Blogit

Koivisto ei ollut kaksinen presidentti

Kuolleita ihmisiä ei saa haukkua. Mutta näiden politiikkaa tietysti saa, ja joskus pitääkin. Olen ihmetellyt, kuinka vähällä kritiikillä Mauno Koivisto on päässyt. Sen ymmärrän, että likapyykkiä ei pestä kuolemaa seuraavalla viikolla tai miehen ollessa jo vanha ja sairaalloinen. Nyt alkaisi olla kuitenkin aika jälkiviisaudellekin.

Ensimmäiseksi minun on tähdennettävä, että minä olen ollut raavaassa kolmen vuoden iässä, kun Mauno Koiviston presidenttikausi päättyi. Noin viisitoistavuotiaaksi hän oli minulle vain hahmo Uuno Turhapuro-elokuvissa ja Jope Ruonansuun kaseteilla. Kiinnostuttuani politiikasta historian-harrastuksen kautta aloin tietysti lueskella myös Suomen lähihistoriaa ja olen näihin päiviin saanut ihmetellä, kuinka niin paljon vahinkoa kuin Koivisto aikaansaanut mies on säästynyt kritiikiltä.

Ensimmäiseksi Koiviston perinnöstä tietysti tuli eteeni presidentti-instituution romuttaminen. Koivisto nousi suosioon juuri Kekkosta vastustamaan nousseen pääministerin maineella, ja hän lopulta loi kaltevan pinnan, joka on johtanut presidentinvallan vähenemiseen ja lopulta seremoniamestarin virkaan, jos nyt ei aivan ulkopolitiikkaa oteta lukuun.

Moni voi olla sitä mieltä aivan hyvin perustein, että presidentillä ei valtaa tarvitse ollakaan. Minä olen eri mieltä. Suomalaiset äänestävät presidentinvaaleissa ahkerasti, ja koska koko kansan ei voi olettaakaan olevan perillä politiikan vastuunjaosta, moni äänestää presidenttiä sisäpoliittisin perustein. Siksi toisekseen, muodollisen vallan puuttuessa voi presidentti toimia taustalla. Sauli Niinistö esimerkiksi paljastui Sipilän asetoveriksi tämän yhteiskuntasopimus/kiky-hankkeessa. Suomelle tyypillisesti tämä paljastus tehtiin vasta vaalien jälkeen, kun Niinistö oli taputettu jatkokaudelle. Samoin Niinistön aikana on siunattu virkamiespäätöksellä tehty Naton isäntämaasopimus. Olit itse sopimuksesta mitä mieltä tahansa, niin tärkeä asia olisi jonkun kansan valitseman päättäjän tai päätöksentekoelimen, eli joko presidentin, ministerin tai eduskunnan, hyväksyttävä.

Kun muodollista valtaa ei ole, hämärtyy presidentin toimijuus. Silloin katoaa myös vastuu, ja jälki on sen mukaista. Suora vaalipiirijaosta riippumaton kansanvaali presidentistä, jolla olisi valtaa, parantaisi myös äänestäjän tunnetta vaikutusmahdollisuuksistaan.

Holkerin hallituksen nimittäminen

Vaikka Koivisto itse nousi parrasvaloihin toden teolla pääministerinä puolustaessaan parlamentarismia presidentinvaltaa vastaan, hän itse oli kyllä valmis kävelemään parlamentarismin yli. Tarkoitan tietysti vuoden 1987 hallitusratkaisua. Ja kyllä, minä puolustan ns. ”kassakaappisopimusta” ja porvarihallitusta, joka siitä olisi syntynyt. Koivistohan nosti pääministeriksi Harri Holkerin, joka sitten seuraavissa vaaleissa komppaili Manua vaisusti.

Kassakaappisopimus, tai oikeammin se mitä sillä valtavirrassa ymmärretään, kuulostaa meidän korviimme aivan karmean moraalittomalta. Sillä tarkoitetaan Keskustan, Kokoomuksen ja RKP:n sekä talouselämän vaikuttajien sopimus, joka toteutuessaan olisi synnyttänyt näiden kolmen hallituksen, luultavasti Väyrynen pääministerinä. Esitän kolme vastaväitettä niille, joiden mielestä tämä olisi moraalitonta:

1. Toivottavasti kukaan ei luule, että hallituspohja ei nykyäänkin olisi jo pitkälti selvillä ennen vaalipäivää. Muistatte varmaan, kuin 2015 vaalien alla Soini ja Stubb kiersivät Juha Sipilän ympärillä kuin metsokukot.

2. Sopimuksen ehtona oli tietysti, että sopimusosapuolilla olisi hallussaan eduskunnan enemmistö. Minkäs sille?

3. Talouselämän tuki puolueille on nykyään itsestäänselvää, ja tuona aikana eivät olleet kaukana nekään ajat, kun puolueet saivat vielä tukea ulkovalloilta.

Tietysti porvarihallitukseen tähtäävän sopimuksen puolustaminen on minulle luonnotonta. Kuitenkin on katsottava lopputulosta. Koivisto nimitti pääministeriksi Suomen Pankista Harri Holkerin. Koivisto itsekin oli Suomen Pankista politiikkaan lähtenyt, ja miehet jakoivat saman intohimon, vahvan markan politiikan. Se johti 1990-luvun lamaan, jonka jälkeen Suomi ei ole ollut entisensä.

Tässä kohtaa on pakko tarkentaa. Blogin alussa kritisoin Koivistoa presidentinvallan riisumisesta ja heti seuraavassa sen käyttämisestä. Nämä ovat kaksi eri asiaa, eivätkä ristiriidassa keskenään. Koska Koivistolla oli muodollista valtaa, on vallankäyttäjä helppo jäljittää ja kaltaiseni nulikan häntä kritisoida. Juuri siitä on kysymys. Koivisto teki itse huonoja päätöksiä, mutta vei seuraajiltaan mahdollisuudet tehdä hyviä. Ja lisäksi toimi vastoin omaa agendaansa sekaantuessaan juuri voimaannuttamansa parlamentin vallanjakoon.

Vahva markka ja lama

Mikäli pitäisi valita yksi suuri lamasyyllinen, se olisi Koivisto. Tietysti hän ei lamaa yksin luonut, varsinkaan kun osa siitä johtui Neuvostoliiton kaatumisesta. Mutta jos yksi pitäisi valita, en keksisi parempaa vaihtoehtoa. Edellä mainittu vahvan markan politiikka oli Suomen taloudelle myrkkyä. Holkerin sinipunahallitus ja Suomen Pankk ylläpitivät markan yliarvostusta ja samalla vapautettiin rahamarkkinat. Tietysti se johti siihen, että vahvalla markalla sai halpaa ulkomaanlainaa. Talous ylikuumentui ulkomaisella rahalla ja kun taantuma iski, iski pankkikriisi. Velkaa oli liikaa, eikä sitä pystytty maksamaan.

Pankkimiehenä Koivisto tietysti puolusti pankkeja. Ns. Koiviston konklaavissa hän painostikin korkeinta oikeutta suosimaan pankkeja velkaoikeudenkäynneissä. Näin pankit saivat käytännössä vapaat kädet velallistensa suhteen. Tuhansia pieniä yrityksiä meni nurin, ja itsemurhia tehtiin. Lama-aikanakin vahvaa markkaa puolustettiin edelleen. Lopulta lama kuitenkin hellitti, kun kyseisestä politiikasta luovuttiin ja markkaa ensin devalvoitiin ja lopulta kellutettiin, jolloin se devalvoitui lisää. Oli kuitenkin niin, että markan devalvoituessa valuuttalainat kasvoivat entisestään ja kuten edellä kirjoitin, pankki oli herra.

Tietysti pidän myös päätöstä liittyä Euroopan Unioniin virheenä, mutta siitä olen kirjoittanut jo aiemmin.

Lopuksi

Mauno Koivisto oli ansioitunut sotaveteraani, varmaan hyvä isä ja aviomies ja juttujen perusteella hyvä nintendo-pelaajakin. Seuraajistaan hän erottuu edukseen henkilönä aivan ehdottomasti. Aivan erilaista on katsella ja kuunnella Koiviston fundeerauksia kuin yhdenkään häntä seuranneen presidentin puheita ja hän veti suuria linjoja, eli kyllä hän valtiomies oli. Jälki oli kuitenkin minun mielestäni miinusmerkkistä.

Pahoittelen myös blogauksen negatiivista sävyä, pitäisi seuraavan kerran kirjoittaa jotain positiivisempia näkymiä.

  • 206
    Shares

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa

Advertisement