Aioin ensin otsikoida trendikkäästi ranskaksi ”Je suis persu”, mutta koska meillä on sopimus etten minä seuraa trendejä eivätkä trendit seuraa minua, niin vaihdoin tuon barbaarisen kielen maailman sivistyskieleen ruotsiin. Pakkoruotsiahan on perusteltu sillä, että ruotsin kieli kuuluu sivistykseen, ja koska mikään muu vieras kieli ei ole pakollinen, ne eivät siis kuulu sivistykseen.
Tässä kirjoituksessa käyn seikkaperäisesti läpi (1) miksi nyt olen liittynyt puolueeseen, ja (2) miksi juuri Perussuomalaisiin.
1. Miksi puolueeseen?
Olen eri yhteyksissä kritisoinut käytössämme olevaa edustuksellisen demokratian muotoa eli epäsuoraa puoluedemokratiaa (partykratia ’bilevalta/puoluevalta’). Jos kuitenkin asioihin – vaikkapa juuri demokratian toteuttamistapaan – haluaa vaikuttaa itse, ainoa väylä siihen on nykyisellään puoluepolitiikka. Ainakin siihen saakka, kunnes päästään puolueperusteisesta edustuksellisesta demokratiasta yksilölliseen edustukselliseen demokratiaan tai jopa yksilölliseen suoraan demokratiaan. On siis valittava, kitiseekö periaatesyistä ulkopuolella vai mariseeko käytännön pakosta sisäpuolella.
Päädyin siihen, että haluan tässä lähivuosikymmeninä yrittää alkailla valmistella mahdollisuuksia asioihin vaikuttamiseni todennäköistämiseksi. Oli siis liityttävä puolueeseen. Enkä kysy, mitä minä voin tehdä puolueeni hyväksi, vaan mitä puolueeni voi tehdä maani hyväksi?
Tiedostan hyvin ”puolueellisuuden” riskit, ja siksi aionkin välttää ne. En omaksu puolueen ohjelmasta sellaisia näkemyksiä, jotka eivät perustu järkiargumentteihin ja joista en ole samaa mieltä. Hyväksyn sen, että puolue ajaa myös asioita, joita minä itse en ajaisi. Vain itse perustamalla saisin sellaisen puolueen, jonka kaikista tavoitteista olisin täysin samaa mieltä, mutta silloin se ei olisi kenellekään muulle täysin oikea puolue kuin minulle. Niin kauan kuin Suomessa vallitsee edustuksellinen puoluedemokratia eikä suora tai yksilöllinen demokratia, vain puolueiden kautta voi vaikuttaa asioihin. Siihen on minunkin tyytyminen.
2. Miksi perussuomalaiset?
Vähänkään epäsatunnaisemmalle lukijalleni puoluevalintani ei tule yllätyksenä: kolmesta blogini (vanha Puheenvuorossa ja uusi täällä Kansalaisessa) toistuvimmasta teemasta kahdessa eli pakkoruotsin ja maahanmuuttopolitiikan kohdalla perussuomalaiset on oikeastaan ainoa mahdollisuus. (Se kolmas on saamelais/lappalaiskiista, johon puolueilla ei tietääkseni ole virallista linjaa.)
Perussuomalaiset on todellakin ainoa puolue, joka uskaltaa kritisoida suomalaisille haitallista pakkoruotsia ja suomalaisille haitallista löysää maahanmuuttopolitiikkaa. Perussuomalaiset ovat johdonmukaisella ja järkiperusteisella kriittisyydellään puhkaisseet ideologisen konsensuskuplan näiden ”pyhien lehmien” ympäriltä ja siten estäneet maatamme liukumasta Ruotsin kaltaiseen totalitaristiseen mielipidefasismiin eli tietynlaisia mielipiteitä demonisoivaan ja rajoittavaan suuntaan.
Yksittäisillä henkilöillä on kieltämättä välillä karannut ilmaisun mopo lapasista kuin talonmies peltikatolta, mutta silti järkiargumenteista on pidetty kiinni puolueen ja puolueohjelmien tasolla. Pitäisi kuitenkin olla jokaiselle loogisesti selvää, ettei näkemyksen tukena olevia argumentteja voi mitenkään heikentää se, että joku vihapuhuja sattuu kannattamaan samaa näkemystä. En kuitenkaan kannata vihapuhetta, vaan toivon että sen karsimiseen keskitytään jatkossa entistä paremmin – niin perussuomalaisten sisällä kuin koko yhteiskunnassa. Muuten menetetään väärä lapsi pesuveden mukana.
2.1. Populistinen demokratia, ei elitistinen demokratia
Perussuomalaiset puolueena kannattaa suuntaa alhaalta ylöspäin, eli kansan mielipiteen tulee ohjata päättäjien toimintaa. Useimmat muut puolueet edustavat elitististä demokratiaa, jossa päättäjät suuressa viisaudessaan tekevät ratkaisuja, jotka usein ovat ristiriidassa heidän äänestäjiensä mielipiteiden kanssa.
Kansa ei todellakaan ole aina oikeassa, mutta silloin päättäjien tehtävä on olla kansantajuisia ja perustella avoimesti keskustellen, miksi heidän näkemyksensä on parempi kuin heidän äänestäjiensä näkemys. Elitismiä toiseen potenssiin edustaa se, ettei vaivauduta edes perustelemaan miksi kansan mielipide jätetään huomiotta; elitismiä kolmanteen potenssiin edustaa se, että tiedetään oma näkemys heikommin perustelluksi ja silti ajetaan sitä.
Konkreettisena esimerkkinä viimeisestä toimii pakkoruotsi, jota kansan enemmistö on aina vastustanut ja jota ei kukaan milloinkaan ole osannut perustella pätevästi – silti edelleen kaikki muut eduskuntapuolueet paitsi perussuomalaiset ovat pakkoruotsin kannattajia! Näin on siitäkin huolimatta, että kaikkien muiden puolueiden paitsi RKP:n ja vihreiden äänestäjien enemmistö haluaa luopua ruotsin kielen pakollisuudesta.
Onkin tärkeää levittää kansan tietoisuuteen näiden edustuksellisen puoluedemokratian kahden tyypin eroa. Tämä johtaa parempaan demokratiaan täysin riippumatta siitä, ryhtyvätkö yhä useammat ihmiset äänestämään perussuomalaisia vai siirtyvätkö muut puolueet elitistisestä tyypistä kohti populistista demokratiaa. En usko, että yksikään äänestäjä arvostaa puolueita, joiden mielestä äänestäjän ääni kyllä kelpaa mutta hänen mielipiteillään ei ole merkitystä.
Populistinen demokratia on aidompaa demokratiaa, koska siinä äänestäjä voi oikeasti vaikuttaa maansa politiikkaan. Elitistisessä demokratiassa ei voi – todisteeksi riittää, että meillä on edelleen pakkoruotsi ja haitallista maahanmuuttoa, vaikka kansan enemmistö vastustaa molempia. Mitä tahansa puoluetta kansa äänestääkään, ei kansan enemmistö silti välttämättä saa ääntään kuuluviin elitistisessä demokratiassa, jota Suomessa on jo pitkään harjoitettu eduskuntapuolueiden yhteisestä sopimuksesta.
2.2. Perussuomalaiset poliittisella kartalla
Perinteisissä poliittisissa akseleissa on sekoitettu puurot ja vellit eli yhdistetty aivan eri tasoja kuvaavia akseleita. Todellisia akseleita ovat mm. oikeistolaisuus–vasemmistolaisuus, konservatiivisuus–uudistusmielisyys, liberaali–rajoittava, kansallismielinen–globalistinen. Liberaali eli vapauksia kannattava ei siis loogisesti ole konservatiivin eli säilyttävän vastakohta, toisin kuin välillä näkee asian hahmotettavan, vaan liberaalin vastakohta on rajoittaja ja konservatiivin vastakohta on uudistaja. Esimerkki:
”Käsiaseita pitäisi rajoittaa” – rajoittava uudistaja
”Käsiaseita ei pitäisi rajoittaa” – liberaali konservatiivi
”Pakkoruotsi pitäisi poistaa” – liberaali uudistaja
”Pakkoruotsia ei pitäisi poistaa” – rajoittava konservatiivi
Toinen yleinen ongelma akseleille sijoittumisessa on valheellinen itseidentifikaatio: esimerkiksi monet liberaaleina itseään pitävät vastustavat valinnanvapautta vieraissa kielissä ja haluavat ilman päteviä perusteluja pakottaa kaikki suomenkieliset opiskelemaan pientä naapurikieltä, joka ei hyödyllisyydessä ole lähelläkään vieraiden kielten kärkijoukkoa. Tyypillistä onkin epäjohdonmukaisuus ja suorastaan älyllinen epärehellisyys, jossa ollaan liberaaleja vain silloin kun se sopii omaan ideologiaan, mutta rajoittavia muiden ideologioiden suuntaan.
Kaikki perussuomalaiset ja heitä äänestävät eivät tietenkään osu kaikilla akseleilla samaan kohtaan – missään puolueessa tuskin on niin yhdenmukaista porukkaa. Voidaan korkeintaan sanoa, että tyypillinen perussuomalainen on jonkinlainen. Kuva 2 esittää oman näkemykseni siitä, miten minä sijoitun kyseisille akseleille suhteessa tyypilliseen perussuomalaiseen.
2.3. Perussuomalaisten kehityskaari
Perussuomalaisten kahden viime vuoden aikana kokema kannatustappio henkilöityy nähdäkseni Timo Soiniin. Soinin johdolla puolueen hallitustaipaleen alku on ollut yhdistelmä vesitettyjä kompromisseja ja munatonta omien tavoitteiden hukkaamista. Henkilökohtaisesti uskon, että Soini oli pitkän oppositiokauden jälkeen niin kiitollinen hallitukseen pääsystä, että hän alkoi sympatisoida muita puolueita yhtä paljon kuin omaansa – hänellä oli hirveä tarve osoittaa olevansa joustava ja yhteistyökykyinen hallituskumppani, jopa oman puolueensa tavoitteista luopumiseen asti. Siksi perussuomalaisten kenttä ja kannattajat (ainakin iso osa heistä) kirkuivat riemusta kuullessaan Soinin lopettavan puheenjohtajuutensa. Osa koki vain pettyneensä, osa jopa tulleensa petetyiksi.
Halla-ahon valinta puheenjohtajaksi (jota pidin selviönä jo helmikuussa) palauttaa puolueen juurilleen: toteuttamaan puolueen ohjelmia. Se taas palauttaa puolueen kannatuksen korkeaksi. Soinin vesittävä linja sulautti perussuomalaiset osaksi demarikeskustalaista harmaata mössöä, jolloin puolet äänestäjistä palasi esipersuaaniseen aikaan eli näiden vanhojen puolueiden kannattajiksi. Vain linjan terävöittäminen takaisin entiselleen tuo hukatut äänestäjät takaisin.
Juurilla en tarkoita SMP:tä; se tie katsottiin loppuun jo kauan sitten. Perussuomalaisten juuret ovat kansallis- ja itsenäisyysmielisyydessä, konkreettisemmin maahanmuuttokriittisyydessä ja EU-kriittisyydessä. Nämä ovat olleet puolueen keskeisiä linjauksia alusta lähtien – tuskinpa perussuomalaisiin on koskaan liittynyt yhtäkään jäsentä, joka olisi sekä maahanmuuttokriitikitön että EU-kritiikitön. Soinin merkityksestä puolueen kasvoina kertoo paljon se, että moni kuvittelee maahanmuuttokriittisten nyt Soinin jälkeen ottaneen puolueen haltuunsa. Todellisuudessa puolue on aina ollut maahanmuuttokriittisten puolue – Soini vain ei ole tuonut sitä omissa ulostuloissaan mitenkään esiin.
Timo Soini on ollut puolueen epäperussuomalaisin hahmo, koska hänelle puolueen ohjelmiin kirjatut tavoitteet eivät ole olleet läheskään niin tärkeitä kuin kaikille hänen jälkeensä puolueeseen liittyneille.
Kansan selvä enemmistö on erittäin kriittistä talouden ja turvallisuuden kannalta haitallista maahanmuuttoa kohtaan. Kansan selvä enemmistö vastustaa ruotsin kielen pakollisuutta. Puolet kansasta on EU-kriittistä. Perussuomalaisilla on monopoli kaikissa näissä asioissa, ainakin eduskuntapuolueista (ja muilla puolueilla ei toistaiseksi ole merkitystä politiikassa). Kasvupotentiaali on siis valtava.
2.4. Kuinka realisoida potentiaalinen kannatus, eli Perussuomalaiset 2.0
1. Oman linjan terävöittäminen.
Tämä tapahtuu luultavasti automaattisesti nyt kun puheenjohtajana on Jussi Halla-aho. Kun puolue terävöittää omaa linjaansa, se saa jälleen taakseen ne hukatut äänestäjät, jotka Soinin kompromissihöttölinjan vuoksi ovat valuneet takaisin demareiden ja keskustan kannattajiksi. Puolue voi saada taakseen jopa aiempaa enemmän kannattajia: Halla-aholla on tinkimätön maine, joten hänen uskotaan voivan saada jotain konkreettista aikaan.
Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreen selvityksen mukaan jopa 25 % suomalaisista voisi äänestää maahanmuutto- ja EU-kriittistä populistipuoluetta – kunhan puolue on uskottava vaihtoehto. Halla-ahon johdolla se on sitä.
2. Matalakeskustelusta korkeakeskusteluun
Tärkeä syy siihen, miksi iso osa ihmisistä vierastaa perussuomalaisia siitä huolimatta, että he kannattavat samoja tavoitteita (haittamaahanmuuton ja pakkoruotsin lakkauttamista), on keskustelukulttuuri. Liian moni perussuomalainen on ollut uutisissa vihapuheesta tai alatyylisistä ja rasistisista kommenteista. Tällainen matalakeskustelu johtaa torjuntareaktioon: ihmiset eivät halua että heidät leimataan rasisteiksi, joten he eivät voi kannattaa puoluetta, jonka piiristä tulee rasistisia tai sellaisiksi liian helposti tulkittavia ulostuloja.
Tämän todistivat myös soinilaiset loikkarit eli Uusi Vaihtoehto: he yrittivät tehdä pesäeroa Perussuomalaisiin nimenomaan valheellisin natsivihjauksin (Tiina Elovaara) ja tekopyhästi muukalaisvastaiseksi leimaamalla. Sekä Simon Elo että Sampo Terho korostivat, ettei heidän uudessa eduskuntaryhmässään ole ”vihapuheesta” tuomittuja.
Puolueen jäsenten, ehdokkaiden, valtuutettujen ja kansanedustajien tuleekin siirtyä korkeakeskusteluun. Sisällöstä ei tietenkään tarvitse tinkiä, mutta kritiikki tulee esittää niin asiallisesti ja neutraalisti, ettei se karkota samoin ajattelevia. Karkottamalla samanmieliset puolue vain marginalisoi itsensä ääriliikkeeksi – se olisi kannatuspotentiaalin hukkaamista.
3. Positiivisen kautta, ei negatiivisen
Pitää tunnustaa se, että tunnepaatoksella ja fiiliksellä on tehoa. Etenkin positiivinen tunnepaatos saa helpommin kannatusta kuin negatiivinen järkiargumentointi. Vihreät auttoi kuntavaaleissa vaalivoittoon heidän luomansa henki: ”Kivakivaa kaikille, syleillään maailmaa ja ollaan kaikki hyvän puolella!”
Tässä on perussuomalaisilla oppimista. Kauhutarinat muslimimaalaisten ahdisteluista edustavat negatiivisuutta, ja sellainen saa kivakivaa kaipaavan äänestäjän ahdistumaan. Hän vetäytyy mieluummin kuplaansa ja on näkemättä ikäviä asioita. Hän ei äänestä puoluetta, joka saa hänen mielialansa laskemaan. Perussuomalaisten täytyy kuitenkin pystyä vetoamaan järkevien ihmisten lisäksi myös fiilis-ihmisiin, koska heitä on äänestäjäkunnasta niin suuri osa.
Asia pitäisi pukea sanoiksi ja tavoitteiksi positiivisen kautta: pitäisi korostaa enemmän turvallisuutta, hyvinvointia ja yhteishenkeä kuin niitä negatiivisia puolia. Pitää maalata kuva paratiisista, auringonlaskun laikuttamasta suomalaisesta metsästä, jossa ”sinunkin tyttäresi uskaltaa taas lenkkeillä iltaisin.” Tämä vaikuttaisi uskoakseni automaattisesti myös keskustelun sävyyn, kun vihapuhe vähenisi. Onhan selvää, että negatiiviset tapaukset suututtavat, ja suuttumus johtaa ilmaisun jyrkkyyteen ja vastakkainasetteluun.
Toistan edelleen, että kannatuspotentiaali on suuri – kansan enemmistö on maahanmuuttokriittistä. Kansa pitää saada vakuutettua siitä, että Perussuomalaiset ovat hyvän puolella. Ei kannata leimautua vihapuolueeksi.
4. Taantumuksellisesta edistykselliseen (kansallismielisyyteen)
Meidän näkökulmastamme tärkein akseli on se, joka erottaa Perussuomalaiset kaikista muista puolueista: kansallismielisyys vs. globalistisuus. Kansallismielisyyteen ei kuitenkaan ole pakko liittyä taantumuksellista kristilliskonservatiivisuutta. Aivan kuten Vihreät on onnistunut yhdistämään oikeistolaisia ja vasemmistolaisia keskittymällä vihreisiin arvoihin, voi Perussuomalaisetkin yhdistää eri linjojen kannattajia keskittymällä kansallismielisyyteen.
Kansallismielisyys nimittäin on aidosti pienen ihmisen asialla: Suomen valtio ottaa joka vuosi miljardeja euroja uutta lainaa, ja silti kaikkialta leikataan koko ajan lisää. Niin joutuisi tekemään myös vasemmistolainen hallitus, vaikka oppositiossa tämä realiteetti onkin kovin helppo unohtaa. Ainoastaan maahanmuuttajiin syydetään koko ajan lisää rahaa – ulkomaalaisilta ei leikata, vain suomalaisilta leikataan. Vaikka ne ovat meidän verorahojamme!
Kansallismielisyys ja maahanmuuttokriittisyys on ainoa keino pelastaa hyvinvointiyhteiskunta. Jos me syydämme suomalaisten rahoja ulkomaalaisten elättämiseen, se tarkoittaa, että joudumme ajamaan alas suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Kukaan ei voi todellisuudessa samanaikaisesti kannattaa leväperäistä maahanmuuttopolitiikkaa ja hyvinvointiyhteiskuntaa – jokaisen on valittava niiden väliltä.
5. Kansallismielisyys on vihreää
Ympäristöpolitiikka ei ole suvaitsevaiston yksinoikeus – pikemminkin on vain historiallisen sattuman tulosta, että ympäristöajattelu ja ns. suvaitsevaisuus ilmenevät samassa puolueessa. Ekologisuus ja ympäristöajattelu on kuitenkin mitä suurimmassa määrin yhteensopivaa kansallismielisyyden kanssa:
1) Hiilijalanjälki on sitä pienempi, mitä enemmän paikallisuutta korostetaan. Paikallisuus ja lähiruoka ovat hyvin linjassa kansallismielisyyden kanssa.
2) Täällä pohjoisessa eläminen kuluttaa luonnonvaroja ja kasvattaa hiilijalanjälkeä paljon enemmän kuin lämpimämmillä alueilla eläminen. Siksi ihmisten siirtäminen etelämpää tänne pohjoiseen on erittäin epävihreää toimintaa.
Vihreiden ja Perussuomalaisten välinen vastakkainasettelu – johon kumpikin osapuoli on yhtäläisen syyllinen – on johtanut tilanteeseen, jossa Perussuomalaiset hahmottuvat virheellisesti ympäristöpiittaamattomina, vaikka todellisuudessa vastakkainasettelu koskee vain suhtautumista haitalliseen maahanmuuttoon. Perussuomalaisten ei tule alistua tähän virheelliseen leimaan vaan on osoitettava, että myös me voimme olla ympäristötietoisia.
Perussuomalaisten kannatus kärsii siitä, jos yleisesti oletetaan kansallismielisyyden olevan jotenkin ristiriidassa vihreyden kanssa, koska rasistiksi leimautumisen pelossa moni valitsee silloin vihreyden. On kuitenkin olemassa ihmisiä (kuten minä, kansallisvihreä), jotka kannattavat sekä vihreää että kansallismielistä politiikkaa. Vihreistä erosi tämän linjaristiriidan vuoksi mm. entinen kansanedustaja Eero Paloheimo.
Virheellisen asiaintilan korjaamiseksi tulee kartoittaa, millaista kiinnostusta löytyisi perustaa Perussuomalaisiin kansallisvihreä alajaosto. Vihreyttä painottaville äänestäjille on tarjottava sellainenkin vaihtoehto, jossa ei automaattisena kytkykauppana tule järjetön globalistinen haittamaahanmuuton tukeminen.
P e r u s s u o m a l a i s e t – p a r e m p a a n S u o m e e n
Tuusulassa 16.6.2017
Jaakko Häkkinen
