Werner Toivonen on suomalainen kansallismielinen ympäristöaktivisti, jonka maailmankatsomuksessa korostuvat erityisesti luontoarvot, kapitalismin kritiikki sekä kansallismielisten rinnakkaisyhteiskuntien tärkeys. Werner on tunnettu kunnianhimoisesta käännöstyöstään ja ”Kansallissosialismi – Luonnonsuojeluaate”-nimisen teoksen kirjoittamisesta. Werner on aktiivinen esiintyjä kansallismielisissä tilaisuuksissa, ja tällä kertaa hän esiintyy ensimmäistä kertaa Awakening-konferenssissa. Voit ilmoittautua konferenssiin osoitteessa awakeningfinland@protonmail.com
Tervehdys Werner, kuinka sinä ja perheesi voitte?
Kiitos kysymästä, voimme hyvin. Lapseni oppivat viikko viikolta uusia taitoja, ja minä opin viikko viikolta lisää isyydestä.
Olet noussut suhteellisen lyhyessä ajassa näkyväksi ja arvostetuksi kansallismieliseksi toimijaksi Suomessa, etkä suinkaan vähiten kunnianhimoisen käännöstyösi ansiosta. Oliko sinulla elämässäsi jotain tiettyä käännekohtaa, joka sai sinut aktivoitumaan?
Todennäköisesti ratkaisevin käännekohta elämässäni oli nuorena miehenä muutto maalta kaupunkiin, joka paradoksaalisesti herätti luontoyhteyteni, sillä urbaanissa ympäristössä henkinen hyvinvointini romahti. Uusurbaanina haaksirikkona aloin haaveilemaan omasta pientilasta luonnon siimeksessä, ja visioin siitä millainen minun Suomeni olisi: omavarainen, luonnonläheinen, kaunis, perinteinen ja suomalainen – niin kulttuurisesti kuin etnisesti.
Vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkimainingeissa päädyin lukemaan niin sanotusta ekofasismista tai vihreästä kansallissosialismista, ja yllätyksekseni se tuntui vastaavan sitä ihannevisiota, jonka olin luonut – se oli luonnonläheistä, omavaraista ja etnisesti suomalaista.
Kun aloin ottamaan osaa kansallisradikaaliin toimintaan vuonna 2017, ongelmaksi muodostui, että kulutin nopeasti kaiken saatavilla olleen materiaalin ”vihreästä kansallisradikalismista”, sillä materiaalia oli vain vähän saatavilla. Tulin siihen tulokseen, että voisin tulevaisuudessa pyrkiä täyttämään tuota materiaalivajetta. Ensimmäisen kirjani julkaisin 2023. Minulla ei siis ole ollut mitään yksittäistä käännekohtaa, joka saisi minut ”heräämään” tai ”aktivoitumaan”, vaan kaikki on osa pitkää kehityskulkua.
Olet puheissasi ja kirjoituksissasi yhdistänyt saumattomasti ympäristöaatteen ja kansallismielisyyden toisiinsa. Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät yksittäiset syyt sille, miksi ympäristöaatteesta kehittyi ajan saatossa leimallisesti vasemmistolainen liikehdintä, siinä missä raakalaismaisesta materialismista tuli osa oikeistolaista identiteettiä?
Ei ole olemassa käännepistettä, jolloin materialismista muodostui osa oikeistolaista identiteettiä, sillä modernissa kontekstissa ne ovat aina olleet yksi ja sama asia. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa oikeistolaisuus on aina tarkoittanut kapitalismia, ja kapitalismin vaatima maksimaalinen talouskasvu taas väistämättä perustuu raakalaismaiseen materialismiin. Vasemmistolaisuuteen taas on perinteisesti kuulunut jonkinlainen kapinointi yhteiskunnan perustavia arvoja vastaan. 1970-luvulla vasemmistolainen vastakulttuuri alkoi vastustamaan perinteisen oikeiston tukemaa teollistumista ja suuryritysten ylivaltaa, omaksuen ympäristöteemoja muiden järjestelmäkriittisten näkökulmien ohessa.
Monista populisteista tai konservatiiveista poiketen suhtaudut äärimmäisen kriittisesti ikuiseen talouskasvuun ja siihen, miten talous on nostettu kaikkien muiden poliittisten kysymysten yläpuolelle. Mikä oli se aatehistoriallinen piste, josta näennäisesti samaa mieltä kanssasi olevat ja yleensä isänmaallisiksi itseään kutsuvat ihmiset kääntyivätkin väärään suuntaan?
Tarkastelen talouskasvukysymystä ennen kaikkea tieteellisesti mitattavana kysymyksenä. Voimme uhanalaisarvioinneilla seurata luonnon heikkenevää tilaa ja voimme mallintaa ja laskea luonnonvarojen ehtymisnopeutta. Tästä näkökulmasta katsoen mainitsemasi viiteryhmät eivät koskaan kääntyneet väärään suuntaan, sillä he eivät ensinnäkään koskaan olleet oikeassa. Konservatismi ja populismi ovat aina olleet kysymyksessä 3. viitattuun oikeistolaisuuteen sidonnaista ja siksi kasvu-uskovaista.
Historiallisen fasismin ajoittainen talouskasvukritiikki taas perustui pikemminkin henkisiin arvoihin, sillä se toimi aikakautena ennen ympäristötieteellisten näkökulmien syntymistä. Toisen maailmansodan jälkeen kansallisradikalismi tapettiin vuosikymmeniksi, ja samalla sen ideologinen kehitys jäi marginaaliseksi. Siksi emme löydä Suomesta historiallista kansallisajattelua, joka olisi nykykatsannossa talouskasvuajattelultaan kovinkaan ympäristötieteellistä. Vasta 2000-luvulla uskottavasti uudelleensyntynyt kansallisradikalismi on ottanut ympäristötieteellisen talouskasvukritiikin osaksi perusajatteluaan.
Olet aiemmin ilmaissut ainakin osittaista myötämielisyyttä elokapinan kaltaisia toimijoita kohtaan, vaikka ihmiskuvasi poikkeaakin huomattavasti heidän vastaavasta. Kuinka uskottavana pidät ympäristöliikettä, joka ei uskalla ottaa kantaa väestönkasvun aiheuttamaan ympäristökuormaan?
Elokapinan perimmäinen ongelma on se, ettei se pohjavireeltään ole luonnonsuojeluliike, vaan ennen kaikkea ihmisen elinympäristöä suojeleva elinympäristöliike, jonka erityisenä huolenaiheena ovat kaukomaiden ihmiset. Ihmiskeskeisenä liikkeenä elokapina ei tietenkään ota kantaa väestönkasvuun tai väestönkasvua ylläpitävään maahanmuuttoon. Ympäristöliike, joka ei pidä ihmisten globaalia ja kansallista lukumäärää politiikkansa keskiössä, on kuin väestönvaihtoa vastustava liike, joka ei ota kantaa jo maassa oleviin ulkomaalaisiin – se ei tietenkään ole millään tavalla uskottava, vaan se pahimmillaan jopa haitallinen tarjotessaan ihmisille pehmeitä lumeratkaisuja.
Osoittaessani myötämielisyyttä elokapinalle en tee sitä ideologisista lähtökohdista, vaan lähtökohtani ovat pragmaattiset. Kun elokapina toimii luonnon puolesta, esimerkiksi pysäyttäen hakkuutyömaan, annan sille kaiken myötämielisyyteni ja tukeni. Tuen kaikkea luonnonsuojelua riippumatta siitä mikä taho toimii – oli se sitten naapurin isäntä, elokapina tai Euroopan Unioni. Väestönvaihdon torjuntaan tulee tietysti suhtautua vastaavalla pragmaattisuudella, huolimatta siitä mikä taho väestönvaihtoa hidastaa tai estää. Mikäli ihmiselle jossain asiayhteydessä tärkeämpää on tekijä kuin teko, hän on joko polarisaation sokaisema, tai sitten kyseinen asia ei loppupeleissä ole hänelle lainkaan tärkeä.
Kun Lothrop Stoddard kirjoitti yli sata vuotta sitten värillisen maailman muodostamasta uhasta, maapallolla eli ainoastaan vähän yli 1,5 miljardia ihmistä, joista 500 miljoonaa oli valkoisia. Nykyään valkoisia on lähestulkoon yhtä paljon, mutta ihmiskunnan koko on ylittänyt kahdeksan miljardin rajan. Mikä olisi mielestäsi sopiva väkiluku maapallolle?
Minun unelmieni globaali väkiluku olisi tietysti epärealistisenkin alhainen. En näe mitään arvoa sillä, että karvaton ihmisapina peittää maapallon pinnan kärsimykseltä löyhkäävine hökkelikylineen ja saasteslummeineen. Mieluummin varaisin laajat alueet maapallosta niille karvaisille ihmisapinaveljillemme, jotka elävät viidakoissa ja sademetsissä, ja jotka eivät romuta maapallon tasapainotilaa ja omaa mielenterveyttään.
Kun taas realistisesti arvioi optimaalista väestömäärää, on järkevintä tarkastella populaatiokokoa rajoittaneita historiallisia pullonkauloja. Ennen maakaasuun perustuvien typpikeinolannoitteiden globaalia massakäyttöä maapallon väkiluku oli noin 2 miljardia ihmistä. Ilman halpoja keinolannoitteita maapallon väkimäärä ennen pitkää laskisi lähemmäs kahta kuin kahdeksaa miljardia ihmistä. Selvää joka tapauksessa on, että maapallon väkiluvun tulisi laskea miljardeilla. Tilanne on kuitenkin se, ettei missään ennusteissa väkiluku tule laskemaan miljardeilla, vaan kasvamaan miljardeilla. Miljardin uuden ihmisen ruokkimiseen tarvittaisiin Intian pinta-alan verran uutta peltoalaa, ja kahden miljardin ruokkimiseen tarvittaisiin Australian pinta-alan verran uutta peltoalaa. Ja kaikki tämä seurannaisvaikutuksineen.
2000-luvun väestöpoliittinen keskustelu usein painottuu Afrikkaan. Jo nyt 20 % Afrikan väestöstä kärsii aliravitsemuksesta, ja mantereen aavikoitumiskehitys on nopeaa. Silti Afrikan väestön on arvioitu kaksinkertaistuvan vain parissa vuosikymmenessä, ja edessä on valtava humanitäärinen katastrofi, jonka seurauksena syntyvät maailmanhistorian laajimmat kansainvaellukset.
Monille kuitenkin saattaa tulla yllätyksenä, miten Eurooppa on vielä tänäänkin kaksi kertaa tiheämmin asutettu kuin Afrikka, ja miten yksi hehtaari eurooppalaista maatalousmaata joutuu ruokkimaan viisinkertaisen määrän ihmisiä verrattuna afrikkalaisiin peltoihin. Viestini on yksiselitteinen: Euroopassa ei ole tilaa. Maahanmuutto Eurooppaan on eksistentiaalinen uhka, ja seuraavat vuosikymmenet ovat todellinen kohtalonkysymys.
Monet suomalaiset kansallismieliset suhtautuvat myötämielisesti luonnolliseen väestönkasvuun, tai vähintäänkin tilanteeseen, jossa suomalaisten lukumäärä pysyisi vakaana. Itse olet kuitenkin väläytellyt toiveita nykyistä pienemmästäkin määrästä. Mikä olisi ideaali koko suomalaiselle kansakunnalle, ja kuinka ison sen tulisi olla, jotta se kykenisi ylläpitämään esimerkiksi uskottavaa maanpuolustusta?
Tulen esitelmässäni puhumaan mm. tästä aihepiiristä, joten en halua vielä tässä mainita liikaa, jääköön jotain paikan päälle saapuville. On kuitenkin selvää, että kun valtion
väestömäärää tarkastelee kansallisen turvallisuuden kautta, on tietysti olemassa mainitsemasi populaation alaraja (ennen kaikkea nuorten miesten määrällinen alaraja), jota ei voi alittaa, ilman että kansallinen turvallisuus vaarantuu. Usein kuitenkin unohdetaan, että on olemassa myös populaation yläraja, jonka ylittäminen myös vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Ellei kansakunta kykene kriisioloissa ruokkimaan itseään, se ei kaadu vihollisen luoteihin vaan mouruaviin vatsoihin ja kotirintaman luhistumiseen. Historia on täynnä esimerkkejä tästä. Optimaalinen populaatiokoko on jossain ala- ja ylärajan välimaastossa, ja sieltä löytyy myös optimaalinen puolustuskyky. Tietysti myös laadulla on oma painoarvonsa määrän yli. Vaikka toisessa maailmansodassa Suomen puolustusvoimien miesreservi oli kolmanneksen nykyistä pienempi, minun ei tarvitse kahdesti miettiä, haluaisinko maatani puolustamaan 600 000 1930-luvun miestä vai 900 000 2000-luvun miestä.
En kuitenkaan usko, että pienet valtiot kuten Suomi voivat seistä yksin tulevaisuuden imperialististen resurssisotien maailmassa, huolimatta siitä onko reservissä sitten 900 000 vai 600 000 miestä. Kannatan pohjoismaista sotilasliittoa epäluotettavan NATOn tilalle.
Tulisiko ympäristöongelmat korjata lähtökohtaisesti paikallisella tasolla, vai kannatatko kansainvälisiä yhteistyöelimiä ympäristökysymysten ratkaisussa. Miten kasvavat taloudet valkoisen maailman ulkopuolella saataisiin mukaan ympäristötalkoisiin?
Pidän 2000-luvun maailmassa kansainvälisiä ympäristöyhteistyöelimiä välttämättöminä.
Euroopan Unioni on kaikista muista huonoista puolistaan huolimatta ollut maailman johtava luonnonsuojeluorganisaatio mikä selittyy pitkälti sen päätöksentekoelimen epädemokraattisella perusluonteella. Luonteenomaista Euroopan Unionin ympäristöpolitiikalle on myös ollut, että jokainen jäsenvaltio on johdonmukaisesti vastustanut luonnonsuojelutoimia, jotka eniten koskevat sitä itseään. Tähän todellisuuteen peilaten on huono ajatus, että luonnonsuojelulainsäädännöt olisivat nykyisessä talouskasvu- ja kilpailumaailmassa vain kansallisten instituutioiden käsissä.
Valkoisen maailman tulee jatkossakin kantaa luonnonsuojelun soihtua niin omissa maissaan kuin globaalilla näyttämöllä, ja se vaatii jonkinlaisia ylikansallisia yhteistyöelimiä. Muu maailma taas tulisi sitouttaa ympäristötoimiin ilmastosopimusten kaltaisilla kansainvälisillä luonnonsuojelu- ja väestönlaskusopimuksilla, joiden ulkopuolelle jättäytyviin valtioihin tulisi kohdistaa hyvin ankaria taloudellisia sanktioita.
Olet esitelmissäsi vertaillut eri ideologisten maailmankatsomusten luontosuhdetta, ja korostanut puhtaan hyötyajattelun olevan lähtökohtaisesti juutalaista alkuperää. Eroaako tämä mainitsemasi hyötyajattelu jollain tavoin kehitysmaalaisten tavasta nähdä luonto ja eläimistö pelkkänä resurssina? Miksi nykyinen ympäristöliike ei yleisesti houkuttele vasemmistolaisuudestaan huolimatta värillisiä aktiiveja puolelleen?
Mielenkiintoinen kysymys.
Olet oikeassa, ettei kehitysmaissa piitata luonnosta. Kehitysmaissa osaselityksenä luonnon tuhoamiselle voi tietysti usein olla yksilöiden selviämisperusteinen tarve. Juutalainen luontosuhde taas personoituu länsimaiseen kapitalismiin, jonka luontorikollisuus on luonteeltaan pöhöttyneen talousperäistä sekä kylmän laskelmoivaa ja voitontahtoista, ja siksi se edustaa minulle kaikkein vastenmielisintä luonnontuhoamisen muotoa.
Jälkimmäiseen kysymykseesi: mitä pohjoisemmas menemme Euroopassa, sitä vähemmän esiintyy suoranaista luonnon saastuttamista ja roskaamista, sitä vähemmän esiintyy suoranaista eläinrääkkäystä ja sitä vähemmän katukuvassa näkyy esimerkiksi kodittomia koiria, kun taas valkoisen maailman ulkopuolella ihmiset roskaavat ympäristönsä ja ovat suorastaan raakalaismaisia eläimiä kohtaan.
Valkoisten maiden ympäristöongelma on äärimmilleen viety tehostaminen kaikilla elämän osa-alueilla. Suomalainen raivostuu, mikäli joku heittää autonsa ikkunasta pikaruokakääreet metsänpientareelle, muttei älähdä, kun äärimmilleen tehostetun metsä- ja maatalouden seurauksena merkittävä osa maamme luontotyypeistä ja eliölajeista ovat tänään uhanalaisia, ja vieläkin useampi on vaarassa uhanalaistua, mikäli elinympäristöjen tuhoaminen jatkuu. Äärimmäinen tehokkuusajattelu on myös alistanut kymmenet miljoonat tuotantoeläimemme epäinhimillisen tehdastuotannon uhreiksi, mutta kun suomalainen bussikuski ajaa hanhipoikueen yli, asiasta tehdään lukuisia järkyttyneitä uutisjuttuja.
Valkoisten maiden ympäristöongelmat ja eläinoikeusongelmat ovat siis pikemminkin perusluonteeltaan järjestelmälähtöisiä kuin varsinaisesti yksilöiden julmuuden ja piittaamattomuuden seurausta. Ongelmat ovat myös muodoiltaan vaikeammin havaittavia kuin ne suoranaiset piittaamattomuudet ja julmuudet, joita valkoisen maailman ulkopuolella esiintyy. Poissa silmistä – poissa mielestä.
Vastaukseni jälkimmäiseen kysymykseen siis kaikessa lyhykäisyydessään on: yleistettynä vain valkoisille ihmisille on tyypillistä sellaiset henkiset ominaisuudet, jotka mahdollistavat laajamittaisen luonnonsuojelu- ja eläinsuojelutoiminnan.
Tulevan konferenssimme teema on ”The Rising Tide of Color”. Olet aiemmissa esitelmissäsi käsitellyt niin rinnakkaisyhteiskuntia kuin kansallissosialistista ympäristönsuojeluakin. Mikä on tulevan esitelmäsi aihe?
Tässäkin haastattelussa on viitteitä esitelmäni aihepiiriin. Pidetään kuitenkin jännitystä yllä ja sanotaan näin: esitelmäni aihe on vähintäänkin yhtä hyytävä kuin tässä haastattelussa käytetyn kuvituskuvan ilme. Puhun asioista, joiden pitäisi olla taskunlampunvalossa kerrottavia kauhutarinoita, mutta jotka valitettavasti ovat 2000-luvun maailmassa totisinta totta.
ENGLISH VERSION:
Greetings, Werner, how are you and your family doing?
Thank you for asking, we are doing well. My children are learning new skills week by week, and I am learning more about fatherhood with them.
In a relatively short time, you have risen to become a prominent and respected nationalist figure in Finland, not least due to your ambitious translation work. Was there a specific turning point in your life that prompted you to become an activist?
The most decisive turning point in my life was probably moving from the countryside to the city as a young man, which, paradoxically, awakened my connection to nature, as my mental well-being collapsed in an urban environment. As a new urban wreck, I began dreaming of my own small farm in the embrace of nature, envisioning what my Finland would be like: self-sufficient, close to nature, beautiful, traditional, and Finnish—both culturally and ethnically.
In the aftermath of the 2015 refugee crisis, I ended up reading about so-called ecofascism or green national socialism, and to my surprise, it seemed to align with the ideal vision I had created—it was nature-oriented, self-sufficient, and ethnically Finnish.
When I started participating in national radical activities in 2017, the problem was that I quickly consumed all available material on ”green national radicalism,” as there was very little available. I concluded that in the future, I could aim to fill that material gap. I published my first book in 2023. So, there hasn’t been a single turning point that made me ”wake up” or ”become active,” but rather, it’s all part of a long developmental process.
In your speeches and writings, you have seamlessly combined environmentalism and nationalism. In your opinion, what are the most important reasons why environmentalism evolved over time into a distinctly leftist movement, while brutal materialism became part of the right-wing identity?
There is no turning point when materialism became part of right-wing identity, as in the modern context, they have always been one and the same. In the post-World War II world, right-wing ideology has always meant capitalism, and the maximum economic growth required by capitalism inevitably relies on brutal materialism. Leftism, on the other hand, has traditionally involved some form of rebellion against society’s foundational values. In the 1970s, leftist counterculture began opposing industrialization and corporate dominance supported by the traditional right, adopting environmental themes alongside other system-critical perspectives.
Unlike many populists or conservatives, you are extremely critical of endless economic growth and how the economy has been elevated above all other political issues. What was the historical turning point where people who seemingly agree with you and generally call themselves patriotic turned in the wrong direction?
I approach the issue of economic growth primarily as a scientifically measurable question. We can track the declining state of nature through endangerment assessments, and we can model and calculate the depletion rate of natural resources. From this perspective, the reference groups you mention never turned in the wrong direction because they were never on the right path to begin with. Conservatism and populism have always been tied to the right-wing ideology referenced in question 3 and, therefore, growth oriented.
The occasional economic growth criticism in historical fascism was based more on spiritual values, as it operated in an era before the emergence of environmental science perspectives. After World War II, national radicalism was suppressed for decades, and its ideological development remained marginal. Therefore, we do not find historical national thought in Finland that, from today’s perspective, would be particularly environmentally scientific in its approach to economic growth. It was only in the 2000s that a credibly revived national radicalism began incorporating environmental-scientific economic growth criticism into its core thinking.
You have previously expressed at least partial sympathy for actors like Extinction Rebellion, even though your views on humanity differs significantly from theirs. How credible do you find an environmental movement that dares not address the environmental burden caused by population growth?
The fundamental problem with Extinction Rebellion is that, at its core, it is not a nature conservation movement but rather a human habitat protection movement, with a particular concern for people in distant countries. As a human-centered movement, Extinction Rebellion naturally does not address population growth or the immigration that sustains it. An environmental movement that does not place the global and national number of people at the center of its politics is like a movement opposing population replacement that does not address the foreigners already in the country—it is, of course, not credible in any way and, at worst, even harmful by offering people soft, illusory solutions.
When I express sympathy for Extinction Rebellion, I do so not from ideological grounds but from a pragmatic standpoint. When Extinction Rebellion acts for nature, such as by halting a logging site, I give it all my sympathy and support. I support all nature conservation, regardless of who is acting—whether it’s the neighbor, Extinction Rebellion, or the European Union. Combating population replacement should be approached with the same pragmatism, regardless of who slows or prevents it. If, in some context, the actor is more important to someone than the action, they are either blinded by polarization or the issue is not truly important to them.
When Lothrop Stoddard wrote over a hundred years ago about the threat posed by the colored world, the global population was just over 1.5 billion, of which 500 million were white. Today, there are almost as many whites, but the global population has surpassed eight billion. In your opinion, what would be an appropriate population size for the planet?
My dream global population would, of course, be unrealistically low. I see no value in the hairless ape covering the Earth’s surface with stinking shantytowns and polluted slums. I would rather reserve vast areas of the planet for our hairy ape brothers living in jungles and rainforests, who do not disrupt the planet’s balance or their own mental health.
When realistically assessing the optimal population size, it’s most reasonable to examine historical bottlenecks that limited population growth. Before the global mass use of natural gas-based nitrogen fertilizers, the world’s population was about two billion people. Without cheap artificial fertilizers, the global population would eventually drop closer to two billion than eight billion. It is clear, however, that the global population needs to decrease by billions. Yet, no projections suggest a decline of billions; instead, they predict an increase of billions. Feeding one billion new people would require agricultural land equivalent to the size of India, and feeding two billion would require land the size of Australia—with all the associated consequences.
The population policy discussion in the 2000s often focuses on Africa. Already, 20% of Africa’s population suffers from malnutrition, and desertification is progressing rapidly. Yet, Africa’s population is projected to double in just a couple of decades, leading to a massive humanitarian catastrophe and the largest mass migrations in world history.
It may surprise many that Europe is still twice as densely populated as Africa today, and one hectare of European agricultural land must feed five times as many people as African fields. My message is clear: there is no room in Europe. Immigration to Europe is an existential threat, and the coming decades are a true question of fate.
Many Finnish nationalists are sympathetic to natural population growth or at least to a situation where the number of Finns remains stable. However, you have hinted at hopes for an even smaller population. What would be the ideal size for the Finnish nation, and how large should it be to maintain, for example, credible national defense?
I will discuss this topic, among others, in my presentation, so I won’t reveal too much here—let’s leave something for those attending in person. It is clear, however, that when examining a state’s population size through the lens of national security, there is, as you mentioned, a lower population limit (especially regarding the number of young men) that cannot be crossed without endangering national security. However, it is often forgotten that there is also an upper population limit, beyond which national security is also at risk. If a nation cannot feed itself in a crisis, it will not fall to enemy bullets but to growling stomachs and the collapse of the home front. History is full of examples of this. The optimal population size lies somewhere between the lower and upper limits, and that’s where optimal defense capability is also found. Of course, quality also carries weight beyond quantity. Although Finland’s military reserve in World War II was a third smaller than today, I don’t need to think twice about whether I’d want 600,000 men from the 1930s or 900,000 men from the 2000s defending my country.
However, I don’t believe small states like Finland can stand alone in the future world of imperialistic resource wars, whether the reserve is 900,000 or 600,000 men. I support a Nordic military alliance as a replacement for the unreliable NATO.
Should environmental problems be addressed primarily at the local level, or do you support international cooperative bodies in resolving environmental issues? How could growing economies outside the white world be integrated to global environmental goals?
I consider international environmental cooperation bodies essential in the 2000s world.
Despite all its other flaws, the European Union has been the world’s leading conservation organization, largely explained by the undemocratic nature of its decision-making body. A characteristic of the EU’s environmental policy has been that every member state consistently opposes conservation measures that affect themselves. Reflecting on this reality, it’s a bad idea for conservation legislation to be solely in the hands of national institutions in today’s growth- and competition-driven world.
The white world must continue to carry the torch of conservation both in its own countries and on the global stage, which requires some form of supranational cooperative bodies. The rest of the world should be committed to environmental actions through international conservation and population reduction agreements, like climate agreements, with severe economic sanctions imposed on states that opt out.
In your previous presentations, you have compared different ideological worldviews and emphasized that profit-driven, and thus anti-nature, thinking is inherently Jewish in origin. Does this way of thinking differ in any way from the way developing countries view nature and wildlife as mere resources? Why does the current environmental movement, despite its leftism, generally fail to attract non-white activists?
An interesting question.
You’re correct that developing countries show little regard for nature. In developing countries, the destruction of nature can often be partly explained by individuals’ survival-based needs. The Jewish relationship to nature, on the other hand, is personified in Western capitalism, whose environmental crimes are characterized by bloated, profit-driven, coldly calculated, and greed-motivated destruction, making it, for me, the most repugnant form of environmental devastation.
Regarding your second question: the further north we go in Europe, the less direct pollution and littering we see, the less direct animal cruelty there is, and the fewer stray dogs we see on the streets, whereas outside the white world, people litter their environments and are downright barbaric toward animals.
The environmental problem in white countries is the extreme efficiency applied to all areas of life. A Finn gets furious if someone throws fast-food wrappers out of their car window onto the forest edge but doesn’t blink when, because of hyper-efficient forestry and agriculture, a significant portion of our country’s habitats and species are now endangered. Extreme efficiency thinking has also subjected tens of millions of our farm animals to the inhumane conditions of factory farming, yet when a Finnish bus driver runs over a gosling, it makes multiple outraged news stories.
Thus, the environmental and animal rights problems in white countries are fundamentally systemic rather than the result of individual cruelty or indifference. These problems are also harder to detect than the overt indifference and cruelty found outside the white world. Out of sight, out of mind.
In short, my answer to your second question is: broadly speaking, only white people possess the spiritual qualities that enable large-scale conservation and animal protection activities.
The theme of our upcoming conference is “The Rising Tide of Color.” In your previous presentations, you have addressed topics such as parallel societies and national socialist environmental protection. What is the topic of your upcoming presentation?
This interview already contains hints about the topic of my presentation. Let’s keep the suspense alive and say this: the topic of my presentation is at least as chilling as the expression in the illustration used for this interview. I will talk about things that should be horror stories told by flashlight, but which, unfortunately, are the stark reality of the 2000s world.
