Blogit

Kulta-aikoja on ja niihin voi palata

Monien kirjoitusteni perään saan viestejä, joissa minulle ystävällisesti kerrotaan, että vanhaan ei ole paluuta. Tämä on Suomen virallinen puhetapa. Mitään kulta-aikaa ei ole ollut ja jos vaikka olisikin, siihen ei enää pääse takaisin. Näitä väitteitä ei jostain kumman syystä tarvitse perustella. Tämä blogaus on vasta-argumentti noille väitteille.

Jotta voisimme ampua typeriä lausuntoja alas, on ne ensin palasteltava osiin. Ensimmäiseksi on käsiteltävä väite kulta-aikojen olemattomuudesta. Kulta-ajalla tarkoitetaan (Wikipedian mukaan) mennyttä ja tarunhohtoista suuruuden aikaa, jolloin elämä oli ylevämpää. Jotta keskustelu käytäisiin sillä tasolla kuin on aikuisille ominaista, on tietysti tehtävä rajanvetoja. Kukaan aikuinen ei varmasti väitä milloinkaan, että joskus kaikki olisi ollut hyvin. Siksi toisekseen, ihmisten arvot vaihtelevat ryhmittäin ja yksilöittäin. Toisen kulta-aika on toisen helvetti. Jo se, että kulta-aika on subjektiivinen käsite on vankka perustelu sille, että tietysti kulta-aikoja on olemassa – jokaisella vain on omansa.

Toisekseen on palasteltava väite siitä, että kulta-aikaan ei päästä takaisin. Tämähän kumoutuu jo täysin edellisellä havainnolla siitä, että jokaisen arvostukset ovat erilaisia. Jonkun – joskin minun näkökulmastani puolijauhoisen – mielestä me varmasti elämme kultaista aikaa juuri nyt. Jos kuitenkin palataan menneen kulta-ajan palauttamisen mahdollisuuksiin, kuuluu virallisen puhetavan väite seuraavasti: mennyt aika ei enää palaa. Ei tietystikään, mutta menneiden aikojen järjestelmät olivat ihmisten luomuksia kuten nykyisetkin.

Ei toimi nyt, koska toimi ennen?

Kun minä aikanaan jossain yliopisto-opiskelijoiden riennoissa puolustin SMP:n työministeri Urpo Leppäsen työllistämislakia, minulle kerrottiin ystävällisesti, että enää ei ole 80-luku. Tiesin kyllä tämän, onhan minulla kalenteri. Mutta mikäli tämä väite puretaan, on sen sisältö seuraava: ehdotuksesi ei toimi, koska enää ei ole 80-luku (jolloin se toimi). Väite ennen käytetyn ratkaisun toimimattomuudesta vaatii tuekseen perusteluita, eli kuvauksen siitä, mikä nykyajassa on yhteensopimatonta aiemmin käytetyn mallin kanssa. Muutoinhan lausahdus ”enää ei ole 80-luku” muuttuu käytännössä muotoon ”ehdotuksesi ei toimi, koska se toimi aikaisemmin”.

Kulta-ajan löytäminen

Kuten edeltä saattoi jo huomata, minulle Suomen kulta-aika on 1980-luku. Tässä on hyvä todeta, että en ole sitä aikaa elänyt, joten minun kohdallani kulta-ajan tarunhohtoisuuden käsite sopii oikein hyvin. 1980-luvusta Suomen kulta-ajan tekee tuohon aikaan osunut hyvinvointivaltion huippu, jolloin oli varaa jopa säätää edellä mainitsemani Leppäsen työllisyyslaki, jolla tähdättiin pitkäaikais- ja nuorisotyöttömyyden kerta kaikkiseen poistamiseen työllistämällä nämä joko julkiselle sektorille tai palkkatuella. Julkinen talous oli plusmerkkinen, koska valtio omisti suuria yhtiöitä, joista osia se omistaa edelleen – mutta ei enää ole välttämättä edes enemmistöomistaja. Tällä varallisuudella saatettiin ylläpitää laajaa palveluverkkoa ja aikaansa nähden laadukkaita palveluita.

1980-luvun kultaisuus on muuten todennettu myös tutkimustuloksin. Onnellisuusmittauksissa suomalaiset näyttävät olleen onnellisimpia juuri tuolloin. Tämän ilmiön selittäminen menee keittiöpsykologian puolelle, mutta yhtenä osatekijänä pidän aivan selvästi turvallisuudentunnetta, paitsi taloudellisesti, myös sosiaalisesti. Kun palveluverkko on hyvä ja työttömyys ei ole elämän loppu, ihmiset tuntevat olonsa turvalliseksi ja uskaltavat yrittää. Tietysti onnellisuuden on voinut osaksi tehdä henkinen ilmapiiri, johon vaikuttaa mm. teknologia, vaikkapa juuri sosiaalinen media, jossa tämän kirjoituksen julkaisen. Näihin tekijöihin tuskin voi politiikalla vaikuttaa.

Palata ei voi, mutta asioita voi palauttaa

1980-lukuun ei voi palata, koska kello juoksee koko ajan ja pian vuodesta 1980 on jo 40 vuotta. Mutta 80-luvulla käytettyjä hyviä malleja voi osin käyttää nykyäänkin. Mikään ei estä valtiota omistamasta esimerkiksi Fortumia kokonaan tai lähes kokonaan, jolloin valtion osinkotulot kasvaisivat. Samoin on laita Nesteen ja Patrian. Todellista estettä ei ole sillekään, etteikö valtio voisi yhtiönsä kautta harjoittaa kannattavaa kaivostoimintaa. On ainoastaan hidaste, ja se on raha.

Valtion tuottavan omaisuuden kartuttaminen sen hävittämisen sijaan vaatii rahaa. Sitä saa lainaksi todella alhaisella korolla. Itse asiassa on uskomatonta, kuinka Suomessa on myyty tuottavaa omaisuutta sinäkin aikana, kun korot ovat keskuspankkien rahapolitiikan vuoksi olleet lähellä nollaa, välillä jopa negatiiviset. Silloinhan lainanotto on järkevämpää kuin tuottavan omaisuuden myynti. Lisäksi rahaa saadaan verottamalla.

Verotuksesta ja valuutasta

Verotuksessa suurimmat muutokset verrattuna 1980-lukuun ovat seuraavat: arvonlisävero, siis kaikille kuluttajille samansuuruinen kulutusvero, on paljon suurempi kuin aiempi liikevaihtovero. Sen sijaan progressiivisia tuloveroja on laskettu ja niistä on eriytetty pääomatulovero täysin omaksi verokseen – joka on suurilla tuloilla paljon tuloveroa alempi. Tämä on ollut monien talousoppineidenkin mielestä virhe ja johtanut verosuunnitteluun. Kaikissa näissä virheliikkeissä voidaan ottaa askelia taaksepäin.

Moni fiksu rikas tai tyhmä köyhä älähtää nyt, että vastakos ne verotulot laskevatkin, kun rikkaat muuttavat ulkomaille. Näin ei ole asian laita. Suomessa saatavat pääomatulot ovat paljolti sidoksissa Suomessa tehtyyn tuotantoon ja kulutukseen. Mikäli toiminta on edelleen voitollista, ei tuotanto ja näin ollen verotulo mihinkään katoa. Siksi toisekseen, mikäli verotuksen painopistettä siirrettäisiin kulutusveroista pääomiin, kulutus lisääntyisi ja se korvaisi osan pääomaan kohdistuvan verotuksen haitoista. Nykyinen finanssitaloutta suosiva verotus lisäksi vähentää investointihalukkuutta. Sekin on tutkittu juttu. Kun varallisuutta ei veroteta, säästäminen on kannattavampaa kuin sijoittaminen.

Myös talouden sulkeutuneisuus suhteessa muuhun maailmaan, siis omien markkinoiden suojelu, on tietysti haastavampaa nykyään kuin ennen. Suomi on kuitenkin juossut globaaliin talouteen suuna päänä ja tehnyt paljon sellaista, mikä ei olisi ollut edes ”pakollista”. Suurin ja karmein esimerkki on euro, josta on päästävä irti. Oma kelluva valuutta suojelee kotimaisia markkinoita. Aluksi lasku on suuri, mutta meille nuorille se on kannattavampaa kuin vuosikymmenien kituutus. Euroeron liian suuresta hinnasta saarnaavat ovat varakkaita suurten ikäluokkien edustajia tai näiden opetuslapsia – kuten edellä jo mainitsin, joko fiksuja rikkaita tai tyhmiä köyhiä.

Yhtenäiskulttuuri

1980-luvun henkistä ilmapiiriä kuten minkään muunkaan ajan vastaavaa ei tietysti voida palauttaa. Luterilainen kirkko ei enää elvy, kun sen oppia hajotetaan kaikkein tarmokkaimmin sen sisältä. Samoin on teknologia jo muuttanut meitä. Jokainen alakulttuuri löytää oman lokeronsa netistä. Mutta jotain sentään voidaan tehdä. Valtion omalla toiminnalla luodaan koko ajan sirpaleisempaa yhteiskuntaa kasvattamalla kantaväestöstä erillisiä kuppikuntia. Tietysti puhun maahanmuutosta. Pakolaisia voidaan ottaa vähemmän, ja näille ei ole pakko myöntää kansalaisuutta, vaan palauttaa takaisin kotimaan tilanteen rauhoittuessa.

Utopioita on aina, ja aina niihin pyritään

Kulta-aikoja siis on ja niihin voi palata, mikäli keskustelemme niin kuin aikuiset, emmekä kuten yläasteen äidinkielen tunnin väittelykerho. Kukaan aikuinen ei väitä, että kelloa voisi kääntää taaksepäin ja saisimme taas Mobiran puhelimet. Mutta hyviä asioita, joita meillä ennen oli, voi kyllä pyrkiä saamaan takaisin. Ymmärrän aivan hyvin, että joidenkin mielestä tässä kirjoittamani on kukkua. Niin on aina. Monille ihannemaa on aivan eri, esimerkiksi Amerikka, jossa onnistuja todellakin onnistuu, ja epäonnistuja asuu veneen alla. Te itsekin uskotte utopianne olevan mahdollinen, minä uskon omaani, ja se on mielestäni tietysti parempi kuin muut.

Mikäli hyväksytään virallinen vaihtoehdottomuuden puhetapa, menettää politiikka kokonaan merkityksensä. Tai oikeammin se menettää sisältönsä. Kun uskotaan että mitään ei todella voida muuttaa, taantuu politiikka juuri sellaiseksi, mitä se on nyt. Identiteettipoliittista paskanjauhantaa kasvis- ja liharuuasta ja muusta joutavasta.

Akseli Erkkilä

  • 47
    Shares

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa

Advertisement