Blogit

Joko Keskustalla on Väyrystä ikävä?

Näin joulun aikanakaan ei pidä relata, joten päätinpä kirjoittaa. Tänään on uutisoitu presidenttikannatuskyselystä, jossa piikkipaikkaa pitää Pekka Haavisto ja toisena keikkuu Olli ”Kreikka” Rehn. Presidenttipelistä ei minulle tietystikään tule mieleen mitään muuta kuin että äänestän taas Väyrystä, oli ehdolla eli ei. Ja sitten tuli mieleen se, kuinka huonosti kepulla menee. Olen aivan tietoinen, että moni vastaa reaktionomaisesti otsikkooni ”ei”. Mutta otsikoinpa silti.

Keskusta meni nykyiseen hallitukseen mukaan täysin ymmärrettävistä syistä. Ensinnäkin he saivat hallitusohjelmaan läpi käytännössä kaiken haluamansa ja saivat estettyä muutamia asioita, jotka heille eivät passanneet. Toisekseen pesäeron tekeminen Juha Sipilän kokoomuslaiseen kauteen olisi vaikeaa haukkumalla vasemmistohallitusta. Mutta kannatus ei nouse, ja syynä on puoluejohdon neuvottomuus.

Katri Kulmuni, joka aivan varmasti on mukava ihminen, ei ole onnistunut olemaan vakuuttava. Keskustalaiset ovat nyt vasemmistovetoisessa hallituksessa, mutta haastatteluissa edelleen puolustelevat Sipilän kaudella tehtyä politiikkaa. Mitä mieltä he nyt sitten oikein ovat? Pesäeron tekeminen Sipilään ei olisi vaikeaa, täytyy vain lakata kokonaan laskemasta kansalaisten poliittiseen muistiin. Katsokaa malliksi vaikkapa Perussuomalaisia – hallitusvastuun voi Suomessa näemmä laittaa kokonaan yhden miehen piikkiin.

Siksi toisekseen Keskusta valitsi puheenjohtajakseen Kulmunin, joka ei ollut viime kaudella ministerinä, mutta joka kuitenkin edusti viime kauden pro hallitus-linjaa. Perussuomalaiset taas valitsivat kapinallisen. Keskustalla tosin ei ollut ehdollakaan tunnettua kapinallista. Aiemmin on ollut, kun nykyinen tilanne oli jo nähtävissä, ja se on tietysti Paavo Väyrynen.

Pelasti Keskustan jo kerran

Paavo oli ehdolla vuoden 2012 presidentinvaaleissa, jotka käytiin vuoden 2011 karmean vaalitappion jälkeen. Silloin Keskusta haki ehdokasta kissojen ja koirien kanssa, mutta ainoa tarjokas oli Paavo. Presidentinvaaleissa Väyrynen keräsi tuntuvasti Keskustan silloista gallup-tulosta paremman kannatuksen ja siitä tosiasiallisesti lähti Keskustan kannatus nousemaan vuoden 2015 vaaleja kohti.

Paavo ei olisi ollut Paavo, ellei olisi yrittänyt päästä puolueensa puheenjohtajaksi onnistuneiden presidentinvaalien jälkeen. Ja kepu ei olisi ollut kepu ellei se olisi nakannut pelastajaansa romukoppaan. Vaikka Väyrynen voittikin puolueen jäsenäänestyksen, tosin pienellä marginaalilla, jäi hän puheenjohtajavaalissa kuin kuuluisa Jämsän äijä. Puheenjohtajaksi kukitettiin IT-miljonääri Juha Sipilä, millä käytännössä tasoitettiin tie nykyiseen tilanteeseen.

Omille teille

Olin mukana Paavon kampanjassa 2018, mikä oli kyllä yksi mukavimmista kokemuksista, joita minulla politiikan harrastuksessani on ollut. Pienellä aktiivijoukolla keräsimme kokoon kannattajakortit ja kävimme vaalit kengännauhabudjetilla. Silti pystyimme tarjoamaan vaihtoehdon, jonka 6,2% suomalaisista katsoi parhaaksi – ja mikä tärkeintä, noin 15% lappilaisista. Lisäksi löimme Keskustan oman ehdokkaan, Matti Vanhasen. Nyt viimeisellä kaudellaan vuoden 2018 presidentinvaalit historiallisesti ensimmäisellä kierroksella voittanut Niinistö on alkanut saada viimein myös pyyhkeitä. Joskushan senkin ajan piti tulla, että tuotakin kuningasparia aletaan arvostella. Mediassa vaiettiin vaalien aikana mm. Naton isäntämaasopimuksesta ja siitä, että Niinistö oli painostanut työmarkkinaosapuolia, lähinnä ammattiliittoja, Sipilän kiky-sopimukseen eli palkanalennuksiin.

Eduskuntavaalit sitten menivätkin suomeksi sanottuna päin helvettiä. Mutta ei siitä muuta voinut odottaakaan. Kolme puolijauhoista Paavon perustaman Kansalaispuolueen hallituksessa väänsi yhteisen projektin metsään, ja siitä lähtien kaikki oli improvisointia kaaoksen keskellä. Moni varteenotettava ehdokas karkottui. En väitä, että olisimme saaneet kansanedustajia vuoden 2019 vaaleissa, mikäli Kansalaispuoluetta ei olisi hajotettu. Suomen vaalijärjestelmä, puoluetuki ja YLE on viritetty torjumaan eduskuntaan pyrkiviä uusia puolueita. Mutta paljon mukavampaa vaalien käyminen olisi ollut, ja se olisi voinut näkyä tuloksessa. Yksi haamuraja on 2% kannatus, vaikka ei kansanedustajia saisikaan – silloin alkaisi saada pientä puoluetukea.

Joko on Paavoa ikävä?

Vaikka me Väyrysen porukassa seisoneet ja meidän päämiehemme olemme kokeneet pelkkiä tappioita, Keskustalta puuttuu jotain, mitä Väyrysellä on. Väyrynen lanseerasi aikanaan termin tahtopolitiikka. Karkeasti ottaen se tarkoittaa sitä, että tavoitteeseen mennään porukalla kaikin käytettävissä olevin keinoin. Ei nyky-kepulla ole sellaisesta mitään jäljellä. Puolueesta näkee aivan selvästi, että he eivät enää uskalla tehdä mitään, mikä voisi karkottaa jonkun heitä aiemmin äänestäneen. Tämä on vaikea tilanne, sillä heitä aiemmin kannattaneet ovat osaksi Sipilän politiikkaan tyytyväisiä äänestäjiä, eikä heitä tyydytetä punamultahallituksessa. Heistä pitäisi vain päästää irti, sillä uutta ei voi rakentaa purkamatta vanhaa.

Minun on tietysti pakko kertoa, että Paavolla ei pokka pettäisi. Mies joka uskaltaa kävellä pienpuoluekentän pimeyteen pääministeripuolueesta ei pelkäisi muutaman prosentin notkahduksia. Pahemmissakin liemissä on Paavo aikanaan lillunut. Lisäksi Paavo tuo oman kannattajajoukkonsa ennen pitkää mukanaan – nostalgiaan taipuvaiset äänestäjät, ja kuten presidentinvaaleissakin oli nähtävissä, retrofiilistä hakevat ihmiset. Keskustalla ei ole sitä paitsi enää käytännössä ollenkaan eurokriittistä siipeä, jonka keskushahmo tietysti oli päähenkilömme, joka yhdessä muutamien muiden poliitikkojen kanssa käytännössä perusti suomalaisen eurokriittisen koulukunnan. Nyt on tietysti jo ehkä liian myöhäistä, mutta nyt Keskusta niittää sitä, mitä kylvi. Jos olisin kepulainen, minulla olisi jo Väyrystä ikävä.

Rehn nimittäin ei kepua nosta.

P.S. en ole oikeasti noin vanha, kuvituskuva on FaceAppin vanhusfiltterin läpi ajettu kuva vuoden 2018 presidenttikampanjan ajalta.

  • 121
    Shares

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa

Advertisement