Blogit

Islam, länsi ja Lähi-idän konfliktit

Kuva Max Pixel.

Maahanmuuttokriittiset populistit Euroopassa ja Suomessa ovat jo vuosikausia pelotelleet ihmisiä ”islamisaatiolla”.

Taustalla on ajatus siitä, että suuri määrä muslimitaustaisia maahanmuuttajia ”islamisoi” Euroopan maat ja ennen kuin huomaammekaan, elämmekin jo šarialain mukaisessa teokratiassa. Maahanmuuttoa edistävät globalistit taas olettavat, että uudet tulokkaat maallistuvat ajan myötä, ja heistä tulee samanlaisia säyseän uskonnottomia kuluttajia kuin kantaväestöstäkin.

En itse usko sellaiseen ”islamisaation” skenaarioon, josta perussuomalaiset varoittelevat, ja väittäisin, ettei uskonto ole pääroolissa edes Lähi-idän paikallisissa konflikteissa. Tylsämielinen suomalainen saattaa herkästi ajatella, että ”ainahan siellä on tapeltu keskenään”, ja että ”uskonto on syypää kaikkiin sotiin”. Jos halutaan syvällisemmin ymmärtää Lähi-idän tapahtumia, olisi uskonnon tasolta siirryttävä kansallisiin intresseihin ja geopolitiikkaan. Näitä ei voi kuitenkaan käyttää yhtä helposti lyömäaseena ja pelotteena täällä, joten siksi populisti sanoo vain ”islam”, kun ei halua tai uskalla julkisesti vastustaa siirtolaisuutta ylipäänsä, tai syyttää Euroopan väestönvaihtoprojektin todellisia arkkitehtejä.

Amerikkalaisen Brookings-instituutin tutkija ja yliopistoprofessori Ömer Taşpınarin mielestä lännellä on ollut pakkomielle islamista siitä asti, kun Samuel P. Huntington kirjoitti ”sivilisaatioiden yhteenotosta”, ja kun 11. syyskuuta 2001 Yhdysvalloissa tapahtui terrori-isku, jolla iskostettiin ihmisten mieliin kuva Yhdysvalloista islamistisen terrorin uhrina, jota vihataan sen edustaman ”vapauden” vuoksi. Tuolloin sai alkunsa myös Bushin ”sota terrorismia vastaan” ja jihadismin käsite nostettiin yleiseen tietoisuuteen polarisoidussa globaalissa kontekstissa.

Taşpınarin mukaan pinnallinen, uskontoon kohdistuva analyysi hallitsee yhä läntistä ajattelua mitä tulee kaikkiin Lähi-idän tapahtumiin, aina Turkin muodonmuutoksesta presidentti Recep Tayyip Erdoğanin valtakaudella, Isis-järjestön nousuun Syyriassa ja Irakissa, puhumattakaan Saudi-Arabiasta tai Iranin islamilaisesta tasavallasta. Väittäisin, että vaihtoehtomedian kirjoituksissa uskalletaan kyllä analysoida aihetta monipuolisemmin ja kyseenalaistaa samalla virallinen, propagandistinen länsimainen narratiivi. Voi olla maahanmuuttokriittinen olematta islamofobinen.

Lännessä on tendenssi yliarvioida islamin roolia; puhutaan ”poliittisesta islamista”, ”radikaalista islamista” tai vain ”islamistisesta fundamentalismista”. Tämä käy selväksi myös, kun analysoidaan sunnien ja šiiamuslimien välistä jakautumista. Vallitsevan käsityksen mukaan kyseessä on eräänlainen islamin sisäinen sota, jossa kaksi kilpailevaa yhteisöä taistelee vallasta. ”Vanhojen heimojen vihan” käsite on kuin räätälöity tätä konfliktia varten ja siitä on tullut kliseinen selitys tälle väitetylle verivihalle.

On totta, että tällä skismalla on syvät historialliset juurensa. Railo alkoi aueta pian profeetta Muhammedin kuoleman jälkeen ja keskittyi aluksi kiistelemään oikeasta perimysjärjestyksestä. Kristinuskolla on vastaavia historiallisia repeämiä, mitä tulee ortodokseihin, katolisiin ja protestantteihin. Joka tapauksessa menneisyyden tarkastelu tämän päivän konfliktien valossa nostaa esiin kysymyksen: käyvätkö muslimit Irakissa, Syyriassa, Jemenissä ja Libanonissa yhä samaa sotaa, joka palaa tuon uskonnon alkuvuosiin? Onko uskonto heidän konfliktinsa ytimessä? Lyhyt vastaus on ei.

Uskonto on vain pieni osa paljon suurempaa ja monimutkaisempaa geostrategista ja poliittista kuvaa. Lähi-idän ​​ristiriitojen tarkastelu seitsemännen vuosisadan konfliktin kautta on näin ollen sekä yksinkertaista että harhaanjohtavaa, väittää tutkija Taşpınar. Olen samaa mieltä, mutta amerikkalaisille työskentelevä tutkija jättää häveliäästi mainitsematta Yhdysvaltojen, Israelin ja lännen globalistien merkittävän roolin Lähi-idän konflikteissa, luonnonvarojen ryöstössä sekä vallanvaihto-operaatioissa.

Lännen suosima laiska narratiivi ajattomasta konfliktista on korvattava vakavammalla analyysillä, joka tarkastelee sitä, millaista sunnien ja šiiojen välinen kilpailu on 2000-luvulla: kyseessä on poliittinen, kansallinen ja geostrateginen kilpailu, jossa sekä länsi että Euraasian nousevat vallat näyttelevät omaa rooliaan. Nykypäivän Lähi-idän konflikteilla on juurensa enemmän kolonialismissa, Israelin valtion luomisessa, paikallisissa kiistoissa, kansallisissa intresseissä ja geopoliittisessa kilvassa kuin islamilaisessa teologiassa. Esimerkiksi Saudi-Arabia ja Iran ovat kaksi kansallista toimijaa, jotka harjoittavat strategista kilpailua; niillä on myös liittolaisensa, jotka kaikki ajavat omaa etuaan.

Sunnivaltaiset maat kuten Saudi-Arabia, Egypti, Qatar, Yhdistyneet arabiemiirikunnat ja Jordania ovat tukeneet yleensä sunniryhmiä.  Edellä mainituilla mailla lienee myös kaikenlaisia salaisia ja vähemmän salaisia sopimuksia Yhdysvaltojen johtaman länsiliittouman sekä Israelin kanssa. Šiiamuslimien johtama Iran ja sen liittolaiset, kuten Libanonin Hizbollah, Irakin šiiat, Turkin ja Syyrian alaviitit, Afganistanin ja Omanin šiiat, taas tukevat šiia-ryhmiä Syyriassa, Jemenissa ja Irakissa.

Lännen angloamerikkalaisjuutalainen establismentti on jo varhain historiassa asettunut sunnien puolelle. He ovat olleet mukana myös sunnilaisten ääriliikkeiden luomisessa ja rahoittamisessa, kun taas Euraasian maat, kuten Kiina ja Venäjä, tekevät yhteistyötä Iranin ja Syyrian legitiimin hallinnon kanssa. Turkki on myös ollut sunnien ja Nato-maiden leirissä, mutta poliittiset muutokset ovat saaneet Erdoğanin sopimaan asioita niin Iranin kuin Venäjänkin kanssa. Aika näyttää, siirtyykö Turkki Euraasian valtapiiriin, vai yrittääkö se pelata kaksilla korteilla.

Joka tapauksessa useimmat amerikkalaiset ja eurooppalaiset päättäjät, analyytikot ja toimittajat, ovat keskittyneet liikaa islamiin, kiinnittämättä tarpeeksi huomiota poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin jännitteisiin Lähi-idässä. Länsimaisten kommentoijien olisi jo aika tarkastella rehellisemmin poliittisia, institutionaalisia ja geostrategisia tekijöitä, jotka vaikuttavat näennäisen lahkolaisuuden taustalla.

Väitän, että koko ”radikaali islam” on pitkälti lännen oma hirviöluomus; jopa saudiprinssi Mohammed bin Salman on myöntänyt, että länsi halusi levittää wahhabismia, islamin fundamentalistista tulkintaa, kylmän sodan aikana, vastaiskuna nasserismille ja neuvostososialismille. Milloin ensimmäinen valtamedian toimittaja kirjoittaa rehellisen kuvauksen esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Israelin roolista jihadististen operaatioiden tai ”valkokypärien” taustalla? En odota henkeäni pidätellen.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa