1. Moos 11.
⁷ Menkäämme sekoittamaan heidän kielensä, niin etteivät he ymmärrä toistensa puhetta.
⁸ Ja niin Herra hajotti heidät sieltä kaikkialle maailmaan, ja he lakkasivat rakentamasta kaupunkia.
⁹ Kaupunki sai nimen Babylon, sillä siellä Herra sekoitti ihmisten kielen* ja sieltä hän hajotti heidät kaikkialle maailmaan.
Apt 17
²⁴ Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä,
²⁵ eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken.
²⁶ Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat,
²⁷ että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä
Partisaani julkaisi 27.7.2020 ”Sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta” ‑nimisen lukijan kirjeen, jonka kirjoittaja kritisoi kristinuskon kulttuurillista vaikutusta, sekä aivan erityisesti sen asemaa suomalaisessa kansallismielisessä ajattelussa. Monet kirjoituksessa esiintyneistä huomioista olivat tuttuja jo vuosien takaisista keskusteluista, joskin ne oli tällä kertaa esitetty tyylillisesti mielestäni turhankin karkealla tavalla.
Kansallismielisyyden ja kristinuskon välisestä suhteesta on keskusteltu ahkerasti viimeistään Saksan konservatiivisesta vallankumouksesta lähtien, jolloin vuosisatojen ajan vaikuttanut kristillinen kirkko nähtiin Spenglerin, Evolan, Schmittin ja Jüngerin kaltaisten radikaalien traditionalistien toimesta uhkana aidolle eurooppalaiselle identiteetille, jonka nähtiin ammentavan voimansa muinaisesta esikristillisestä polyteismistä sekä orientaalisesta mystiikasta. Näiden traditionalistien ajatukset omaksuttiin sellaisenaan osaksi Ranskan uuden oikeiston maailmankatsomusta, jonka nimekkäimmät edustajat ovat tällä hetkellä ajatuspaja GRECE:n perustaja Alan de Benoist sekä tulevan Awakening-konferenssin pääpuhuja Tomislav Sunic.
Nämä pakanallista polyteismiä kannattaneet filosofit tiedostivat kuitenkin sen, etteivät heidän uskonnolliset näkemyksensä edustaneet massojen uskonnollista identiteettiä, ja monilta osin heidän kristinuskon kritiikkinsä kohdistuikin silloisten uskonnollisten instituutioiden harjoittamaa käytännön politiikkaa kohtaan, jonka nähtiin haittaavan kansallismielisten omia päämääriä.
Saksan konservatiivinen vallankumous syntyi modernin kapitalismin ja bolsevismin muodostamaa uhkaa vastaan, kritisoiden näiden molempien oppijärjestelmien puhtaan materialistista luonnetta, jossa ihminen nähtiin ainoastaan taloudellisena resurssina ilman henkistä ulottuvuutta. Näitä samoja uhkia vastaan nousi myös kristillinen radikaalioikeisto, joka koki monilta osin kohtalonyhteyttä mannermaisten, virallisesti pakanallisten, yhteiskuntajärjestelmien kanssa. Kristillisen radikalismin puolelta Simojoen, Codreanun, Francon, Édouard de Castelnaun, Degrellen, Pavelicin ja Malanin kaltaiset toimijat edustivat eräällä tavoin aiemmin mainittua konservatiivista vallankumousta omissa maissaan, vaikkakin kristinuskolla oli perustavanlaatuinen merkitys heidän kaikkien maailmankatsomuksessa. Kansallinen rappio, jonka saksalaiset tulkitsivat johtuvan kristinuskosta, johtui kristillisten radikaalien mielestä nimenomaan sen puutteesta. Vanhoillisena luterilaisena minun on helppo samaistua tähän jälkimmäiseen näkemykseen.
Suomalaisesta kristillisyydestä
Toisin kuin uskonnollisesti voimakkaasti jakaantuneessa Saksassa, Suomen kristillinen kirkko oli lähestulkoon perustamisestaan lähtien yhtenäinen instituutio, jota voitiin oikeutetusti pitää koko kansan uskontona. Suomalaisten oma rooli korostui kristillisessä uskonelämässä jo katolisen kirkon aikana, jolloin Suomen alueella käytännössä ylintä päätäntävaltaa käyttäneet Turun piispat valittiin jo 1290-luvulta lähtien pääosin suomalaisen väestön keskuudesta. Kristillinen kirkko ei siten edustanut puhtaasti suomalaisista irrallista muutosvoimaa, joka korvasi täällä jo valmiiksi järjestäytyneen ”aidon” yhteiskunnan, vaan yhteisöä, joka suomalaistui vuosisatojen aikana aivan hallinnollista johtoaan myöten.
Kansallinen erityisasema korostui entisestään luterilaisen uskonpuhdistuksen myötä, jolloin luterilaisesta kirkosta tuli entistä selvemmin suomalaiskansallinen kirkko, jonka jumalanpalveluselämä muuttui täysin kansankieliseksi. Messukaavan muutos avasi väylän suomenkielisille virsille ja uskonnollisille kirjoituksille, jotka omalta osaltaan estivät suomen kielen musertumisen ruotsin kielen institutionaalisen vallan alle. Suomen kirjakieli kehitettiin alun alkujaan uskonnollisen elämän tarpeisiin, ja sen luonut Mikael Agricola puhui todennäköisesti itsekin suomea äidinkielenään. Kielellisten ja uskonnollisten ansioidensa lisäksi Agricola kirjasi muistiin myös Suomen muinaiset jumalhahmot, joiden palvomista muutamatkin uuspakanat pitävät nykyään aidon suomalaisuuden osoituksena.
Suomen kielelle käännetyistä luterilaisista virsistä tunnetuimmat, kuten esimerkiksi Enkeli taivaan, ovat säestäneet suomalaisten jumalanpalveluselämää jo 1500-luvun lopulta ja 1600-luvun alusta lähtien. Yksi aktiivisimpia suomenkielisten virsien kirjoittajista ja kääntäjistä oli fennomaaniliikkeessäkin vaikuttanut Elias Lönnrot, joka tunnetaan parhaiten Kalevalan kokoamisesta. Lönnrot ei nähnyt ristiriitaa myyttisen suomalaisen menneisyyden ja kansankirkon välillä, eikä kyseistä jakolinjaa esiintynyt myöskään orastavan suomalaisuusliikkeen sisällä. Vaikka jotkut nuoret radikaalit saattoivatkin pitää kristillistä kirkkoa alun alkujaan ulkopuolisten tahojen luomana opillisesti vieraana instituutiona, sen nähtiin tuovan kuitenkin kyseenalaistamattomia etuja yhteiskunnallisen koheesion ja kansan yhteisen identiteetin näkökulmasta.
Itse olen kuvaillut edellä mainittua dualismia siten, että suomalainen muinaisusko kertoo tarinoita kansani myyttisestä menneisyydestä, siinä missä kristinusko kuvastaa uskonnollista identiteettiäni. Tätä samaa jaottelua suomalaiset nationalistit ovat tavalla tai toisella harjoittaneet suomalaisuusliikkeen alusta lähtien.
Kristinuskon koetusta vieraudesta
Kirjoittaja kuvailee kristinuskoa seuraavin sanankääntein:
”Lähi-idän paimentolaiskansojen nuotiotarinoiden kooste on jostain syystä vieläkin valtionuskontomme virallinen uskonkappale. Suomalaiset menevät naimisiin, hautaavat kuolleensa ja vannovat sotilasvalansa tätä kirjaa myötäillen ja sisältöä huokaillen. Tätä tarinoiden koostetta kutsuttaan Raamatuksi. Siihen kuuluu kaksi osaa. Vanha testamentti luomiskertomuksineen, pitkästyttävine sukupuineen ja loputtomine väkivaltaisuuksineen. Uusi testamentti kertoo tarinoita muinaisesta juutalaisten kuninkaasta, Jeesuksesta, joka syntyi neitsyestä hengen siittämänä, pisti ranttaliksi anarkistin elkein ja teki ihmetekoja ja saavutti valtaa kolmekymppisenä, sen myötä tapettiin, ja sitten nousi kuolleista kummittelemaan ja jakamaan lisää filosofisia neuvoja.”
Tekstissä käytetty ilmaisutapa on vähättelevä ja kärjistävä, ja sinänsä sovellettavissa kaikkiin yliluonnollisiin oppikokonaisuuksiin. Joka ikinen edes osittain myyttinen kertomus, pohjautuipa se sitten suomenuskoon, kreikkalaisiin jumaliin, babylonialaiseen polyteismiin tai abrahamilaiseen monoteismiin, voidaan kuitata vastaavalla leukailulla, mikäli leukailija ei kykene itse ymmärtämään sitä, miksi ihmiset todellakin hautaavat kuolleensa, vannovat sotilasvalansa ja menevät naimisiin yliluonnollisen entiteetin nimissä, jonka olemusta ei voida asettaa Excel-taulukkoon, saati mitata SI-järjestelmän mukaisesti.
Uskontotieteiden näkökulmasta uskonnot ryhmitellään usein sen perusteella, miten niiden harjoittajat mieltävät jumaluuden olemuksen. Polyteistiset uskonnot, kuten esimerkiksi suomenusko, antiikin kreikkalaisten ja etruskien pantheonit tai Baltian jumaluudet, uskoivat jumaluuksien moninaisuuteen, jossa jokaiselle elämän osa-alueelle löytyi oma jumalallinen henkilöitymänsä. Erilaiset jumalat saattoivat kuvata eri liiketoiminnan muotoja, harrastuksia, sodankäyntiä, seksiä, metsästystä tai elementtejä, ja niillä selitettiin usein ympäristössä esiintyneitä luonnonilmiöitä. Kyseiset uskonnot myös lainailivat paljon symboliikkaa toisiltansa, jolloin eri jumaluudet ja palvontamenot sulautuivat osin päällekkäin. Muinaiset eurooppalaisetkaan uskonnot eivät siten olleet niin sanotusti ”puhtaita” kansallisia kokonaisuuksia, joihin vieraat uskonnot eivät olisi vaikuttaneet. Kristinuskoa edeltäneet uskonnot eivät myöskään olleet kertomuksiensa osalta erityisen humaaneja, sillä niissä esiintyi paljon pettämistä, insestiä, raiskauksia ja muuta väkivaltaa, vaikka kirjoittaja pyrkiikin yhdistämään vastaavat julmuudet ainoastaan abrahamilaisten uskontojen ominaisuuksiksi.
Yleisen sivistystason kasvaessa myös monilla polyteistisilla uskonnoilla alkoi esiintymään taipumusta ainakin osittaiseen monoteismiin, jossa palvonnan kohteena alkoi olemaan enemmissä määrin yksi ”ylijumala”, jolle muut jumalhahmot olivat tavalla tai toisella alisteisia. Alkeellisen animismin kehittyminen ensin polyteismiksi ja lopulta monoteismiksi on tutkijapiireissä laajalti hyväksytty evolutiivinen trendi, joka kuvaa lukumääräisesti kasvavan ja monimuotoistuvan yhteisön taipumusta rajata yliluonnolliset ilmiöt entistä selvemmin yhden jumalallisen hahmon aikaansaannokseksi, jonka toiminta on nähtävissä kaikkialla maailmassa, eikä ainoastaan pienen metsästäjä-keräilijäryhmittymän välittömässä lähipiirissä. Vaikka Suomi olisi jäänyt kokonaan kristillisen lähetystyön ulkopuolelle, olisi hyvin todennäköistä, että suomalainen uskonelämä olisi kypsynyt lopulta monoteistiseksi kokonaisuudeksi, joka olisi ammentanut huomattavan määrän symboliikkaa ja sisältöä kirjallisesti ja opillisesti vahvemmilta naapureiltaan.
Kristinusko on tunnetusti monoteistinen ja siten myös universalistinen uskonto, jonka opilliset juuret perustuvat suurelta osin juutalaiseen perimätietoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Raamatussa kuvatut tapahtumat rajoittuisivat ainoastaan juutalaiseen kansaan, tai että Raamatussa esiintyvät opetukset eivät lähtökohtaisesti olisi eurooppalaistenkin omaksuttavissa. Raamattu kuvaa oman teoriansa elämän synnystä ja ihmisen luomisesta, joka on kuvauksena hyvin yhtenäinen kaikissa abrahamilaisissa uskonnoissa. Jumalan luoma ensimmäinen ihmispari, Aatami ja Eeva, eivät edustaneet mitään tiettyä kansallisuutta tai uskontoa, vaan ihmislajin lihallista olemusta, joka rikkoi kyltymättömyyksissään omaa luojaansa vastaan.
Ajatus paratiisissa asuvista ihmisistä, jotka rikkovat ainoaa heille annettua määräystä vastaan, kuvastaa mielestäni hyvin ihmisen perimmäistä luonnetta, lukipa kyseistä tarinaa sitten minkä maalainen ihminen tahansa. Tämän rikkomuksen tähden ihmiset myös karkotetaan elämään maailmassa, jossa he joutuvat kohtaamaan tuskaa ja vaikeuksia heidän omien rikkomustensa kuin myös puhtaiden onnettomuuksienkin kautta.
Ihmisen eläimellisyys, itsekkyys ja ylpeys ovat Raamatun tarinoissa jatkuvasti läsnä, ja kyseisiä piirteitä esiintyy kaikilla kansoilla, niin juutalaisten kuin heidän vastustajiensakin keskuudessa. Ihmisten perimmäistä luonnetta Raamattu kuvaa jatkuvien lyhytnäköisten huippujen ja romahdusten jatkumona, jossa suosionsa aallonharjalla ihminen ylpistyy ja hylkää jumalyhteytensä ja lähimmäisensä, kunnes seuraava romahdus ajaa hänet jälleen anelemaan armoa luojaltaan ja muilta ihmisiltä. Toistuva teema vaikuttaisi olevan siten se, että ihminen ei koskaan opi tukahduttamaan omaa kyltymättömyyttään, vaan myöntää rikkomuksensa vasta ajautuessaan aivan pohjalle ja menettäessään kaiken sen, mitä hän aiemmin arvosti ja rakasti.
Raamatun valossa Jeesus, jota kirjoittaja kuvaa ”juutalaiseksi anarkistiksi”, on Luojan pyrkimys korjata se rikkoutunut yhteys, jonka ihminen oli itse omilla rikkomuksillaan aiheuttanut. Tästä kiitoksena juutalaiset ristiinnaulitsevat hänet, jota on kristillisessä pelastusopissa pidetty sinä hetkenä, jolloin juutalaiset jäävät lopullisesti pelastuksen ulkopuolelle. Raamatun kuvaus Jeesuksen viimeisistä hetkistä kuvastaa myös hyvin elävästi ihmisen kroonista heikkoutta Pietarin kieltäessä oman opettajansa kolmesti vihamielisen väkijoukon edessä. Supersankareihin verrattavien sotureiden ja myyttisten hirviöiden sijasta kyseisen tarinan päähenkilöinä toimivat yhteiskunnan pohjalla eläneet ihmiset, joiden valuviat ovat monelta osin täysin yhteneviä nykyisten suomalaistenkin kanssa.
Pitipä ihminen Raamattua fiktiivisenä teoksena tai ei, sen sisältämät kuvaukset ihmisyydestä pitävät kutinsa vielä tänäkin päivänä, ja jos ihminen todellakin on moraalisesti niin heikko ja altis järkeistämään jokaisen rikkeensä, hänet voidaan nähdä tarvitsevan ulkopuolista johdatusta toimiakseen oikein myös niissä vaikeissa tilanteissa, jossa väärät valinnat johtaisivat lyhyellä aikavälillä helpompiin lopputuloksiin. Ihmisen taipumus itsepetokseen selittää myös sen, miksi ihmisen omalle arviolle pohjautuva moraali johtaa lopulta aina lankeemukseen ja rappioon.
Kirjoittaja toteaa seuraavasti:
”Todellisen suomalaisen henkisyyden ei tarvitse olla hankalaa, typerää, muinaista tai turhaa. Se voi olla helppoa, järkevää, hyödyllistä ja tässä ajassa tapahtuvaa.”
Kyseinen toive herättää muutamiakin kysymyksiä. Mikäli uskonnon on tarkoitus olla helppoa, modernia ja hyödyllistä, mitä ohjaavaa ulottuvuutta sillä enää on ihmisen käytökseen? Mikäli ihmisen ei nähdä oman epätäydellisyytensä takia tarvitsevan pelastusta, miksi hänen tulisi harjoittaa minkäänlaisia uskonnollisia rituaalejakaan? Eikö kaikista helpointa ja järkevintä olisi tällöin luopua uskonnollisesta toiminnasta kokonaan?
Kyseisessä lainauksessa nähdäkseni kiteytyy myös uuspakanismin ilmeiset heikkoudet. Sitä ei pyritäkään harjoittamaan säännöllisenä ja jäseniään sitouttavana uskonnollisena toimintana, vaan se taantuu ainoastaan eräänlaiseksi ontoksi antiteesiksi kristilliselle kirkolle, jonka sosiaalinen normisto on kuitenkin kehittynyt vuosisatojen aikana vastaamaan ihmiselämän moninaisia tarpeita. Kirjoittaja haluaa suomalaisten luopuvan luterilaisesta jumalanpalveluselämästä, konfirmaatioista, hautajaisista ja avioliittoon vihkimisistä, mutta hän ei ole tarjoamassa niille mitään vastineeksi. Ne rituaalit, jota suomalaiset sukupolvet ovat ylläpitäneet omalla kielellään vuosisatojen ajan tulisi korvata kirjoittajan mielestä jollain kotimaisemmalla, jota ei kuitenkaan ainakaan kyseisessä artikkelissa tarkemmin määritellä. Mielestäni tämä olisi valtava menetys suomalaiselle kulttuurille ja siten myös suomalaiskansalliselle identiteetille.
Sun kätes, Herra, voimakkaan suo olla turva Suomenmaan niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana.
– Virsi 577
—
Teksti on julkaistu Partisaanissa 4.8.2020.
Tuukka Kuru
