George Lincoln Rockwell oli yhdysvaltalainen laivastoupseeri, antisemitisti ja valkonationalisti, jonka häikäilemättömän provosoiva esiintyminen ja radikaalit mielipiteet herättivät kunnioitusta ja kauhua 60-luvun Yhdysvalloissa, jonka yhteiskunnan sisäistä koheesiota repivät tuolloin äärimmäisen inhottu Vietnamin sota, rotusegregaatiota ylläpitäneen Jim Crow-järjestelmän murtuminen syvän etelän osavaltioissa sekä kommunistinen opiskelijaradikalismi, joka haastoi toiminnallaan yhteiskunnan konservatiivisia peruspilareita ja repi voimakkaasti riekaleiksi sen toisen maailmansodan aikana syntyneen amerikkalaisen yhteenkuuluvuuden tunteen, jota vanhemmat sukupolvet myöhemmin kutsuivat Amerikan kulta-ajaksi.
1960-luku oli Yhdysvalloissa monilta osin suuren yhteiskunnallisen murroksen aikaa. Vuosikymmeniä voimassa ollut rotusegregaatio päättyi kaikissa osavaltioissa vuonna 1964, jolloin aiemmin rodun perusteella erotetut julkiset koulut pakkointegroitiin toisiinsa keskushallinnon toimesta. Rotusegregaation murtuminen mahdollisti myös entistä radikaalimpien mustien ihmisoikeusliikkeiden syntymisen, joilla oli toisistaan poikkeavia yhteiskunnallisia tavoitteita. Martin Luther Kingin kaltaiset maltilliset ihmisoikeusaktivistit alkoivat 60-luvun murroksen edetessä menettämään kannatusta erityisesti nuorten mustien keskuudessa, jotka olivat valmiita käyttämään väkivaltaa omien päämääriensä saavuttamiseksi. Siinä missä Martin Luther King saarnasi valkoisten ja mustien rauhanomaisesta yhteiselosta ja varoi tietoisesti mustaan rotutietoisuuteen liittyviä kysymyksiä, Nation of Islamin ja mustien panttereiden kaltaiset rotuidentiteetistään tietoiset järjestöt ajoivat avoimesti valkoisesta vallasta riippumatonta etnovaltiota.
Aiemmin voimakkaat ja pelätyt valkoista valtaa ajaneet järjestöt, kuten Ku Klux Klan, olivat kyvyttömiä estämään keskushallinnon kanssa liittoutuneen kansalaisoikeusliikkeen voittokulkua. Klaanin vastarinta rajoittui käytännössä muutamaan poliittiseen murhaan ja mustien äänestyspaikkoihin suunnattuihin pommi-iskuihin, jotka käytännössä vain nopeuttivat entisestään rotusegregaation murtumista. Mustien kansalaisoikeusliikkeen kuten myös muiden 1960-luvun ihmisoikeusliikkeiden johdossa toimi näihin aikoihin merkittävä määrä juutalaisia. Vuoden 1964 ”Vapauden kesän” ihmisoikeusaktivisteista noin puolet olivat juutalaisia, jotka muodostivat myös merkittävän osan 1960-luvun feministisestä naisasialiikkeestä, yliopistoradikalismin synnyttäneestä Frankfurtin koulukunnasta ja Neuvostoliiton hyväksi vakoilleista kommunisteista. Uhkakuva, jonka mukaan juutalaiset agitaattorit yrittävät tuhota valkoisen yhteiskunnan mustien massojen avulla kehittyi viimeistään näihin aikoihin, ja se saavutti laajan suosion Amerikan valkoisten konservatiivien keskuudessa.
Toisen maailmansodan jälkeiset yhteiskunnalliset muutokset radikalisoivat myös vuonna 1918 syntyneen George Lincoln Rockwellin, tiukan linjan konservatiivin ja sotaveteraanin, josta kehittyi myöhemmin Yhdysvaltojen natsipuolueen johtaja. Rockwell oli vaudeville-artisteina toimineen taiteilijaperheen lapsi, joka opiskeli Brownin yliopistossa sosiologiaa ennen listautumistaan Yhdysvaltain laivastoon. White Power -nimisessä kirjassaan Rockwell kuvailee jyrkän essentialistista maailmankatsomustaan, joka kehittyi hänen opiskeluaikoinaan 1930-luvun lopussa. Rockwellin opiskeluaikoina sosiologinen tutkimus pohjautui pitkälti ympäristökeskeiseen ajatteluun, jonka mukaan ihmisen menestyminen ja epäonnistuminen ovat pitkälti riippuvaisia ympäristön tarjoamista mahdollisuuksista. Ympäristökeskeisyyden näkökulmasta esimerkiksi mustien ja valkoisten toisistaan poikkeava yhteiskunnallinen asema perustui epäreiluihin ulkoisiin rakenteisiin, eikä missään nimessä kyseisten ryhmien toisistaan poikkeavaan henkiseen suorituskykyyn.
Rockwellin maailmankatsomus oli ihmiskuvaltaan täysin päinvastainen virallisen linjan kanssa, minkä vuoksi hän ajautui opiskeluaikanaan lukuisiin väittelyihin. Rockwell tulkitsi maailmaa pitkälti ihmisen sisäsyntyisen olemuksen kautta, joka oli vuosituhansia kestäneen evoluution aikaansaannosta. Ihmisryhmien menestyminen ja epäonnistuminen perustuisivat siten ihmisryhmien sisäiseen olemukseen, jota ei olisi mahdollista muuttaa poliittisten toimenpiteiden avulla. Joidenkin väestöryhmien, kuten esimerkiksi valkoisten, maailmanlaajuinen menestys perustui siten valkoisten muita ryhmiä parempiin väestölaadullisiin ominaisuuksiin. Valkoiset menestyisivät olemuksensa ansiosta ympäristöstä riippumatta, siinä missä esimerkiksi Etelä-Afrikassa asuvat hottentotit olisivat yhtä alkeellisia missä tahansa ympäristössä. Yhden kerran nuori Rockwell joutui professorinsa ankaraan puhutteluun kirjoittaessaan satiirisen esseen tutkijoista, jotka muuttuivat muurahaiskeon lähellä itsekin muurahaisiksi muurahaiskeon synnyttämien ulkoisten rakenteiden takia.
Maalaisjärjellä ajateltuna Rockwellin sangen yksioikoinen ajattelu oli monelta osin paikkaansa pitävä. Eurooppalaisperäiset kansat olivat kyenneet luomaan toimivia korkeakulttuureja aavikkojen liepeille, keskelle synkintä sademetsää ja kartoittamattomaan erämaahan, siinä missä afrikkalaistaustaiset ihmiset eivät kyenneet itsenäisesti vastaaviin saavutuksiin yhdessäkään yhteiskunnassa tai ympäristössä. Valkoisella väestöllä oli siis jokin sisäinen ominaisuus, joka erotti heidät afrikkalaisista ihmisistä. Rockwellilaisessa maailmankatsomuksessa mustat ja valkoiset rakentaisivat voimakkaasti toisistaan poikkeavat yhteiskunnat, vaikka molemmille osapuolille jaettaisiin samat resurssit ja sama määrä aikaa.
Rockwellin mielestä Brownin yliopistossa opetettu ihmiskuva oli virheellisyytensä lisäksi äärimmäisen vaarallinen, sillä se kasasi valtavan määrän odotuksia sen kaltaisten ihmisten harteille, jotka eivät olleet kykeneviä täyttämään niitä. Mikäli valkoisia heikommin pärjääville väestöryhmille annettaan samat odotukset mitä valkoisille, he tulevat väistämättä epäonnistumaan. Kohdatessaan epäonnistumisia nämä väestöryhmät myös turhautuvat ja etsivät epäonnistumiselleen syyllistä, sillä jos kaikki ihmiset ovat rodusta riippumatta tasavertaisia, epäonnistumisen syyn täytyy löytyä yhteiskunnasta ja aivan erityisesti sitä pyörittävästä valkoisesta valtaväestöstä.
Rockwell mielsi kommunismin edellä mainitun ihmiskuvan johdonmukaisena lopputuloksena. Luonto ja sen sisältämät lainalaisuudet edustivat Rockwellille kaikessa epätasa-arvoisuudessaan elämää, kukoistusta ja kauneutta, siinä missä kommunismi edusti luonnonvastaisuudessaan ainoastaan kuolemaa ja hengettömyyttä. Rockwellin mielestä suurin osa ihmisistä asettui näiden kahden ääripään, elämän ja kuoleman väliin. Nämä ihmiset eivät siis koskaan olisi täysin elossa, mutta eivät koskaan myöskään kokisi kuoleman synnyttämää mielenrauhaa.
Rockwell oli oman aikansa mittapuulla kiihkeä antikommunisti, vaikkakin hänen määritelmänsä kommunismille oli julkista narratiivia huomattavasti moniulotteisempi. Edes 1960-luvun kiihkeimmän rotuaktivismin aikana amerikkalainen valtavirtaoikeisto pyrki näkemään kommunismin ja muun kumouksellisen toiminnan etnisyydestä riippumattomana ilmiönä, jonka todelliset syyt pohjautuivat epäonnistuneeseen talouspolitiikkaan. Kosherkonservatiivien retoriikassa kommunismi henkilöityi pahansuopiin venäläisiin, jotka yrittivät levittää amerikkalaiseen yhteiskuntaan siihen kuulumattomia ilmiöitä, kuten suunnitelmataloutta ja totalitarismia. Konservatiivien edustama ”tosiamerikkalaisuus” taasen tarkoitti matalia veroja ja laajoja yksilönvapauksia, ilman sen suurempia sidonnaisuuksia ihmisen syntyperään tai arvomaailmaan.
Muista konservatiiveista poiketen Rockwell mielsi kommunismin lähtökohtaisesti värillisten globaalina kapinana valkoista maailmanjärjestystä vastaan. Kyseisen maailmanlaajuisen kapinan rivimiehinä toimivat köyhät ja katkeroituneet värilliset ryysyläismassat, jotka toimivat valkoisia vihaavan juutalaisen johdon alaisuudessa. Rockwellin mielestä kaikki amerikkalaisen yhteiskunnan sisäiset ristiriidat olivat käytännössä rotujen välisiä ristiriitoja. Juutalaisten johtama pornoteollisuus, afroamerikkalaisten etuja ajaneet juutalaisjohtoiset ihmisoikeusjärjestöt, juutalaisomisteinen lehdistö ja sen synnyttämä valheellinen vastakkainasettelu poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä edustivat hänen mielestään yhtä suurta koordinoitua hyökkäystä valkoista Amerikkaa vastaan. Rockwellin maailmassa mikään asia ei synny tyhjästä, eikä mikään yhteiskunnallinen muutos ole ikinä sattumaa.
Rockwell kohtasi 1950-luvulla toistuvia epäonnistumisia yrittäessään koota Amerikan hajanaisesta konservatiivikentästä yhtenäistä ja tehokasta joukkoa. Yhteistyötahojen keskinäisten erimielisyyksien lisäksi konservatiivista vastarintaa haittasi myös toimimattomaksi osoittautunut hivutusstrategia, jonka mukaan valkoisten konservatiivien tulisi pitää todelliset päämääränsä piilossa siihen asti, kunnes he viimein nousisivat valtaan. Tämän jälkeen he voisivat vaivattomasti kukistaa kommunistisen ja kumouksellisen toiminnan, kuin myös ne väestöryhmät jotka kyseistä toimintaa harjoittivat. Kyseinen strategia perustui siis maltillisen ja säyseän julkisivun esittämiseen, samaan aikaan kun rotuun ja juutalaisten yhteiskunnalliseen valtaan liittyvät kysymykset käytäisiin visusti suljettujen ovien takana.
Valittu strategia sisälsi kuitenkin huomattavan määrän heikkouksia. Ensinnäkin se antoi konservatiiveille helpon tekosyyn passiivisuuteen, sillä ”aika ei ollut vielä oikea” millekään oikealle toiminnalle. Toisekseen tietoisesti ylläpidetty maltillinen julkisivu edesauttoi valkonationalismille vihamielisten ihmisen liittymistä osaksi toimintaa. Mitä enemmän kyseiseen konservatiiviseen yhteistyöelimeen liittyi maltillisia rotukysymystä kaihtavia konservatiiveja ja juutalaisia, sitä vaikeammaksi muuttui myös valkoisen identiteettipolitiikan ajaminen. Lopulta yhteistyöelimen toiminta taantuikin taskunlämpimäksi kahvittelukerhoksi, joka ei kyennyt enää minkäänlaiseen konkreettiseen toimintaan.
Politiikan hahmottaminen rotuidentiteettien heijastumana repi lopulta ammottavan kuilun Rockwellin ja niiden maltillisten konservatiivien välille, jotka halusivat kutsua itseään mieluummin ”antikommunisteiksi” kuin valkonationalisteiksi. Rockwell suhtautui äärimmäisen karsaasti konservatiivien joukoissa vaikuttaviin juutalaisiin, jotka hänen mukaansa yrittivät häivyttää oikeistolaisen politiikan rodullista ulottuvuutta ja ohjata keskustelua toisarvoisiin aiheisiin, kuten verotukseen ja osavaltioiden itsemääräämisoikeuteen. Rockwellin mielestä Yhdysvaltojen vasemmisto ja oikeisto edustivat saman juutalaisjohtoisen järjestelmän eri puolia, joista molemmat tosiasiallisesti tähtäsivät ainoastaan juutalaisten yhteiskunnallisen ja taloudellisen vallan sementoimiseen.
Turhautuminen konservatiiveihin ja puoluepolitiikkaan sai Rockwellin lopulta perustamaan Yhdysvaltain natsipuolueen vuonna 1959. Hihanauhojen, natsiuniformujen ja roomalaisten tervehdysten julkinen esittäminen oli 1950-luvun Yhdysvalloissa äärimmäisen epätavanomaista, minkä vuoksi Rockwellista muuttui nopeasti julkisuuden henkilö, jonka yliampuvat performanssit synnyttivät ihmisestä riippuen joku puhdasta ihailua tai vihaa. Rockwell saattoi silmääkään räpäyttämättä todeta toimittajalle haastattelussa, kuinka hänen syyttäminen juutalaisvastaiseksi on tietoista panettelua, sillä hän olisi valmis tappamaan vain 90% juutalaisista. Yhdessä julkisuustempauksessaan hän yritti saada apinaa rodullisesti integroidun peruskoulun oppilaaksi, jonka lisäksi hän joutui toistuvasti ongelmiin virkavallan kanssa tapellessaan ”myrskyjoukkojensa” kanssa kasvavaa hippiliikettä vastaan. Rockwell oli aina siellä missä tapahtui, ja siellä missä oli Rockwell, olivat myös toimittajat.
Rockwellin eksentrinen tyyli aiheutti närkästystä myös niiden ihmisten keskuudessa, jotka olivat hänen kanssaan samaa mieltä valkonationalismin tärkeydestä. Yksi näistä miehistä oli myöhemmin National Alliancen perustanut professori William Luther Pierce. Piercen ja Rockwellin tiet kohtasivat vuonna 1964, jolloin Rockwell toimi perustamansa natsipuolueen johtajana ja Pierce Oregonin yliopiston apulaisprofessorina. Pierce oli Rockwellin kanssa samaa mieltä siitä, että etnisestä todellisuudesta irrotettu ”antikommunismi” oli alun alkujaankin kuoliaaksi tuomittu aate. Rockwellin tavoin myös Pierce mielsi kommunistisen liikehdinnän lähtökohtaisesti juutalaisena ideologina, jonka lopullisena päämääränä oli valkoisten yhteiskuntien tuhoaminen ja niiden väestön korvaaminen valkoisia tyhmemmällä, mutta helpommin hallittavalla massalla. Molemmat miehet myös hylkäsivät saksalaisten kansallissosialistien käsityksen slaavien syntyperäisestä alempiarvoisuudesta, joka tarkoitti selvää irtiottoa alkuperäisen kansallissosialismin saksalaiskeskeisyydestä.
Piercen ja Rockwellin erimielisyydet perustuivat pääosin Rockwellin hyvin kyseenalaiseen julkisuuskuvaan. Piercen mielestä Rockwellin humoristinen ja tietoisesti yliampuva esiintyminen heikensi hänen järjestönsä elintärkeän sanoman uskottavuutta, ja vetosi ainoastaan yhteiskunnan alaluokkiin, jotka samaan aikaan muodostivat Rockwellin ”myrskyjoukkojen” perustan. Pierce itse oli paatunut elitisti, joka halusi luoda massaliikkeen sijasta ideologisen kaaderiosaston, joka koostuisi pelkästään lukeneista ja hyvin menestyneistä valkoisista patriooteista. Rockwellin mielestä yhteiskunnallisen muutosvoiman tulisi lähtökohtaisesti pohjautua niihin ihmisiin, joilla on nykyisessä järjestelmässä vähiten menetettävää ja eniten voitettavaa mahdollisen vallankumouksen koittaessa. Tämä asenne tulee ilmi myös Rockwellin kirjallisessa tuotannossa, jossa hän kunnioitti valkoisia katujengejä ja piti näitä mahdollisina liittolaisina tulevaisuuden rotusodassa. Korkeasti koulutettuja ihmisiä Rockwell piti pääosin yltäkylläisyydessä elävinä pelkureina, joilta puuttui kyky uhrautua suuremman ideaalin vuoksi. Edellä mainitut erimielisyydet valkoisen vastarinnan tulevaisuudesta ajoivat lopulta nämä kaksi tunnettua valkonationalistia omille teilleen, eikä heidän yhteistyö edennyt koskaan alkua pitemmälle.
Rockwellin eksentrinen käyttäytyminen oli kuitenkin tietoinen osa hänen strategiaansa. Rockwellin maailmankatsomuksessa 1960-luvun hullut vuodet olivat selvä osoitus lähitulevaisuudessa tapahtuvasta rotusodasta, joka päättyisi joko valkoisten tai juutalaisbolsevistien täydelliseen voittoon ja hävinneen osapuolen tuhoutumiseen. Rockwellin kiihkomielisyys ja tarve välittömiin toimenpiteisiin on helposti ymmärrettävissä, kun otetaan huomioon Kuuban ohjuskriisi, joka uhkasi sytyttää kolmannen maailmansodan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välille. Vietnamin sota, afroradikalismi, Castron tuki Amerikan äärivasemmistolle, juutalaistaustaisten kommunistivakoojien myyräntyö ja Kiinan antama tuki afrikkalaisille kommunistiliikehdinnöille edustivat Rockwellin mielessä yhtä suurta taitavasti kiedottua salaliittoa, jonka lopullisena päämääränä oli Yhdysvaltojen tuhoaminen ja sen nykyisen hallinnon korvaaminen ei-valkoisilla kommunisteilla. Maan valkoiset päättäjät, jotka kasvattivat tätä käärmettä povellaan, olivat Rockwellin mielestä hyväuskoisia idiootteja, jotka eivät halunneet nähdä näitä päivänselviä yhteyksiä näiden yksittäisten tapahtumien välillä.
Kiihkeydestään ja lyhytjänteisyydestään johtuen Rockwell ei uskonut parlamentaariseen vaikuttamiseen, saati yhteiskunnan instituutioiden miehittämiseen. Hän uskoi kuolemaansa asti siihen, että Yhdysvaltojen valkoinen enemmistö oli jo valmiiksi hänen kanssaan samaa mieltä asioista, joskaan he eivät vain uskalla sanoa sitä ääneen. Esiintymällä natsiuniformussa, tappelemalla hippien kanssa ja tekemällä julkisilla paikoilla roomalaisia tervehdyksiä hän uskoi varmistavansa maanlaajuisen näkyvyyden, jossa hän tosiasiallisesti onnistuikin. Mikäli miljoonat valkoiset vain kuulisivat hänen sanomansa, sadat tuhannet heistä liittyisi varmasti Rockwellin johtamiin myrskyjoukkoihin, tai muihin valkonationalistisiin aktivistijärjestöihin. Edes hänen äärimmäisen heikko vaalimenestyksensä vuosien 1964 ja 1965 vaaleissa ei saanut hänen päätään kääntymään tämän pakkomielteen suhteen.
Rockwell oli provosoivasta esiintymisestään huolimatta älykäs ja lukenut mies, mikä ilmenee hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hänen kuuluisin teoksensa, White Power, sisältää suuren määrän nokkelia vertauskuvia, joilla Rockwell kuvailee omaa maailmankatsomustaan. Eräässä kirjan kappaleessa hän kuvaa Yhdysvaltoja eräänlaiseksi suureksi laivaksi, jonka matkustajiin lukeutuvat kapteeni, navigaattorit ja laivan asiakkaat. Demokratiaa Rockwell kuvasi järjestelmäksi, jossa laivan matkustajat äänestävät joukostaan kapteenin, jonka tehtävä on estää laivan ajautuminen karikkoon tai vaarallisiin myrskyihin. Kapteeni ei kuitenkaan voi tehdä päätöksiä ilman luotettavaa informaatiota, minkä vuoksi hän joutuu turvautumaan navigaattoreidensa apuun, joiden antamien tietojen perusteella kapteeni joutuu tekemään lopulliset päätökset.
Kapteenin kavereina esiintyvät navigaattorit eivät kuitenkaan välttämättä halua laivan matkustajille pelkästään hyvää. Rockwell viittaa kirjassaan erääseen vähemmän tunnettuun merirosvouksen muotoon, joka perustui rannikolta annettuihin virheellisiin merkinantoihin. Tekomajakoiden ja väärien merkkivalojen avulla rannalla odottaneet rosvot saattoivat ohjata matkustajalaivoja tietoisesti karikolle, jotta ne olisivat puolustuskyvyttömiä rannikolla majailevien roistojen hyökkäyksiä vastaan. Joissain tapauksissa rikollisjengien jäsenet saattoivat pestautua laivojen työntekijöiksi varmistaakseen näiden eksymisen todellisesti kurssista ja ajautumisen ryöstön kohteeksi. Mikäli laivan kapteeni saa jatkuvasti väärää tietoa, hän tekee myös suuren joukon vääriä ratkaisuja. Rockwellin mielestä nämä pääosin juutalaisista koostuvat ”valheelliset navigaattorit” yrittävät tietoisesti vetää amerikkalaista yhteiskuntaa karikkoon, sillä he eivät todellisuudessa ole laivan matkustajia, vaan samaa joukkoa rannalla odottavia rosvojen kanssa.
Vaikka Rockwell olikin paatunut rasisti ja antisemiitti, hän osasi myös tarvittaessa kunnioittaa vastustajaansa. Kirjassaan hän listasi viisi luonnonlakia, jotka ovat ihmisyhteisöjen olemassaolon ja jatkuvuuden kannalta välttämättömiä. Ensimmäinen laki on ”biologinen koheesio”, eli heimon yhteinen verenperintö, jonka avulla heimon jäsenet kykenevät muodostamaan luonnollisen sisäryhmän ja ulkoryhmän. Toinen laki on ”reviiri”, eli yhteisön halu puolustaa ja kehittää sitä aluetta, jonka he määrittelevät kotimaakseen. Kolmas laki on johtajuus, eli yhteinen ymmärrys siitä, että heimon kyvykkäimpien ja vahvimpien jäsenten tulee toimia sen johtajina. Neljäs laki on luonnollinen hierarkia, jossa jokaisella heimon jäsenellä on oma ekologinen lokeronsa, joka perustuu hänen omiin taitoihinsa ja kykyihinsä. Viides laki on äitiys, eli oletus siitä, että heimon jokainen nainen tulee lisääntymään elämänsä aikana. Edellä mainitut lait olivat Rockwellin mukaan välttämättömiä, sillä ilman koheesiota yhteisön jäsenet eivät kykene enää erottamaan ystävää vihollisesta. Ilman käsitystä reviiristä heimo menettää lopulta synnynseutunsa ulkopuolisille valloittajille. Ilman johtajuutta heimo ei kykene tiukan paikan tullen yhteistyöhön, vaan hajoaa keskenään kilpaileviksi sirpaleiksi. Ilman hierarkiaa heimo ei kykene enää erottamaan vahvaa heikosta, ja alkaa lopulta ylistämään heikkoutta vahvuuden kustannuksella. Ilman äitiyden normia heimo ei kykene varmistamaan turvattua jälkeläistuotantoa, minkä vuoksi se lopulta kuihtuu historian hämäriin.
Edellä mainittuja luonnonlakeja Rockwell piti kansallissosialismin perustana. Rockwellin kansallissosialismi ei ollut niinkään sidottu Saksan poliittiseen historiaan, vaan se edusti enemmänkin ideaalia, jonka mikä tahansa ihmisyhteisö rodusta riippumatta voisi tarvittaessa omaksua itselleen. Rockwellin mielestä juutalaisten menestys kansanryhmänä perustui edellä mainittujen luonnonlakien tunnolliseen noudattamiseen, jonka ansiosta juutalaiset kykenivät nousemaan jokaisen länsimaisen yhteiskunnan huipulle. Juutalaisten fanaattisessa tribalismissa ei hänen mielestään ollut sinänsä mitään väärää. Hän paremminkin halusi valkoisen väestön tuntevan samaa fanaattisuutta omaa rotuansa kohtaan ja saada heidät nousemaan juutalaisten yhteiskunnallista ja taloudellista valtaa vastaan. Tätä samaa tervehenkistä luonnonlakien noudattamista Rockwell havaitsi myös Malcom X:n johtamassa Nation of Islamissa, jonka konferenssissa hän vieraili natsipuolueensa jäsenten kanssa vuonna 1961. Ulkoisista eroista huolimatta miesten edustamilla järjestöillä oli myös paljon yhteisiä intressejä, sillä Rockwell ja Malcom X olivat molemmat jyrkän rotusegregaation kannattajia. Molemmat näistä karismaattisista johtajista tunnettiin myös hyvin juutalaisvastaisista kannanotoista.
Monien valkonationalistien tavoin myös Rockwell esitti hyvin voimakasta kritiikkiä omaa rotuansa kohtaan. Hän pohti aktivistivuosiensa aika toistuvasti sitä, kuinka niin hyvin menestynyt ja jalo kansakunta voi tulla henkisesti niin sairaaksi, että alistuu itseään alkeellisempien (mustat) ja lukumääräisesti huomattavasti pienempien (juutalaiset) kansojen mielivaltaan. Tiukan linjan essentialistina hän uskoi tämän heikkouden kumpuavan valkoisten sisäsyntyisestä reilun pelin ihanteesta, joka ajoi heitä pahimmillaan itsetuhoisiin ratkaisuihin. Siinä missä mustat mielsivät politiikan pitkälti oman rodullisen viiteryhmänsä ja juutalaiset oman yhteiskunnallisen asemansa kautta, valkoiset halusivat nähdä politiikan eräänlaisena urheilulajina, jossa jokainen ottelija pelaa reilusti. Rockwellin mukaan valkoiset olivat luontaisesti utilitaristisia ja ylikorostuneen itsekriittisiä, minkä vuoksi heitä oli tarvittaessa hyvin helppo manipuloida pienen mutta vaikutusvaltaisen ryhmän toimesta. Hänen mielestään valkoisilla olisi halutessaan potentiaalia koko maailman valloittamiseen, mutta tätä voimaa valkoiset olivat historian aikana käyttäneet pääosin toisiansa vastaan turhaakin turhemmissa sodissa.
George Lincoln Rockwell murhattiin vuonna 1967 hänen järjestönsä entisen jäsenen toimesta. Rockwellin perintö oli monelta osin kyseenalainen. Osan mielestä Rockwell oli kylmän sodan muovaama kylähullu, joka ei olisi koskaan kyennyt pitkäjänteiseen ja todelliseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Osan mielestä hän taasen oli rohkea ja älyllisesti nokkela keskustelunavaaja, joka rivoudellaan ja röyhkeydellään popularisoi äärimmäisen radikaaleja mielipiteitä. Osa ihmisistä pitää häntä ainoana oikeana ”komentajana”, joka on ikinä johtanut valkoista vastarintaa kommunisteja, mustia ja juutalaisia vastaan. Jotkut pitävät häntä vain USA:n keskushallinnon myyränä, jonka tehtävä oli tuhota valkoisen vastarinnan uskottavuus suuren yleisön silmissä.
Todellisuus voi olla näiden ääripäiden välissä tai täysin niiden ulkopuolella. Rockwell oli brändinsä ja maineensa lisäksi ihminen, jonka henkilökohtaiset kokemukset vaikuttivat myös hänen poliittiseen toimintaansa. Rockwellin julkinen kääntyminen hihanauhaa kantavaksi kansallissosialistiksi tapahtui hyvin pian hänen toisen avioeronsa jälkeen, jolloin viimeisetkin normaalin maailman pidäkkeet katosivat Rockwellin elämästä. Rohkeasta ja eksentrisestä aktivistista löytyy siis myös traagisempi puoli, jota hän ei voinut ”myrskyjoukkojensa” komentajana tuoda avoimesti esiin. William Luther Pierce totesi useita vuosia Rockwellin kuoleman jälkeen, että jos vuonna 1966 maassa olisi ollut edes tuhat Rockwellin kaltaista miestä, Yhdysvallat olisi nykypäivänä täysin valkoinen yhteiskunta.
Väitteen todenperäisyyttä on kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen mahdotonta arvioida.
Tuukka Kuru
