Yhteiskunta koostuu ihmisistä ja ihmisten muodostamista yhteisöistä. Se on siten suurempi kokonaisuus kuin yksittäinen kaveriporukka, suku tai kyläyhteisö. Jotta yhteiskunta toimisi mahdollisimman ristiriidattomasti, sen alaisuudessa elävien ihmisten keskinäinen luottamus tulee olla mahdollisimman korkea. Keskinäisellä luottamuksella tarkoitetaan ihmisten kykyä luottaa muihin ihmisiin, vaikka he eivät tuntisikaan näitä ihmisiä henkilökohtaisesti. Luottamuksen syntyminen tuntemattomien välille edellyttää kuitenkin sitä, että näiden ihmisten käyttäytyminen, temperamentti, eleet ja puhuttu kieli muistuttavat tarpeeksi paljon toisiansa. Keskinäisen luottamuksen menettäneessä yhteiskunnassa ihminen ei enää koe läheisyyttä muihin ihmisiin, vaan pitää näitä enemmänkin uhkana omalle hyvinvoinnilleen.
Yhteiskunta on siten poliittisena kokonaisuutena sen verran suuri, etteivät sen alaisuudessa elävät ihmiset tunne toisiansa, mutta kuitenkin niin yhdenmukainen, että sen sisällä vallitsee korkea luottamus. Sisäistä koheesiota voidaan edistää useilla eri tavoilla. Yksi merkittävin yhteiskuntaa tasapäistävä elementti on yhteinen uskonto, jonka tarjoama symboliikka, yhteiset rituaalit ja moraalikasvatus sitovat yksilöt osaksi suurempaa kokonaisuutta ja kytkee heidät osaksi samaa jatkumoa aiempien sukupolvien kanssa. Konfirmaation ja kasteen kaltaisia riittejä ollaan Suomessa toteutettu vuosisatojen ajan, eikä kyseisten riittien ylläpito edellytä tiettyä tulotasoa tai yhteiskunnallista asemaa. Järjestäytyneet uskonnot myös kannustavat joko tietoisesti tai tahtomattaan sen kaltaiseen ryhmäkäyttäytymiseen, joka on yhteisön jatkuvuuden kannalta elintärkeää. Näihin käyttäytymismalleihin lukeutuvat esimerkiksi perinteiset sukupuoliroolit, ydinperhe ja myötämielinen suhtautuminen lisääntymiseen.
Yhteiskunnalla ei ole itsenäistä olemusta, joka olisi riippumaton sen alaisuudessa elävien ihmisten ominaisuuksista. Samalla tavoin sen toimivuuteen ja säilyvyyteen vaikuttavat ne samat säännönmukaisuudet, jotka koskevat kaikkia ihmisyhteisöjä. Jokaisen ihmisyhteisön tulevaisuus on riippuvainen tarpeeksi korkeasta syntyvyydestä, jonka ansiosta ryhmän jäsenten erityispiirteet jatkavat olemassaoloaan myös seuraavien sukupolvien keskuudessa.
Ihmisyhteisöt ovat vuosituhansien ajan muodostaneet sisäisen käyttäytymisnormistonsa pitkälti yrityksen ja erehdyksen kautta, jonka perusteella hyväksi havaitut ominaisuudet ollaan pyritty antamaan viestikapulan tavoin seuraaville sukupolville kannettavaksi. Tämän perimätiedon tavoitteena on turvata seuraavien sukupolvien parempi menestyminen, sillä heidän ei tarvitse keksiä samaa pyörää joka kerta uudestaan. Mikäli yhteisö ei kykene tuottamaan tarpeeksi terveitä jälkeläisiä, se ei myöskään kykene ylläpitämään omaa perimätietoaan tai kulttuuriaan. Näivettynyt ja vitaliteettinsa menettänyt yhteisö katoaa väistämättä historian hämäriin ja korvautuu kulttuurilla, joka ei jaa hävinneen osapuolen huonoja ominaisuuksia.
Toinen merkittävä yhteisöä ylläpitävä voima on käsitys sisäpiiristä, eli ketkä lukeutuvat samaan joukkoon yhteisön jäsenten kanssa ja ketkä jäävät kyseisen rajauksen ulkopuolelle. Sisäpiiriajattelun näkökulmasta piirin sisäpuolelle jäävä joukko jakaa enemmän yhteisiä ominaisuuksia keskenään mitä piirin ulkopuolisten ihmisten kanssa. Nämä sisäpiirin yhteiset ominaisuudet nähdään kumpuavan kyseisen ryhmän ominaispiirteistä, eli eräänlaisesta kollektiivisesta olemuksesta, jonka uskotaan syntyvän ainoastaan yhteisön edustajien keskuudessa. Ulkopiiriin lukeutuvia ihmisiä arvioidaan niin ikään sen perusteella, aiheuttaako heidän toimintansa tai läsnäolonsa uhkaa tälle ominaispiirteelle vai ei.
Jako meihin ja muihin on muutenkin luonnollinen tapa mieltää maailmaa, sillä ihminen on alusta lähtien kehittynyt toimimaan laumassa. Ryhmässä toimiminen myös velvoittaa sen jäseniä tiettyihin uhrauksiin, joihin lukeutuvat esimerkiksi yhteisön heikommista jäsenistä huolehtiminen, yhteisön puolustaminen sitä uhkaavia tahoja vastaan ja velvollisuus tehdä työtä yhteisen hyvän eteen. Kyseisten velvollisuuksien täyttäminen voi pahimmillaan johtaa yhteisön jäsenen kuolemaan, jonka vuoksi sen sisällä tulee esiintyä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yksikään täysipäinen ihminen ei suostu vapaaehtoisesti kuolemaan sen kaltaisen yhteisön puolesta, johon hän ei kykene millään tavoin samaistumaan. Luonnollinen sisäpiiri voi muodostua esimerkiksi kansallisuuden ympärille, jossa ihmisten yhteinen syntyperä ja kulttuuri muodostavat selvästi muista erottuvan kokonaisuutensa. Tällöin ulkopiiriin kuuluviksi lasketaan kaikki ne ihmiset, jotka poikkeavat esimerkiksi ulkonäöltään, kieleltään ja tavoiltaan oman ryhmän jäsenistä.
Turvatun jälkeläistuotannon ja ryhmäidentiteetin lisäksi yhteisö tarvitsee myös tarkoituksen olemassaololleen, joka antaa ihmiselle syyn alistua yleisiin normeihin ja toimia yhteisön aktiivisena jäsenenä silloinkin, kun yhteisö ei kohtaa välitöntä uhkaa. Tätä jatkuvaa valmiutta voidaan perustella esimerkiksi myyteillä, sankaritarinoilla tai käsityksellä kansallisesta erityistehtävästä. Kansallisen myytin tarkoituksena on tarjota yhteisön jäsenille mahdollisuus kokea olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta, jonka perintöä ja viisautta he kantavat omassa ainutlaatuisessa olemuksessaan. Yksikään ihminen ei ainoastaan ilmesty maan päälle, vaan jokainen heistä on osa laajempaa esi-isien ja isovanhempien luomaa ketjua. Tämä ajattelutapa synnyttää uudelle sukupolvelle suuria odotuksia ja suorituspaineita, mutta samalla se antaa terveet raamit myöhempää elämää varten. Ihmisen olemassaololle pyritään siis luomaan pelkkää konsumerismia korkeammat päämäärät.
Yhteisö tarvitsee näiden ominaisuuksien lisäksi myös yksilöllisistä tulkinnoista riippumattoman työkalun oman toimintansa, kuin myös yhteisön ulkopuolella esiintyvien ilmiöiden arviointiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yhteisön sisällä ihmisillä on mahdollisimman yhtenäinen käsitys oikeasta ja väärästä, rumasta ja kauniista, meistä ja muista, sopivasta ja epäsopivasta, kohteliaasta ja töykeästä jne. Yhteisen käsitteistön tarkoituksena on hillitä yhteisön sisällä esiintyvää ajattelua, jonka mukaan kaikkia asioita ja ilmiöitä voidaan luotettavasti arvioida ainoastaan yksilön omasta näkökulmasta. Kauneusihanteiden, päämäärien ja moraalin atomisoitumisen takia ihmiset menettävät lopulta kyvyn luontevasti arvioida yhteiskunnassa esiintyviä trendejä ja niiden vaikutusta yhteisön olemassaoloon ja hyvinvointiin. Pahimmassa tapauksessa standardien puutteesta sokaistuneet ihmiset alkavat paremman tiedon puutteessa tukemaan sen kaltaista kehitystä, joka aiheuttaa pitkällä aikavälillä pelkkää haittaa heidän omalle jälkikasvulleen.
Edellä mainitut ominaisuudet kuvastavat myös hyvin länsimaisten yhteiskuntien kipupisteitä. Jokaista länsimaata vaivaa tällä hetkellä kantaväestön liian alhainen syntyvyys, joka tulee tuntuvasti laskemaan eurooppalaisten lukumäärää seuraavien vuosikymmenten aikana. Syntyvyyden tietoinen kasvattaminen ja sitä heikentävien ilmiöiden, kuten liiallisen ehkäisyn rajoittaminen nähdään kuitenkin mahdottomilta vaihtoehdoilta, sillä ne uhkaavat atomisoitunutta ja individualistista ihmiskuvaa. Tämä hurskastelu ei kuitenkaan muuta aiemmin mainittua lainalaisuutta, jonka mukaan yhteisö tuhoutuu, mikäli se ei kykene lisääntymään. Jos riippumaton ja egoistinen ihmisyksilö nostetaan yhteiskunnallisen kehityksen lopputulokseksi, sen hintana on pitkällä aikavälillä koko länsimainen kulttuuri ja eurooppalaisen ihmisen olemassaolo.
Myös aiemmin eurooppalaisten kansallisvaltioiden perustana toimineet ryhmäidentiteetit ovat vaarassa. Eurooppalaiset valtiot on pääosin perustettu eri kansallisuuksien perustalle, jotta etnisiä jännitteitä esiintyisi valtion sisällä mahdollisimman vähän. Kansalliset erityispiirteet nähtiin pitkään valtioiden yleisilmettä muokkaavina tosiasioina, jotka pohjautuivat jokaisen maan ainutlaatuiseen kansalliseen kehitykseen. Unkarilaiset syntyivät unkarilaisiksi, kreikkalaiset kreikkalaisiksi ja suomalaiset suomalaisiksi. Nämä kansalliset erityispiirteet eivät kadonneet mihinkään, vaikka niitä pyrittiin lukuisten suurvaltojen toimesta vuosisatojen ajan häivyttämään. Ylikansalliset identiteetit eivät toimineet edes silloin, kun niitä ajoivat saman ulkonäön, uskonnon ja hallintokulttuurin omaavat ihmiset.
Nykyään on kuitenkin täysin luontevaa todeta, että muutaman viikon Suomessa elänyt afrikkalainen on ihan yhtä suomalainen mitä kantaväestön edustajat itse. Ikään kuin biologian ja kulttuurievoluution synnyttämä omaleimaisuus olisi lunastettavissa yhdellä passilla ja lätkämaajoukkueen pelipaidalla. Ne huomattavasti pienemmät kansalliset erot, jotka nähtiin aiemmin hyväksyttävinä syinä eri kansakuntien itsenäistymiselle, ovat korvautuneet paljon suuremmilla eroilla, joilla ei tosin pitäisi olla mitään merkitystä yhteiskunnan sisäisen koheesion kannalta. Pahimmillaan nämä kaksi asiantilaa voivat ristiriitaisuudestaan huolimatta esiintyä samanaikaisesti, eli henkilö saattaa kannattaa maailmalla esiintyviä separatistisia liikehdintöjä samaan aikaan kuin hän on monikulttuurin ja monietnisyyden fanaattinen kannattaja.
Syntyvyyden ja kansallisten ryhmäidentiteettien tuhoamisen lisäksi nämä sekulaarit kuvainraastajat ovat pyrkineet tuhoamaan myös kansalliset myytit, joiden tehtävä oli toimia esimerkkeinä ja samaistumisen kohteina tuleville sukupolville. Lopputulos ei kuitenkaan ole kovinkaan pitkäikäinen, sillä menneisyytensä unohtanut ja tulevaisuutensa tuhonnut arvoyhteisö korvautuu väistämättä jollain luonnollisimmalla, dynaamisemmalla ja väkevämmällä kulttuurilla, joka voi tulla Euroopan sisältä tai sen ulkopuolelta. Menneisyytensä tietoisesti häivyttänyt Eurooppa ei omista enää standardeja, jolla se kykenisi arvioimaan nykyisen kehityksen mielekkyyttä. Vuosikymmenten ajan suoritettu kansallistunteen hävittäminen ja väistämättömänä markkinoitu väestönvaihto ovat muuttuneet uudeksi normaaliksi, joihin peilataan lähitulevaisuuden suuntaviivat.
Jäljelle jää vain uppoavan laivan mastossa hulmuava sateenkaarilippu, jota voidaan pitää kuolevan sivilisaation symbolina.
—
Tuukka Kuru
