Blogit

Jääkärin kotiinpaluu

Kuva Wikimedia Commons / public domain

Saksalainen risteilijä halkoi Itämeren ulappaa, jonka lyijynkarvaiset aallot hyrskyen särkyivät sen teräksiseen kylkeen.

Parikymmentätuhatta hevosvoimaa jyskytti jättiläisen uumenissa. Myrsky kasvoi, teräs vavahteli ja jymisi aaltojen rynnistyksestä, ja korkeat vesipatsaat pärskyivät ilmaan syöksyen koskena alas kannelle.

Kuvituskuva. Rheinland / Wikimedia Commons / public domain

Mahtava runko vaipui, ja vesivuoret kokosivat voimansa vyöryen kohisten sen yli, aina panssaritornien juurelle, joista tykkien harmaat putket hievahtamatta tuijottivat pohjoiseen.

Mutta jättiläinen kohosi uudelleen valkeana kuohuvasta vaahdosta, ponnahti eteenpäin ja murskasi alleen seuraavan, sitä kohti uhkaavalla pauhulla kiitävän harjanteen.

Kylmänpureva tuuli lensi meitä vastaan, myrsky lauloi mastoissa, koneet jyskyttivät ja mustaa savua tuprusi taivaalle levittäytyen tummaksi vaipaksi Saksan mereen painuvan rannan eteen.

Matkalla kotiin!

Myrsky saatteli meitä halki Itämeren, Suomenlahden suulle. Mutta siellä se tyyntyi. Laskevan auringon valossa nähtiin … maata. Tulevaisuuden luvattu maa …

Harmajan majakka liukui ohitsemme. Edessäni kohosi Ehrensvärdin linnoitus, jonka tykit mykkinä tuijottivat ulos merelle. Mutta sen korkeimmalla vallilla liehui lippu, joka sai sydämeni kiivaammin sykähtelemään:

Suomen leijonalippu!

Se liehui hiljaa illan viimeisessä huokauksessa, ja näin selvästi, kuinka leijona tallasi allaan itämaan miekkaa. Kahdeksan vuotta sitten heitin maalleni jäähyväiset. Sumuisenharmaana kevättalven aamuna me sivuutimme tuon linnakkeen ja inhon ja häpeän tuntein käänsin silloin katseeni merelle, pois noista valleilla liikkuvista likaisenvärisistä valloittajan sinelleistä.

Nyt ne oli tallattu maahan!

Aurinko laski ja pohjoinen taivas punertui. Risteilijä lipui tyyntä pintaa, hitaasti, yhä hitaammin, tuuma tuumalta. Sen koneet jymisivät ja teräksinen kansi tärisi hiljaa allani. Se kääntyi verkalleen ja arvokkaasti, kuten jättiläinen ainakin, ja liukui sisään Kustaanmiekan salmesta.

Sen lippu laski. Käteni kohosi lakin reunaan. Viimeistä kertaa se tervehtii saksalaisella pohjalla keisarillista kotkaa, jonka alla olin kolme ja puoli vuotta taistellut.

Kuva htm / Wikimedia Commons / CC BY 4.0

Nyt näin vartiosotilaan, joka liikkumattomana seisoi leijonalipun juurella, sotilaallisessa perusasennossa.

Suomen armeijan sotilas!

Meren pinta ei enää rikkoutunut. Näkymättömässä liikkeessä me verkalleen työntäydyimme salmesta Kruunuvuoren selälle.

Risteilijä vapisi pidätettyä voimaa. Helsinki näytti nukkuvan, mutta sen yläpuolella leimusi punainen iltarusko, jonka hehku vain kasvoi kaupungin vajotessa kesäyön helmaan.

Koko taivas oli syttynyt tuleen!

Ankkuriketjujen kalske ja vintturien vinkuna särki juhlallisen hiljaisuuden. Taljat liikahtivat, ja pursi laskeutui mereen. Se erkani korkeasta harmaasta kyljestä, ja airojen tahdikkaat iskut leikkasivat tummenevaan vedenpintaan säännöllisiä, poreilevia viivoja.

Taivaan tuli oli sammunut, ja Pohjolan valkea yö piiritti sataman tyhjiä laitureita.

Graniitti kajahti jalkojeni alla. Seisoin isänmaan vapautetulla pohjalla vaipuen hartauteen.

Arne Somersalo 1928

Shares