Blogit

EU kansojen vastaisena valtaprojektina

Yksi europarlamentin keskeinen hahmo, Guy Verhofstadt, esitti jokin aika sitten, että EU:n tulisi olla osa nousevaa, ”imperiumien muodostamaa maailmanjärjestystä”.

Kommentista nousi ennalta arvattavasti pienoinen kohu. EU-eroa ajavat britit ja muut euroepäilijät väittivät Verhofstadtin sanojen todistavan, että EU:n taustalla piilee vaarallisia valtapyrkimyksiä.

Verhofstadt on mielipiteineen varmasti tyypillinen eurofederalisti. Hän uskoo, ettei ”huomisen maailma” perustu kansallisvaltioihin tai itsenäisiin maihin, vaan ”imperiumeihin”. Hän luettelee esimerkkeinä ”Kiinan, Intian, Yhdysvallat sekä Venäjän federaation”, ja lisää, että Eurooppa voi puolustaa omia etujaan ja elämäntapaansa vain yhtenäisenä, ”vahvan eurooppalaisen liittovaltion” puitteissa.

Gideon Rachman kirjoittaa aiheesta Financial Times-lehdessä. Hän jakaa Verhofstadtin mielipiteen siitä, että Kiinan ja Intian nousun, sekä Donald Trumpin ’Amerikka ensin’-politiikan takia, on entistä tärkeämpää, että ”Euroopan maat puolustaisivat intressejään kollektiivisesti”. Valitettavasti euroliberaalien arvot, ideaalit ja päämäärät ovat täysin hakoteillä. Mitä he todella haluavat puolustaa: kansalaisten etua, vaiko talouseliitin ja omien intressiryhmiensä valtaa? Kukin tehköön omat päätelmänsä.

Rachman kirjoittaa, että EU:ssa unelmoitiin aiemmin koko muun maailman siirtyvän kohti ”sääntöpohjaista järjestelmää”, jota EU itse edustaa. Mutta Xi Jinpingin Kiinan ja Trumpin Amerikan muodostama maailmanjärjestys, ei pohjaudu niinkään säännöille, vaan voimalle ja vallankäytölle. Globaali kauppasota heijastaa sitä tosiasiaa, etteivät pienet Euroopan maat voi enää luottaa siihen, että ”kansainväliset säännöt” suojelevat niitä. Rachmanin mielestä Eurooppa tarvitsee tämän takia yhä unionia.

Verhofstadtin valinta käyttää termiä ”imperiumi” oli Rachmanin mielestä valitettava kömmähdys, sillä termi tuo mielikuvia valloitusretkistä ja kansojen alistamisesta. Hänen mielestään EU on suurvalta, jonka jäseneksi pääsee kutsuttuna, ketään ei pakoteta liittymään. Tosin Suomenkin eurojäsenyys junailtiin kierosti, mutta sellainen ei euroelitisti Rachmania haittaa. Pääasia on, että Euroopan unionista tulisi yhtenäinen valtablokki, joka yhtenä neljästä-viidestä suuresta maailmanvallasta, voisi muokata uutta maailmanjärjestystä.

EU on mukavuusalueellaan ja vahvimmillaan silloin, kun on kyse talousasioista, kaupasta ja lainsäädännöstä, mutta se on myös ”geopoliittinen voima”, väittää Rachman. En tiedä missä ”EU:n kollektiivinen voima” todellisuudessa näkyy, mutta Rachman näkee esimerkkeinä tästä ”voimasta” yhteisöpalvelu Facebookiin kohdistuvat lainsäädännölliset toimet, Venäjän vastaiset sanktiot, sekä brittieliitin Brexit-kipuilun.

Rachman sentään myöntää, että EU-kriitikoiden väitteissä on myös perää. EU ei voi olla ”suurvalta”, sillä se ”ei omaa sotilaallista voimaa, joka tukisi sen geopoliittisia ambitioita”. Tämä ongelma vain kasvaa, jos ja kun Britannia jättää EU:n. Kriitikot ovat toimittajan mielestä oikeassa myös siinä, että EU:n sisällä riittää ongelmia ja erimielisyyksiä maahanmuuttopolitiikasta euroalueen tulevaisuuden näkymiin.

EU on heikko, koska se on sisäisesti hyvin jakautunut. Oma lukunsa on sen riippuvuus Yhdysvalloista: Trump valittaa, etteivät euromaat maksa tarpeeksi turvallisuudestaan, ja Yhdysvallat onkin yhä avoimemmin kääntynyt Eurooppaa vastaan. Kehittyneet teollisuusmaat eivät tapaa enää sentään sotia keskenään, Rachman huokaisee. Niinpä valtakamppailua käydään muilla tavoin, kuten nyt kauppasodan välityksellä. Rachmanin mielestä tällä alueella EU kykenee selviytymään Kiinan ja Yhdysvaltojen, sekä Venäjän tai Intian, aiheuttamista kilpailupaineista.

EU, kuten kaikki ”imperiumit”, voi joskus hajota. Rachman on vakuuttunut, että euromaiden kohtaama ulkoinen paine saa ne erimielisyyksistään huolimatta pysyttelemään yhdessä. EU:ta kutsuttiin joskus ”rauhan projektiksi”, mutta modernissa maailmassa se on yhä enemmän valtaprojekti. Rachman tietenkin toivoisi, Verhofstadtin tavoin, että EU säilyisi sodanjälkeisen liberaalin järjestyksen edustajana. Tässä piileekin EU-projektin heikkous: jos sitä johtaisivat liberaalien kosmopoliittien asemasta kansallismieliset järkimiehet, kuten Viktor Orbán, Eurooppa voisi olla toisenlainen ja yhdistyä uudella tavalla.

Valitettavasti euroeliitti tuntuu halveksivan jäsenmaitaan ja niiden alkuperäiskansoja, joista EU:n pitäisi koostua. Kalergilainen väestönvaihtoprojekti pyrkii takaamaan, että tulevaisuuden eurooppalainen on monietninen kuluttaja vailla selkeää identiteettiä. Avoimien rajojen politiikalla tähdätään juuri ”Euroopan yhdysvaltoihin”, jota johtaisi teknokraattinen eliitti, taustarahoittajanaan finanssi- ja yritysmaailman globalistit.

Jos eurooppalaiset haluavat säilyttää edes jotain elämäntavastaan ja hallita omia kansallisia alueitaan, heidän tulisi, kuten Guillaume Durocher kirjoittaa, ”palauttaa tehokas ulkorajojen valvonta, ja katsoa, että niiden ylittäminen palvelee Euroopan kansojen tahtoa ja intressejä”. Olen samoilla linjoilla kuin Durocher; olisi mukava, jos Eurooppa olisi ”hyvin säännelty, suvereeni, ja eurooppalainen tila: itseriittoinen, avoin hedelmälliselle taloudelliselle ja kulttuuriselle vuorovaikutukselle, mutta säilyttäen silti oman identiteettinsä ja luonteensa”.

Sellaisena Eurooppa voisi olla, Durocheria lainaten, ”kaunis puutarha”, mutta nähtävästi se on liikaa pyydetty. Eurokraattien päämääränä on luoda Euroopan yhdysvalloista eräänlainen laajennettu versio pohjoismaisesta pahoinvointivaltiosta: kalergilainen Eurafrikka klaanisotineen ja levottomuuksineen, jota johdetaan poliisivaltio-ottein, rahavallan sanelemilla ehdoilla.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa