Lastensaalistajien esiintymistä kirjastojen kellareissa 0–10-vuotiaille puolustetaan sillä, että myös saarnamiehiä jää silloin tällöin kiinni seksuaalirikoksista.
Pedofiilit ansaitsevat saman kohtalon riippumatta siitä, ovatko pappeja vai drag queenejä.
Hyväksikäyttötapauksiin johtava mekanismi on konservatiivisissa uskonyhteisöissä kuitenkin erilainen kuin äärifeministisissä piireissä. Kaikki ideologinen pedofiliamyönteisyys tulee aina äärifeministien laidalta.
Tällaista ei ole konservatiivikristittyjen porukoissa, vaan hyväksikäyttötapaukset seurakunnissa johtuvat naiivista keskinäisestä luottamuksesta ja rakenteellisesta ongelmasta organisaatiossa (pedofiliaa salanneita johtohenkilöitä ei eroteta, koska järjestelmä on antiikkisen hierarkkinen, jäykänkankea ja kykenemätön reagoimaan kulloisiinkin olosuhteisiin tarpeellisin muutoksin), ei siitä että seurakuntalaiset hyväksyisivät pedofiliaa millään tasolla. Pedofiilit hakeutuvat minne tahansa, missä on lapsia ja luottavaisia vanhempia.
Seurakuntalainen on ensisijaisesti vastuussa omasta lapsestaan. Lasta ei kannata jättää yksin sellaisen henkilön kanssa, jota ei varmasti tiedä luotettavaksi. Saarnapönttöön pääseminen ei ole tae ihmisen hyvyydestä eikä elävästä uskosta.
Loppupeleissä on vaikeahkoa arvioida, kumpi näistä mekanismeista saa enemmän pahaa aikaan. Selvää kuitenkin on, että myös puuttumisen tavan on oltava tapauksesta riippuen erilainen.
Ideologista pedofiliamyönteisyyttä voi itse kukin torjua käymällä tarkastuskierroksilla ongelman ytimessä, esimerkiksi sukupuolentutkimuksen luennoilla yliopistoissa (luentoa saa mennä seuraamaan kuka tahansa, eivät ainoastaan tutkinto-opiskelijat, koska yliopistolain 6 § mukaan yliopistojen opetus on julkista; yleisen harhaluulon vastaisesti!) tai drag queenien satutunneilla kirjastojen kellareissa.
Suositeltavaa on olla tuomatta omaa poliittista kantaa tässä vaiheessa esiin vaan pysytellä vähäsanaisena ja sulautua joukkoon. Näin esimerkiksi tilaisuuden videointia ja/tai nauhoittamista ei välttämättä estetä, tai jos estetäänkin niin sen voi tehdä salaa. Huomaamattomuuden maksimointi on hyvä toimintastrategia: aivan eturiviin ei kannata mennä, jotta tutkimuskohde ei ymmärrä noudattaa erityistä varovaisuutta havaittuaan potentiaalisen kansalaisjournalistin. Kännykällä kuvaamista ei välttämättä tunnista kuvaamiseksi, jos kuvaaja pitelee puhelintaan luonnollisen näköisesti ja näyttää tekevän sillä jotakin. Karmeimmat löydökset kannattaa lopuksi julkaista esimerkiksi YouTubessa ja ottamalla yhteyttä jonkin vaihtoehtomedian toimitukseen (Kansalaisen uutisvinkkilomake). Ääritapauksissa jopa valtamedia saattaa puuttua, vaikka tämä on harvinaista.
Rakenteellista pedofiilien suojelua voisi hankaloittaa esimerkiksi lisäämällä viranomaisten tarkastuskäyntejä uskonyhteisöjen johtoportaiden sisäiseen tiedonvaihtoon. Tärkeää on kuitenkin muistaa yksityisyys; pistotarkastuksia ei voi tehdä epävirallisten kaveriporukoiden, vaan ainoastaan rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien organisaatioihin.
Uskonyhteisö saattaa pyrkiä suojelemaan mainettaan jättämällä ilmoittamatta epäillystä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Todellisuudessa vaikutus on täysin päinvastainen, kuten käytännöstä nousseet mediakohut todistavat. Vetoan uskonyhteisöjen johtajiin: lopettakaa vanhentunut toimintamalli. Opetelkaa siitä ulos. Lasten ja seurakunnan yhteiseksi eduksi. (Ja välttääksenne helvetintulen.)
Vaikka osa ihmisistä on pahoja, kirkot ovat keskimäärin turvallisia paikkoja lapsille. Seurakuntien työntekijät eivät tilastollisesti syyllisty lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin useammin kuin väestö keskimäärin. Muun muassa sijaisperheet ja julkiset orpokodit on tutkimuksissa todettu huomattavasti vaarallisemmiksi paikoiksi. Ruotsalaisissa orpokodeissa on 50% riski joutua raiskatuksi. Suomessa vastaavaa tutkimusta ei ole tehty.
Oikeustaju on muistettava myös silloin, kun kyse on karmeista rikoksista. Todistustaakka on aina syyttävällä, ei koskaan epäillyllä osapuolella.
