Vuosi 2016 oli kansallismielisille ihmisille suhteellisen hyvä vuosi. Brexit-äänestyksen tulos ja Trumpin valinta USA:n presidentiksi aiheuttivat voimakkaita säröjä siihen harmaan väljähtyneeseen poliittiseen konsensukseen, joka oli vuosikymmenten ajan keskittynyt vain triviaalien arvokysymysten ja liberaalin kehitysuskon ympärille. Tämän globalistisen kehitysuskon mukaan kaikkien poliittisten toimenpiteiden tulisi tähdätä uudenlaisen ihmiskunnan luomiseen, jonka identiteetti ei enää pohjautuisi etnisyyteen, sukupuoleen, äidinkieleen, uskontoon, rotuun, seksuaalisuuteen tai muuhun vastaaviin ominaisuuksiin. Näiden muinaisten ja arvonsa menettäneiden ominaisuuksien tilalle tulisi globaali ”ihmisyys”, joka toimisi maasta ja kansasta riippumatta jokaisen ihmisen identiteetin kulmakivenä.
Tämä uusi ja uljas maailma rakentuisi käytännössä atomisoituneen ja monirotuisen populaation ja vastikkeettoman suvaitsevaisuuden ympärille. Tässä utopiassa kaikkia ihmisten valintoja tulisi kunnioittaa yhtä paljon, kauneus olisi tästä lähtien vain katsojan silmissä, onnellisuudesta ja lyhyen ajan nautinnosta tulisi ihmiselämän uusi normaali. Kaikki elämänvalinnat, olivat ne ihmisen kannalta kuinka epäterveellisiä tai vaarallisia tahansa, olisivat yhtä arvokkaita. Ainoa kielletty asia tässä uudessa ja edistyksellisessä maailmassa olisi valtavaa historiallista painolastia harteillaan kantava ilmiö, jota kutsutaan syrjinnäksi. Kyseinen salakavala ajatusrikos pyrkisi jakamaan meitä ihmisiä toisistaan poikkeaviin ryhmiin. Se edustaisi näkökulmaa, jonka mukaan kaikki ihmisen tekemät valinnat eivät olisikaan yhtä hyviä. Se edustaisi kauhistuttavaa ajattelutapaa, jonka mukaan yhteisössä esiintyviä haitallisia ilmiöitä tulisi pyrkiä aktiivisesti torjumaan. Se on myös sen asian ääneen sanomista, ettei maailma ole tasa-arvoinen, eikä se tule semmoiseksi muuttumaan, vaikka me kuinka sitä itsellemme uskottelisimme.
Hajaantuneen, luonnottoman, yltiöindividualistisen ja väestöllisesti sekoittuneen jälkiteollisen kulutusyhteiskunnan vastakohta on kansallisvaltio ja sen edistämistä kannattava ideologia, nationalismi. Pääosin yhden etnisen ryhmän, kielen ja kulttuurin ympärille rakentunut valtio edustaa kaikilta osin aiemmin mainitun ylikansallisen utopian vastakohtaa. Kansallisuusaate pitää sisällään ajatuksen suhteellisen yhtenäisestä ihmisjoukosta, jolla on enemmän yhteisiä ominaisuuksia keskenään, kuin ryhmän ulkopuolisten ihmisten kanssa. Tämä edellä mainittu joukko on tavoiltaan, olemukseltaan ja toiminnaltaan muista kansanryhmistä poikkeava kokonaisuus, sillä sen jäsenten jakamat yhteiset, usein synnynnäiset ominaisuudet, muodostavat heistä selvästi muista ihmisistä erottuvan populaation. Esimerkiksi suomalaisista koostuva yhteisö olisi perusarvoiltaan ja ominaisuuksiltaan samanlainen muiden suomalaisten kanssa, sijaitsisi tämä yhteisö sitten missä päin maailmaa tahansa.
Kansallisuusaate hylkää ajatuksen arvojen ja ihanteiden täydestä subjektiivisuudesta. Vaikka jokainen ihmispopulaatio muodostaakin omanlaisen todellisuutensa, kaikkia populaatioita yhdistää hyvin samankaltainen tarve varmistaa oman heimon jatkuvuus, turvallisuus ja siihen kuuluvien jäsenten hyvinvointi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yhteisön sisällä esiintyviä trendejä tulee voida arvioida sen perusteella, edistävätkö ne yhteisön turvallisuutta ja hyvinvointia myös meitä seuraaville sukupolville. Sen kaltainen toiminta, joka esimerkiksi edistää kansakunnan korvautumista jollain toisella kansanryhmällä, on nationalistin silmin haitallista, eikä kyseiseen toimintaan tulisi erikseen ketään kannustaa. Kansallinen olemassaolon jatkuminen on siten prioriteettilistan kärjessä, sillä vapaus ilman jatkuvuuden varmistamista johtaa hyvin nopeasti yhteiskuntaan, joka ei ole enää länsimainen, saati vapaa yhdellekään sen asukkaalle.
Kansalliskonservatismin ja vaihtoehto-oikeiston nousu voi tuntua länsimaisen eliitin silmissä todella oudolta. Miksi ihmeessä länsimaalaiset ihmiset haluavat enemmissä määrin helpon ja henkisesti laiskan elämän sijasta selkeää hierarkiaa, selkeitä sääntöjä, henkistä lujuutta, miehisyyttä ja muita vastaavia menneen maailman ihanteita? Kyseinen kehitys on kuitenkin melko helposti selitettävissä, kun otetaan huomioon muutamat jälkiteollista yhteiskuntaa vaivaavat ongelmat.
Ensinnäkin hajaantunutta, populaarikulttuurin kyllästyttämää ja dekadenttia yhteiskuntaa vaivaa eksistentiaalinen tyhjyys. Pelkästään lyhyen ajan tyydytykseen ja mielihyvään perustuva yhteiskunta ei pidemmän päälle kannusta tuottavuuteen, itsensä kehittämiseen, saati henkiseen kilvoitteluun, sillä kyseisille ihanteille ei anneta enää mitään erityistä arvostusta, eikä niiden tavoittelu enää palkitse yksilöä millään tavoin. Yhteisön perinteisesti arvostamat henkiset ominaisuudet, kuten esim. ahkeruus, vaatimattomuus ja oikeudenmukaisuus alkavat pikkuhiljaa menettää merkityksensä, kun oikean ja väärän erottamiseksi ei löydy enää mitään objektiivista mittaria.
Kun ihmiselämän suurimmaksi arvoksi nousee ainoastaan sen hetkisen onnellisuuden turvaaminen, miksi ihminen näkisi yhtään ylimääräistä vaivaa tämän kyseisen päämäärän lisäksi? Mikä enää pakottaisi häntä siirtymään pois mukavuusalueeltaan ja kohtaamaan aivan uusia tilanteita, jotka kehittäisivät häntä henkisesti? Olisiko kyseinen ihminen enää valmis uhraamaan sen hetkistä onnellisuuttaan esimerkiksi perhe-elämälle, joka tekisi ihmisen elämästä ainakin aluksi huomattavan paljon haastavampaa ja rajoitetumpaa? Miten tämän kaltainen yhteisö kykenee enää puolustamaan itseänsä, tunnistamaan sitä uhkaavia ilmiöitä tai varmistamaan jatkuvuutensa? Epäilemättä melko heikosti.
Tämän kaltainen henkinen tyhjyys on tietenkin tietoisesti kärjistetty kuvaus länsimaisista yhteiskunnista, muttei välttämättä erityisen kaukana todellisuudesta. Tämä tulee erityisen hyvin ilmi julkisessa keskustelussa, jossa yhteiskunnan lähestulkoon ainoat sallitut ihanteet liittyvät joko lyhyen aikavälin taloudellisiin etuihin tai julkisen vallan kykyyn tuntea solidaarisuutta eri vähemmistöryhmiä kohtaan. Ikään kuin hyvän yhteiskunnan ainoat ulottuvuudet löytyisivät joko tuotannon kasvua kuvaavista diagrammeista tai siitä, kuinka paljon me kykenemme osoittamaan sinisilmäistä välittämistä ja auttamisenhalua esimerkiksi Suomen ulkopuolella asuvia muukalaisia kohtaan, joiden kanssa meillä ei ole todellisuudessa mitään yhteistä.
Kansallismielisen ihmisen mielestä taloudellinen hyöty ei yksistään riitä luomaan hyvää ja toimivaa yhteiskuntaa. Jos joku taloudellinen ennuste esimerkiksi kertoisi meille, että miljoonien itäaasialaisten muuttaminen Suomeen toisi maalle selvää taloudellista hyötyä, kansallismielinen vastustaisi kyseistä kehitystä jo pelkästään siksi, koska kyseisen muuttoaallon jälkeen Suomi ei enää olisi suomalaisten kansallinen koti. Toisekseen kansallismielinen ymmärtäisi sen, etteivät pelkät matemaattiset työllisyyskäyrät ota huomioon muuttoaallon synnyttämiä etnisiä konflikteja, reviirikiistoja ja heikentynyttä sisäistä luottamusta, mitä näin suuret muuttoaallot toisivat väistämättä mukanaan. Näitä ongelmia esiintyisi siitä huolimatta, vaikka maahan saapuvat ihmiset olisivat huomattavasti keskimääräistä suomalaista älykkäämpiä.
Jos kiinnitämme huomiomme pelkästään taloudelliseen ulottuvuuteen, löydämme silti kosolti syitä radikaalin oikeiston nousuun. Valtamedian julkaisemat ennusteet kehitysmaista saapuneiden muuttoaaltojen taloudellisista eduista ovat jääneet vaille katetta kaikissa länsimaissa. Nekin ihmiset, joita ei voida pitää millään tavoin kansallismielisinä, huomaavat väistämättä kauniiden mainospuheiden ja käytännön elämän välisen kuilun. Kehitysmaalaisten muodostamat yhteisöt, jotka tunnetaan parhaiten eristäytyneisyydestä, matalasta työllisyydestä ja korkeasta syntyvyydestä, eivät paranna minkään jälkiteollisen yhteiskunnan taloudellista hyvinvointia, saati sisäistä turvallisuutta. Taloudellista puolta esille nostavat ihmiset ovat harvoin tiukan linjan kansallismielisiä, vaikka heitä hyvin usein yritetäänkin leimata punavihreän klikin toimesta rasisteiksi tai muuten vähintäänkin epäilyttäviksi ihmisiksi. Nämä ihmiset edustavat niitä arkipäivän konservatiiveja, joita ärsyttävät enemmänkin median valheellinen uutisointi ja verorahojen haaskaaminen kuin monikulttuurisuus itsessään. Niin kauan, kun valtapuolueet eivät kykene vastaamaan näihin ongelmiin, nämä arkipäivän konservatiivit kannattavat entistä herkemmin radikaalimpaa oikeistoa. Radikaalin oikeiston kasvu ei siten johdu kyseisten marginaaliliikehdintöjen omasta menestyksekkäästä toiminnasta, vaan nykyisen poliittisen järjestelmän omasta kyvyttömyydestä.
Kaipuu yhteisiin pelisääntöihin ja tavallista kovempiin arvoihin selittyy myös kehitysuskoisten ihmisten lyhytjänteisellä politiikalla. Avoimia rajoja, radikaalifeminismiä ja monikulttuuria kannattavat ihmiset pysähtyvät harvoin miettimään sitä, edistääkö heidän toimintansa pitkällä aikavälillä edes heidän oman väkensä hyvinvointia vai ei. Vastikkeeton rakkaus vierasta kohtaan voi olla jopa vaarallista, mikäli vieras ei koe vastavuoroista rakkautta emäntäänsä kohtaan. Xenofilia ja huono kansallinen itsetunto johtavat nopeasti älylliseen epärehellisyyteen ja tiedostavaan sokeuteen, kun vierasväestön synnyttämiä ongelmia aletaan tietoisesti katsomaan läpi sormien ja selittelemään parhain päin. Vilpitön rakkaus ja tarve ymmärtää eivät kuitenkaan hirveästi lämmitä sitä tavallista kantaväestöön kuuluvaa kaduntallaajaa, joka joutuu pelkäämään muukalaisten suorittamia terrori-iskuja, kaduilla notkuvia nuorisojengejä ja enemmissä määrin myös oman maansa mielivaltaista ja kantaväestölle vihamielistä esivaltaa. Hurskaat motiivit eivät myöskään hirveästi lämmitä kenenkään mieltä enää siinä vaiheessa, kun länsimaisten ihmisten oma synnyinseutu alkaa muistuttaa etnistä gettoa.
Kansallismielisen toiminnan laajentumisen kannalta tilanne on tällä hetkellä parempi kuin kertaakaan lähihistoriassa. Monikulttuurisen ja rajattoman maailman edistäminen on törmännyt valtaviin haasteisiin viimeisten vuosien aikana, joista terrori-iskut edustavat vain jäävuoren huippua. Länsimaihin saapuneet Euroopan ulkopuoliset siirtolaiset eivät ole kyenneet täyttämään yhtäkään niistä odotuksista, mitä julkinen valta ja media ovat vuosien ajan heihin kohdistaneet. Heidän vastaanottamiselle ei todellisuudessa löydy taloudellisia, sosiaalisia, saati edes inhimillisiä perusteita. Euroopassa asuvat ihmiset ovat alkaneet enemmissä määrin kiinnittämään huomiota siihen, mihin suuntaan heidän vuosisatoja vanhoja yhteisöjä ollaan muuttamassa, eikä tämä muutos ole pidemmän päälle kovinkaan monen mieleen. Kansallismielisten järjestöjen ja puolueiden tehtävä onkin kanavoida tämä ihmisten keskuudessa kasvava momentum todelliseksi yhteiskunnalliseksi muutokseksi.
Tässä suuressa muutoksessa kansallismieliset ovat tähän mennessä olleet itse oman aatteensa pahimpia vihollisia. Fanaattisuus ja yhteistyökyvyttömyys eri ryhmien välillä on johtanut siihen, etteivät aiemmin mainitut ”arkipäivän konservatiivit” halua koskea niiden toimintaan pitkällä tikullakaan. Yleensä nämä ryhmät ja niiden eksentriset johtajat ovat keskittyneet lyhyen aikavälin tavoitteisiin, joiden merkitys suuressa mittakaavassa on mitätön. Jokainen kansallismielinen pienpuolueprojekti tähtää lähestulkoon aina välittömästi maan suurimmaksi puolueeksi, ymmärtämättä yhteiskunnan sisällä toimivia poliittisia lainalaisuuksia. Vauhtisokeuden takia liikkeen sisäistä organisaatiota ei jakseta kehittää lainkaan, minkä johdosta ryhmien elinikä jää yleensä hyvin pieneksi. Siinä vaiheessa, kun karismaattinen kansankiihottaja jättää tehtävänsä sisäisten riitojen tai loppuun palamisen vuoksi, projekti uhkaa aina kadota historian hämäriin. Kansallismielisen oikeiston puolueprojekteja on siten haitannut ainakin kolme suurta ongelmaa, jotka yleensä aina aiheuttavat kyseisten liikehdintöjen kuihtumisen.
Yksi näistä ongelmista on strategisen yhteistyön puute. Monet oikeistolaiset tahot luulevat, että mikäli he edustavat tarpeeksi rajua linjaa mahdollisen vaalivoiton hetkellä, suomalainen yhteiskunta muuttuu välittömästi kalevalalaiseksi utopiaksi. Tämä hyväuskoinen ajatus ei tietenkään pidä lainkaan paikkaansa. Ideologinen puritanismi ja kyvyttömyys tehdä yhteistyötä maltillisempien kansallismielisten (ns. ”maanpettureiden”) kanssa ovat näillä liikehdinnöille ensimmäinen askel kohti tuhoa. Mikäli ihmisten yleinen mielipide ei seiso tukevasti hurjan ja räiskyvän kansallismielisen retoriikan takana, kyseisen ryhmän toiminta ajautuu väistämättä ensin marginaaliin ja lopulta kompostiin. Jokainen radikaali muutosliike ilman vaikutusvaltaista ja maltillista liittolaista on tuomittu epäonnistumaan.
Kansallismielisten tulisi ottaa mallia niistä radikaaleista kansanliikkeistä, jotka ovat kohonneet vuosikymmenten sisällä marginaalista osaksi nykyistä valtavirtaa. Loistava esimerkki tämän kaltaisesta liikehdinnästä on länsimaissa vaikuttanut homoliike, joka kykeni kohoamaan sairasluokituksesta osaksi trendikästä ja aistikasta valtavirtaa alle 20 vuodessa. Mikäli homoliikkeen voittokulku olisi nojannut ainoastaan muutamien radikaalien järjestämiin provosoiviin tapahtumiin, liike olisi kuihtunut hyvin nopeasti kannatuksen puutteen vuoksi. Homoseksuaalisuudella oli kuitenkin paljon institutionaalista tukea, jonka tehtävänä oli normalisoida kyseistä ilmiötä samaan aikaan kun radikaalimmat tahot olivat tienavaajia vielä suurempiin muutoksiin. Menneisyyden radikaaleista muuttui ajan saatossa nykyistä valtavirtaa. Räväkkää homoaktivismia tärkeämpää oli kuitenkin poliittisten puolueiden sisällä tapahtunut hidas, mutta väistämätön muutos kohti homoseksuaalisuuden normalisointia, joka alkoi välinpitämättömästä hyväksynnästä ja eteni lopulta pisteeseen, jossa lähestulkoon jokainen eduskuntapuolue osallistui Gay Pride-kulkueeseen. Radikaali muutos tarvitsee aina itseään suurempia, maltillisempia ja neutraalimpia liittolaisia, jotka muokkaavat yleistä asenneilmapiiriä radikaalille muutokselle sopivaksi. ”No eihän homous nyt niin paha asia ole” on ensimmäinen muutos asenneilmapiirissä, joka on myöhemmin helposti muokattavissa suoranaiseksi kannatukseksi.
Kansallismielisten tulisi ymmärtää instituutioiden keskeisyys suurissa yhteiskunnallisessa muutosprosessissa. Fanaattisten ja radikaalien suunnannäyttäjien lisäksi nationalistinen liikehdintä vaatii kehittyäkseen myös parlamentaarista tukea, myötämielistä mediaa ja akatemian edustajia. Radikaalien ulkoparlamentaaristen liikkeiden ja pienpuolueprojektien nostamien teemojen tehtävänä on laajentaa yhteiskunnan sen hetkistä keskustelukehystä, jonka ansiosta entisen parlamentaarisen edustajiston radikaalit mielipiteet muuttuvat kuin taikaiskusta vastuullisiksi ja maltillisiksi ehdotuksiksi. Jos joku julkiseen keskusteluun osallistuva ryhmittymä vaatii esimerkiksi kaikkien Euroopan ulkopuolisten ihmisten välitöntä karkotusta, pelkän rajavalvonnan palauttaminen muuttuu jo hyvin maltilliseksi ja asialliseksi mielipiteeksi. Muutosten tulisi olla aina ”maltillisia”, mutta maltillisuuden määritelmää tulisi hivuttaa vuosi vuodelta kohti radikaalimpaa oikeistoa. Eräänlaisena tavoitteena voitaisiin pitää sitä, että kaikki ne puolueet, jotka nykyään osallistuvat Gay Prideen, osallistuisivatkin tulevaisuudessa 612-kulkueeseen.
Ne kansallismieliset liikehdinnät, jotka eivät kalibroi toimintaansa osaksi tätä suurempaa kehitystä, edesauttavat enemmänkin nationalistisen skenen hajoamista kuin sen laajentumista. Ylimitoitettu konfliktinhakuisuus, erityisesti silloin kun se kohdistuu muihin kansallismielisiin, heikentää tehokkaasti aiemmin mainittua normalisointiprosessia, koska luonnollisen ja vääjäämättömän kehityksen sijasta kansallismielisyys näyttäytyykin riitapukareiden ja antisosiaalisten henkilöiden hiekkalaatikolta, joka karkottaa tehokkaasti pois kaikki vähemmän fanaattiset ihmiset.
Kansallismielisten ihmisten toinen ongelma on osittain rinnasteinen aiemmin mainittuun fanaattisuuteen ja konfliktinhakuisuuteen. Hurmahenkiset yleisötapahtumat ja muu vastaava julkinen toiminta edistävät kansallismielisyyden asiaa lyhyellä tähtäimellä, mutta liian usein ne tapahtuvat toimivan organisaation kustannuksella. Oikeistolaiset radikaaliliikkeet kiinnittävät aivan liian vähän huomiota rahoituksen ja muiden elintärkeiden resurssien varmistamiseen, joka hankaloittaa suuresti suurten joukkotapahtumien järjestämisiä. Vasemmistolaiset ovat kyseisen organisoinnin suhteen huomattavasti oikeistolaisia taitavampia, joka näkyy heidän kyvyssään kupata julkista rahaa omien päämääriensä edistämiseksi. Hyvin lyhyellä aikavälillä järjestetyt tuhansien ihmisten massatapahtumat olisivat mahdottomia toteuttaa ilman graafikoiden, internet-vaikuttajien, katuaktiivien, ammattiliittojen, kansanedustajien, naisjärjestöjen ja muiden vastaavien toimijoiden saumatonta yhteistyötä. Niin kauan, kun oikeiston järjestämien tapahtumien resurssit ovat riippuvaisia yksittäisten ihmisten lahjoituksista, tapahtumien potentiaali jää väistämättä pienemmäksi, mitä se voisi parhaimmillaan olla.
Kansallismielisten suurin vuosittainen joukkotapahtumakin saa kiittää valtavasta kasvustaan äärivasemmistoa, jotka huonosti toteutetulla aggressiollaan antoivat isänmaalliselle soihtukulkueelle korvaamattoman paljon ilmaista mainosta ja myötätuntoa. Mikäli tiukan linjan oikeistolaisuudesta ja kansallisuusmielisyydestä halutaan ikinä saada valtavirtaa, sitä ajavien liikkeiden tulee olla niin resursseiltaan kuin henkilöstöltään täysin itsenäisiä, eli vastapuolen toiminnasta riippumattomia. Tällä hetkellä kyseistä tilannetta ei ole vielä saavutettu.
Kolmas kansallismielistä kenttää vaivaava ongelma on aikaperspektiivin puute, eli kyvyttömyys havaita ympäröivän yhteiskunnan sisältämiä lainalaisuuksia ja niiden sisältämiä haasteita. Liian moni kansallismielinen ihminen on kyvytön hahmottamaan sitä, kuinka kokonaisvaltaista yhteiskunnallisesta muutosta he edustavat, ja kuinka paljon nykyisiä instituutioita tulisi muuttaa, jotta kansallismielisyydestä voisi tulla kovalle perustalle rakennettua valtavirtaa. Muutoksen hitaudesta valittavat kansallismieliset unohtavat helposti sen, minkälainen tilanne Suomessa oli esimerkiksi vielä 10 vuotta sitten. Perussuomalaisia pidettiin vielä silloin poliittisena kummajaisena, jota ei olisi pitänyt ikinä päästää eduskuntaan asti. Jussi Halla-ahokin oli vielä tässä vaiheessa täydellinen ihmishirviö, josta opettajat kertoivat oppilailleen kauhutarinoita. Nykyisin itsestään selvä toteamus, jonka mukaan kehitysmaalaistuminen aiheuttaa suomalaiselle yhteiskunnalle enemmän ongelmia kuin hyötyä, oli siihen aikaan äärimmäisen radikaali kannanotto. Elettiin vielä aikaa, jolloin takapajuisuus, lukutaidottomuus ja Euroopan ulkopuolinen taikausko nähtiin suomalaista yhteiskuntaa suuresti edistävinä ominaisuuksina.
Kun edellä mainittua tilannetta verrataan nykyhetkeen, huomataan helposti se, kuinka paljon kansallismielinen skene on noista vuosista kehittynyt. Perussuomalaiset ovat tällä hetkellä hallituspuolue ja ”ihmishirviö” Halla-ahostakin on tullut arvostettu ja suosittu europarlamentaarikko. Kannanotot, joiden mukaan perussuomalaiset tai Halla-aho olisivat kääntäneet takkinsa, johtuvat juurikin tästä poliittisen kentän suuresta muutoksesta, eikä niinkään todellisesta takinkäännöstä. Perussuomalaiset ovat perustamisestaan lähtien olleet keskustapopulistinen puolue, jota ei ole alun perinkään perustettu radikaalin oikeistolaisuuden tai etnonationalismin ympärille. Kyseisen puolueen kokema räjähdysmäinen kasvu perustui pitkälti vielä radikaalimpien liikehdintöjen puutteeseen, eli puolue edusti siinä ajassa ja siinä hetkessä niin aatemaailmaltaan kuin retoriikaltaan kaikista nationalistisinta vaihtoehtoa. Perussuomalaisuuden valtavirtaistuminen mahdollisti sitä huomattavasti jyrkempien liikehdintöjen kasvun, jotka valtasivat nopeasti perussuomalaisten jättämän ekologisen lokeron itselleen. Turtuminen persuihin on siten kansallismielisestä näkökulmasta kaikin kaikkiaan hyvä asia, sillä sen perusteella monet aiemmin niin radikaalit kannanotot ovat muuttuneet maltillisiksi mielipiteiksi.
Seuraava välitavoite tulee mitä todennäköisimmin olemaan etnonationalismin nostaminen osaksi julkista keskustelua, joka tulee tapahtumaan joko perussuomalaisten tai heitä radikaalimpien liikkeiden toimesta. Mikäli nämä kaksi toisistaan poikkeavaa ryhmää osaavat jatkossa pelata toimintansa saumattomasti yhteen, tulevaisuus voi näyttää kansallismielisten silmissä erittäin positiiviselta. Vuosi 2017 voi siten olla kansallismielisen liikehdinnän todellinen juhlavuosi, mikäli Halla-aho valitaan perussuomalaisten puheenjohtajaksi ja kaikki turhanpäiväiset riidat marginaalisten kansallismielisten ryhmittymien väliltä saadaan sovittua. Todellinen henkinen vallankumous on saavutettavissa, mutta se vaatii kansallismielisten osalta suuria harppauksia ja kykyä oppia omista virheistään.
Ainoat, jotka voivat tulevaisuudessa estää kansallismielisen Suomen syntymisen, ovat kansallismieliset suomalaiset itse.
Tuukka Kuru
