Blogit

Lisää globalisaatiota vai kansallisvaltioiden paluu?

Kuva EC Audiovisual Services.

Davosissa, Sveitsissä, ensi viikolla kokoontuvan Maailman talousfoorumin teema tänä vuonna on ”Globalisaatio 4.0”. Eliitti on huolissaan siitä, että heidän lempiprojektinsa on vastatuulessa, ja nyt on keksittävä nopeasti jotain, joka miellyttäisi myös ”globalisaation häviäjiä”.

Talousfoorumin sivuilla vihjataan, että  globalismi ideologiana on kuollut, mutta globalisaatio sentään etenee (vaikkakin se on epäonnistunut nostamaan elintasoa ja siksi myös populismi ja nationalismi ovat nousussa). Foorumi pohtii myös digitaalisen vallankumouksen myötä tapahtuvia muutoksia, ja pyrkii ”keksimään uusia tapoja saada globaali talous toimimaan ennen kuin ilmastonmuutoksen eksistentiaalinen uhka pilaa meidän kaikkien tulevaisuuden”.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Maailman talousfoorumi, Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, YK, ja muut instituutiot ovat vuosikausia yrittäneet viedä globalisaatiota eteenpäin monenlaisilla suunnitelmilla ja toimilla: kärjistäen voisi sanoa, että luodaan ensin joukko ongelmia ja esiinnytään sitten niiden ratkaisijana. Globalisaation vastustajat ovat osoittaneet mieltään eri organisaatioiden kokousten liepeillä, mutta siihenpä vastarinta on miltei jäänytkin. Myös osa poliittisista puolueista on yrittänyt kritisoida nykyistä kehitystä.

Nyt myös Yhdysvaltojen nykyinen presidentti Trump on ainakin verbaalisella tasolla liittynyt globalisaation kritisoijien joukkoon. Virkaan astuttuaan Trump on arvostellut ja kyseenalaistanut vanhaa järjestelmää ja sen instituutioita, aina kun hallinnon virkamiehiltä ja liberaalin järjestyksen takuumiehiltä on silmä välttänyt. Jälkikäteen lausuntoja on selitelty parhain päin, mutta Trumpin heitot ovat herättäneet huolta kansainvälisen eliitin keskuudessa.

Vaikka Trumpin linjasta löytyy arvosteltavaa, on hän välillä möläytellyt ihan fiksujakin. Trump aiheutti hammastenkiristystä kerrottuaan Yhdysvaltojen hylkäävän ”globalismin ideologian kansallismielisyyden eduksi”. Valkoisen talon johtajien viesti on ollut vuosikymmenien ajan aivan toisenlainen. Nyt globalistien keskuudessa jo myönnetään, että Yhdysvallat ei halua enää toimia maailmanpoliisina ja vanhan järjestyksen mallimaana.

Kansainvälinen yhteisö tietysti piti Trumpin globalismin mollausta pähkähulluna ja naurettavana: ettäkö ainoa lääke nykyisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin olisi paluu protektionismiin ja kansallisvaltioiden aikaan? Maailman talousfoorumin asiantuntijoiden mielestä nationalismin sijaan tarvitaan vain lisää globalisaatiota, ”mutta demokraattisemmin”. Mutta entäpä jos tämä ei toimikaan? Entäpä jos hyvinvointiin tarvitaan juuri kansallisempaa, paikallista perspektiiviä?

Kuten Guardian-lehden taloustoimittaja Larry Elliot kirjoitti viime vuonna, maailman toinen talouden supervalta, Kiina, ei ole koskaan luopunut kansallisvaltiosta. Presidentti Xi Jinping voi kyllä käyttää globalisaation kieltä luodakseen kontrastia Trumpin protektionismiin, mutta Kiinan ällistyttävä kasvu neljän viime vuosikymmenen aikana on johtunut siitä, että Kiina on tehnyt kaiken päinvastoin kuin globalisaation oppikirjoissa suositellaan. Yksityistämisvimman sijaan Pekingin valtionyhtiöpolitiikka on ollut keskeinen menestystekijä, oli Kansainvälinen valuuttarahasto sitten mitä mieltä tahansa.

Kiina ei ole tietenkään vetäytynyt pois globaalista taloudesta, mutta se on mukana siinä omilla ehdoillaan. Kun kommunistinen hallinto halusi siirtää ihmisiä pelloilta tehtaisiin, se teki sen aliarvostetun valuutan mekanismin avulla, mikä teki Kiinan viennistä kilpailukykyistä. Kun puolue päätti, että se halusi siirtyä korkean teknologian tuotantoon, se vaati, että ulkomaiset yritykset, jotka haluavat investoida Kiinaan, jakavat aineetonta pääomaansa. Tosin nyt saatetaan jo olla siinä tilanteessa, että Kiinalla on omasta takaa tietotaitoa niin, ettei se tarvitse ulkopuolista apua. Kiinan talous ei ole myöskään enää yhtä riippuvainen viennistä, sillä kulutuskysyntää riittää kotimaassakin.

Kuten Elliot selittää, tällainen lähestymistapa ei ole uusi. Näin useimmat länsimaat toimivat vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen, kun pääomien valvontaa, hallittua maahanmuuttoa ja varovaisuutta kaupallisten esteiden poistamisessa pidettiin tarpeellisena, jotta hallitukset kykenivät vastaamaan vaatimuksiin työllisyydestä ja elintason noususta. Suomessa presidentti Kekkosen aikoihin toteutettiin mm. valtiojohtoista teollistamispolitiikkaa. Yhdysvallat ja EU sanovat nyt, että Kiina ei ole oikeudenmukainen, koska se on menestynyt taloudellisella strategialla, ”jonka ei pitäisi toimia”. Tämä on aika ironista.

Vapaakaupan ja ihmisten vapaan liikkuvuuden avulla kuviteltiin saatavan talouskasvua, joka tekisi kansallisvaltiosta tarpeettoman reliikin alati yhdentyvässä maailmassa. Kasvu on jäänyt heikoksi ja jakaantunut epätasaisesti. Toiseksi ”markkinoista” luotiin kuvaa hurrikaanin kaltaisena pysäyttämättömänä luonnonvoimana. Työttömäksi jääneiden olisi vain hyväksyttävä asiantila, ja oltava valmis muuttamaan alati kutistuvien työmarkkinoiden lakien sanelemana milloin minnekin. Globalisaatiota on viety eteenpäin vain pääomapiirien sanelemilla poliittisilla päätöksillä, eikä työvoimaa, kansalaisia, ole prosessissa ajateltu.

Myös modernin kapitalismin ylikansallisen luonteen takia kansallisvaltioista haluttiin päästä eroon. Globaali talouselämä vaatii globaalia politiikkaa. Globaali politiikka taas globaalia päätöksentekoa. Niinpä pääomapiireissä on ajateltu, että olisi parempi, jos myös hallinto olisi globaalia. Toki tämä päätelmä johtaa siihen, että juuri globaali yhden prosentin eliitti kätyreineen olisi tämän mekanismin ylin auktoriteetti. Tällaiseen ajatteluun myös Euroopan unioni on perustunut: sitä johdetaan ylhäältä alas, eikä yksittäisillä jäsenmailla, ”osavaltioilla”, ole tarpeeksi päätäntävaltaa omista asioistaan.

Joten vaikka kansallisvaltio ei ole täydellinen konsepti, on se toimiva ja hyväksi havaittu vaihtoehto nykyiselle, selkeästi flopanneelle globalistien mallille. Puolueet ja ylikansalliset toimijat, jotka yhä ajattelevat globalisaation olevan pysäyttämätön voima, kokevat takaiskuja ja kansan vastustusta. Niinpä järjestelmän resetointi tavalla tai toisella on vain ajan kysymys. Jos esimerkiksi EU ei kykene uudistumaan kansalaisten toivomalla tavalla, ei Euroopasta ole toimivaksi, yhtenäiseksi blokiksi samalla tavalla kuin Venäjästä, Kiinasta tai Yhdysvalloista.

Joten, kansallisvaltioiden Eurooppa vai ”Eurostoliitto”? Kansallisvaltioiden Eurooppa voisi yhä tehdä yhteistyötä, käydä kauppaa ja huolehtia suhteellisen vapaasta liikkuvuudesta Euroopan sisällä ilman Brysselin euroglobalistien valtakoneistoa, joka tukahduttaa kansalliset intressit. EU:n suurin ongelma on sen väestönvaihtoideologia ja vääränlainen liittovaltiomalli. On ymmärrettävää, että kansallismielinen vastarinta on noussut, kun järjestelmän haitat selvästi ylittävät hyödyt. EU:n johtoportaalla olisi peiliin katsomisen paikka, mutta eihän Neuvostoliiton johtokaan ymmärtänyt vapaapudotustaan ennen kuin oli liian myöhäistä.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa