Blogit

Köyhä Suomen kansa katkoi kahleitansa

Tänään on tullut kuluneeksi 100 vuotta punakapinasta. Omat ajatukseni 100 vuoden takaisista tapahtumista ovat viimeisinä vuosina monipuolistuneet ja kehittyneet, ja siksipä jaan ajatukseni kanssanne. Punakaartin marssin alkutahdit kuvaavat mielestäni kummankin puolen asetelmia, joten siinä syy otsikointiin.

Aina kun vuoden 1918 tapahtumista puhutaan, tulee ensimmäisenä puheeksi, millä nimellä näitä tapahtumia nimitetään. On veljessotaa, vapaussotaa, luokkasotaa sekä edellä jo käytetyt punakapina ja vuoden 1918 tapahtumat. Itse käytän nimitystä punakapina, ja tämän nimityksen selittäminen lienee tarpeen.

Usein nimitys ”punakapina” kuuluu valkoiselta, tai oikeammin itsensä valkoiseksi mieltävältä puolelta. Se sysää päävastuun tapahtumista punaiselle puolelle, joka siis alkoi kapinan. Lisäksi kapinassa on jokseenkin halveksiva sävy. Itse käytän kuitenkin punakapina-termiä eri lähtökohdista. Kapinan laukaisi tietysti moni tekijä, joista osa kyti jo kauan ennen itsenäistymistä, mutta se sota josta puhumme, oli käytännössä punaisten puolelta kapinaa ja valkoisten puolelta sen kukistamista. Mikäli punaiset olisivat onnistuneet, puhuisimme vallankumouksesta.

Kapinahan on nimitys epäonnistuneelle vallankumoukselle, ei sen kummempaa. Itselleni kapina ei sanana ole negatiivinen, vaan ymmärrän lähes poikkeuksetta kapinallisia oikein hyvin, ja vähän heitä ihailenkin riippumatta siitä, mistä kapinasta puhutaan. Vähän termiä venyttäen voi muuten valkoisiakin pitää kapinallisina. Suomihan oli saanut itsenäisyydelleen vahvistuksen Leninin hallitukselta. Valkoisen Venäjän näkökulmasta koko Suomi kapinoi.

Puhutaanko punakapinasta yksipuolisesti?

Suomessa kuulee usein sanottavan, että punakapinasta ei puhuta. Tätä en kyllä allekirjoita, sillä on vaikea kuvitella mitään aihetta, mistä oltaisiin niin kovasti keskusteltu kuin vuoden 1918 kapina. Talvi- ja jatkosodastakaan ei varsinaisesti keskustella, vaan tapahtumat ainoastaan kerrataan muutaman kerran vuodessa.

Toinen yleinen väite on, että punakapinasta puhutaan yksipuolisesti. Tämä onkin hauskaa, sillä tämä väite kuuluu sekä valkoisia että punaisia symppaavilta suomalaisilta. Kummatkin ovat tavallaan oikeassa. Aikanaan puhuttiin koko lailla valkoisesta näkökulmasta, ja tämä puhetapa on jäänyt tiettyihin piireihin vallitsevaksi. Nykyään julkisessa keskustelussa taas on keskitytty lähinnä punaiseen puoleen, jolloin kapinan syitä haetaan aiemmista vuosista ja toisaalta kerrataan kerta toisensa jälkeen valkoisten voittajien harjoittamaa terroria.

Oli viimeinen tilaisuus kapinoida

Minulla on tapana yrittää katsoa menneitä tapahtumia siitä näkökulmasta, minkä vajavaisella ymmärrykselläni voin kuvitella aikalaisilla olleen. Siksi en oikein jaksa keskustelua, jossa päivitellään, kuinka punaiset olisivat saaneet tavoitteensa täytetyksi kapinoimatta, ja kuinka onnistunut vallankumous olisi johtanut Suomen liukumiseen osaksi Neuvostoliittoa. Nämä kaksi väittämää ovat jälkiviisaasti ajatellen totta, mutta eivät kyllä ole kovin käyttökelpoisia, jos yritetään ymmärtää kapinaa.

Kaikki punaiset eivät kapinoineet asein, se on totta. Mutta noin 100 000 miehen armeija maasta nousi, eli aseellisella kapinalla oli kannatusta ja jopa mahdollisuutensa. Punakaartien päällystön päätös aloittaa aseellinen kapina on ymmärrettävä mahdollisuuteen tarttumisena ja viimeisenä tilaisuutena. Todellinen mahdollisuus lienee ollut aiemman yleislakon aikana, mutta eipä sitä ole silloin voinut jäädä suremaan.

Punaiset saivat rohkaisua kapinalleen Venäjältä, jossa vallankumous oli käynnissä. Lenin lupaili punaisille tukea, ja sitä tulikin asejunan muodossa. Kaartit saivat aseita, jollaisia Suomessa ei vielä tuohon aikaan ollut joka toisella asekaapissa. Kiväärejä ja konekiväärejä, muutama tykkikin. Punaisilla oli käytössään myös panssarijuna. Kiväärikasojen päällä punaiset eivät nukkuneet, mutta innostus on varmaan ollut kova.

Toisaalta punaiset ovat tienneet oikein hyvin, että suojeluskunnat alkavat riisua venäläisiä aseista, ja että he tulevat saamaan apua Saksasta. Ainakin itse olisi pelännyt, että toinen puoli vahvistuu niin paljon, että pian ollaan joka tapauksessa heidän armoillaan, ja että nyt pitää yrittää täyttää sotilaallinen tyhjiö mahdollisimman nopeasti. Kullervo Mannerin sijassa olisin varmaankin aloittanut kapinan.

Terroria olisi tapahtunut joka tapauksessa

Toisaalta minua jurppii nykyiselle historiankirjoitukselle ominainen itseruoskinta, jolle valkoinen terrori on tietysti oivaa polttoainetta. Suomessa haetaan kuumeisesti vastaavaa kansallisen häpeän aihetta kuin saksalaisten jo vuosikymmeniä jatkunut itsekritiikki. Valkoisten sodanjälkeistä terroria on haluttu rinnastaa Saksan tuhoamisleireihin. Samaa pyrkimystä on puhuttaessa Suomen jatkosodan-aikaisista vankileireistä.

Luonnollisesti kymmenien tuhansien suomalaisten kuolema nälkään, tauteihin ja teloituksiin on karmea asia. Tämäkin on kuitenkin nähtävä kontekstissa. Kaikki sisällissodat ovat raakoja, ja voittajalla on enemmän mahdollisuuksia harjoittaa väkivaltaa kuin häviäjällä. Suomessa ei ollut modernin teollisen ajan sodankäynnin perinnettä, ja ensimmäinen sota oli sisällissota, jossa siviilin ja sotilaan raja oli häilyvä.

Valkoiset olivat aivan varmasti vainoharhaisia, ja uuden kapinan mahdollisuutta paisuteltiin. Eikä pelko ollut turha, sillä uutta kapinaahan lietsottiin ja esimerkiksi läskikapina on aivan konkreettinen esimerkki punaisten myöhemmästä toiminnasta. Lisäksi vasta kuolemaa vastapuolen luodista pelänneet miehet purkivat vihaansa avuttomaan vastustajaan. Kummoinen keittiöpsykologi ei tarvitse olla ymmärtääkseen, että raakuus ei ollut mikään suomalaisten valkoisten erityispiirre, vaan sisällissodan erityispiirre ja että on ihme, että tästä toivuttiin niinkin hyvin ettei vuonna 1939 Neuvostoliiton tueksi siirtynyt merkittävää määrää suomalaisia.

Meihin verrattuna oli kumpikin puoli kovia jätkiä

Paljon ruohonjuuritason poliittisissa ympyröissä pyörineenä olen tullut kuulleeksi jos jonkinmoista viittausta punakapinaan. Suomessa on vieläkin taipumusta samaistaa itsensä jompaan kumpaan osapuoleen. Se on sanalla sanoen vähän dorkaa, koska Suomessa ei enää ole ketään, joka olisi taistellut kummallakaan puolella. Ainoa, joilta ymmärrän vihan jompaa kumpaa puolta vastaan ovat ne harvat, joiden vanhemmat ovat kärsineet omien vanhempiensa kuolemasta, mutta heitäkin alkaa olla vähän.

Kaikkein typerintä on kuulla termejä ”punikki” tai ”lahtari” minun tai vanhempieni ikäluokalta. Se ei ole mitään muuta kuin kloppimaisuutta tai larppaamista. Nykyisessä Suomessa kasvaneisiin verraten olivat punaiset ja valkoiset kaikki kovia jätkiä ja toki naisia. Punaisella puolen uskallettiin lähteä kapinaan epävarmassa tilanteessa omien ihanteiden vuoksi. Niinhän he lauloivatkin: ”Kylvömme kun tehdään, kasvaa kerran tähkään, sadoin kerroin kirkkahampi onnen aika uus! Ja silloin Suomen kansanvalta kiittä sankarpoikiansa; ilon kyyneleitä palkaks saapi sankaruus!”

Valkoisella puolen taas uskallettiin samoin lähteä riisumaan aseista vierasta armeijaa, jolla oli paljon suojeluskuntia parempi aseistus. Samoin he sotivat ihanteidensa puolesta kukistaessaan kapinaa – eikä valkoinen puoli koostunut pelkistä ”herroista”, vaan usein myös torppareista ja maatyöläisistä. Uskaltaisimmeko me tehdä saman? Emme. Me olemme eläneet rauhallista aikaa ja on hyväkin, että olemme rauhallisia. Mutta on naurettavaa leikkiä nykyajasta käsin olevansa kummankaan puolen taistelijoiden yläpuolella.

Olisi toisen kirjoituksen paikka pohtia, mikä Suomen yhdisti. Parhaat selitykset ovat talvisota ja kunnallishallinto. Niihin pitää joskus palata.

Muuten olen sitä mieltä, että Suomen tulee erota eurosta ja EU:sta.

27.1.2018

Akseli Erkkilä (Kansalaispuolue)

Jakoa

Kommentit