautetut ihmiset eivät muodosta ympärilleen kovinkaan vahvaa kansakuntaa ja vielä vähemmän keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tekstissä kyseistä ilmiötä kuvataan seuraavalla tavalla:
Hyvinvointivaltion tarina kertoo yhteisvastuusta ja solidaarisuudesta. Sen tarinan välttämätön perusta oli yhtenäinen ja rajattu kansakunta: yhteinen suomalaisuus yhdisti moraaliseen vastuuseen naapurista ja antoi solidaarisuudelle syyn, vaikka pienenkin. Samalla hyvinvointivaltion tarinan perusta oli ulossulkeva nationalismi. Eikä tilanne ole muuttunut: vaihtoehtoisia tarinoita ei ole.
Hyvinvointivaltion sisältämät jännitteet ovat etnisesti yhdenmukaisissa valtioissa pääosin ratkaistavissa. Mikäli järjestelmän henkeä haluttaisiin kuvata romanttisessa sävyssä, se olisi tarina maalaisperheestä, jossa perheen vanhin lapsi tekisi eniten kotitöitä koska hän on fyysisesti vahvin. Perheen pienin lapsi ei voisi rajatun toimintakykynsä takia osallistua yhtä paljon perheen arjen pyörittämiseen, mutta hän olisi henkisesti sitoutunut perheen hyvinvoinnin varmistamiseen. Jonakin päivänä nuorimmaisesta tulisi yhtä vahva kuin isoveljestään, jonka jälkeen hänkin pystyisi osallistumaan täysin rinnoin perheen arjen pyörittämiseen. Perheen pienimmän lapsen heikkoutta ymmärretäisiin, sillä hän on rakas perheenjäsen, samalla kun pieni lapsi lupaisi varmasti tehdä oman osansa, jahka hän on saanut tarpeeksi ilmaa siipiensä alle. Perheen äiti toimisi tässä tarinassa kasvattajana, joka tekisi selväksi sen, että molemmista lapsista pidetään huolta ja apua tarjotaan, jos elämä sattuu heitä koettelemaan. Perheen isä toimisi lapsilleen kunniallisena esimerkkinä työnteon tärkeydestä ja hyvistä elämänarvoista.
Tämä idyllinen visio ei kuitenkaan vastaa todellisuutta, sillä tunne perheyhteydestä vaatisi suuren joukon yhteisiä ominaisuuksia ihmisten välillä, joka on monikulttuurisessa yhteiskunnassa sula mahdottomuus. Toisaalta nykyinen järjestelmä ei millään tavoin painostaisi perheen nuorimmaista kokeilemaan omia siipiänsä, sillä kyseinen lapsi olisi erittäin tietoinen ”omista oikeuksistaan” ja alkaisi kirkumaan välittömästi, mikäli joku rohkenisi kritisoida hänen kroonista flegmaattisuuttaan.
Kirjoittajat jatkavat:
Vasemmisto ei koskaan kyennyt yhteensovittamaan hyvinvointivaltion nationalistista projektia ja työväenliikkeen rajat ylittävää internationalismia. Solidaarisuuden piiriksi tuli kansakunta, ei kansainvälinen proletariaatti. Valtio ja nationalismi voittivat, työväenliike hävisi.
Vasemmisto ei voi vieläkään luopua nationalismista, koska se on sekä hyvinvointivaltion tarinan että sen rahoituksen perusta.
Vasemmiston neuvottomuus kyseisen faktan edessä on ilmeinen, sillä näennäisen nationalistinen hyvinvointivaltio on resurssien kohdentamisen näkökulmasta ainoa keino vasemmistolaisten etujen ajamiseen markkinatalouden ehdoilla pyörivässä yhteiskunnassa. Oikeisto on vuosikymmenten aikana omaksunut kasvaneen tuottavuuden puitteissa lukuisia vasemmistolaisia ihanteita, kuten peruskoulun, maksuttoman päivähoidon ja nykyisen sosiaaliturvan, sillä ne edistävät työväenluokan lisäksi koko orgaanista kansakuntaa. Internationalismi on kuitenkin kyseisen järjestelmän näkökulmasta sula mahdottomuus, sillä se synnyttäisi väistämättä etnisen alaluokan, kuten se on synnyttänyt kaikissa monikulttuurisissa yhteiskunnissa. Siinä vaiheessa, kun yhteiskuntaluokilla ei ole enää mitään yhteisiä intressejä keskenään, tuloksena on BLM, Rinkeby ja väkivaltaiset rotumellakat.
Vasemmiston on helppo vaatia solidaarisuutta ja monirotuisuutta, sillä he eivät itse osallistu pätkääkään kyseisten ihanteiden rahoittamiseen. Vasemmisto ei tajua sitä, että etnisesti nurkkakuntainen hyvinvointivaltio on kädenojennus oikeiston suuntaan, ei vice versa. Vasemmistolaiset joutuvat siten tekemään vaikean päätöksen kahden vaihtoehdon väliltä; joko he kannattavat hyvinvointivaltiota ja sen sisältämiä yhdenmukaistavia rakenteita, tai sitten he kannattavat atomisoitunutta ja pluralistista yhteiskuntaa, jossa jokainen huolehtii käytännössä omasta itsestään. Kakkua ei voi syödä ja säästää yhtä aikaa.
ONKO HYVINVOINTIVALTIO yhdistettävissä yhteiskuntaan, joka ei ole rasistinen? Tämä ei ole ainoa kysymys, jonka pitäisi tuntua häiritsevältä kaikista hyvinvoinnin puolustajista.
Niin kauan kun valtio toimii ihmisten työllistäjänä, elättäjänä ja tärkeimpien palveluiden tarjoajana kehdosta hautaan, sillä on oikeus ylläpitää tiettyjä standardeja ja yhdenmukaisuutta. Byrokratia ja valtion raskas hallinto pyrkivät varmistamaan sen, että kaikki ihmiset ovat asuinpaikasta riippumatta oikeutettuja samoihin palveluihin ja etuuksiin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että esimerkiksi peruskoulutuksen tulisi olla yhtä laadukasta niin Helsingissä kuin Utsjoellakin. Tämän tasavertaisuuden ylläpitäminen olisi mahdotonta ilman yhteisiä pelisääntöjä ja tiukkoja raameja, joiden sisällä ihmisten tulisi elää. Tarve yhdenmukaistamiseen tarkoittaa myös sitä, että kaikki ihmiset pelaavat ainakin teoriassa samoilla suomalaisilla pelisäännöillä. Se ei anna mahdollisuutta yksilölliseen itseilmaisuun, joka ei ole lähtökohtaisesti edes kyseisen järjestelmän tarkoitus.
Kirjoittajat yrittävät siten yhdistää järjestelmän nykyisin tarjoamat etuisuudet vasemmistoliberaaliin itseilmaisuun, mikä on käytännössä mahdotonta. Valtion tehtäviin ei kuulu nyt, eikä tulevaisuudessa ihmisen onnellisuuden, taloudellisen yltäkylläisyyden ja elämän mielekkyyden takaaminen. Yksikään taloudellinen järjestelmä ei kestä ikuista teini-ikää.
—
Tuukka Kuru
