Kaikki otsikossa mainitut asiat ovat tällä hetkellä pinnalla ja myös liittyvät yhteen. Nyt ollaan pöyristyneitä siitä, että uudeksi kulttuuriministeriksi tulee perussuomalainen, ja siitä, että Suomi 100 -juhlarahoissa on Suomen sisällissodan teloitus ja Välimereen hukkunut syyrialaislapsi. Pöyristymisellä, mielensäpahoittamisella ja paheksunnalla pyritään vaikuttamaan poliittisiin päätöksiin – kyse on siis epädemokraattisesta, ulkoparlamentaarisesta hallitsemisen tavasta.
On epätervettä hyväksyä ja ruokkia sellaisia hallitsemisen tapoja, jotka ohittavat demokratian väylät. Poliitikkojen ei tule alistua pöyristymisellä ja paheksunnalla hallitsemisen yrityksille, vaikka Ruotsissa tapa onkin yleinen ja suosittu. Suomessa päätöksiä tekevät ne, jotka on siihen tehtävään demokraattisesti valittu – päätöksiä eivät tee ne, jotka itkevät kovimmalla äänellä. Pöyristymisellä hallitseminen on epäoikeudenmukaista manipulointia, suorastaan oikeudenmukaisen päätöksenteon vastakohta.
Juhlarahat suunnitellut taiteilija Ilkka Suppanen perustelee aihevalintansa erinomaisesti. Hän korostaa, että kukin viidestä rahasta kuvaa 20 vuoden jaksoa ja että kunkin kolikon yhdellä puolella on aikakautta kuvaava haaste ja toisella puolella aikakautta kuvaava saavutus. Ei ole mitään pahaa siinä, että Suomen kansalaissotaa kuvataan teloituksella – sehän kuvaa sodan luonnetta parhaiten. Ei ole myöskään mitään pahaa siinä, että globaalia oikeudenmukaisuutta kuvataan avustustyöntekijällä, joka kantaa kuollutta lasta – sekin kuvaa asiaa olennaisen totuudenmukaisesti.
Kaikista asioista löytää aina joku tekosyyn mielensä pahoittamiseen. Päättäjiltämme pitäisi löytyä sen verran selkärankaa, että he seisovat päätöstensä takana silloinkin kun joku pahoittaa niistä mielensä. Kuka muka haluaisi äänestää poliitikkoa, joka lakkaa ajamasta jotain tärkeää asiaa vain siksi, että joku pahoittaa mielensä siitä? En minä ainakaan.
Mielensäpahoittajat ovat kuin lapsia karkkihyllyn edessä: jos kerran on saanut tahtonsa läpi itkupotkuraivareilla, niin samaa menestyksekästä taktiikkaa käytetään jatkossa entistä helpommin ja useammin. Hyvä poliitikko on kuin hyvä kasvattaja: antaa itkijöiden itkeä – he lopettavat kyllä epärehelliset manipulointiyrityksensä, kun huomaavat ettei keino toimikaan.
Fiksuinta, mitä Petteri Orpo voisi nyt tehdä, olisi peruutuksensa peruminen. Juhlarahojen kuvissa ei ole mitään pahaa, vaan aiheet ovat erittäin hyvin valittuja ja kuvavalinnat perusteltuja. Orpon on aika löytää selkärankansa ja seistä päätöstensä takana. Jos hän lähtee mukaan mielensäpahoittajien peliin, hän tulee häviämään joka kerta. Samoin hänen äänestäjänsä.
Kuka tätä maata hallitsee: demokraattisesti valitut päättäjät vai kovimmat itkijät?
