Playboy yrittää kaikesta päätellen lypsää lukijamääriä ja rahaa trendikkäällä sosiaalisella oikeudella ja islamisaatiolla, koska uusimman numeron mallina on päästä varpaisiin peitetty muslimitoimittaja Noor Tagouri. Tagourilla on kuvissa yllään pitkät housut, tennarit, nahkatakki sekä tietysti hijab, ja nainen itse esiintyy ylpeänä ”vaatimattomuuden” (modesty) edustajana.
Samaa ilmiötä on nähty suomalaismediassakin: Ilta-Sanomien tyylitoimittaja rummuttaa artikkelista toiseen peittävyyden muodikkuutta, ja väittää jopa neopreenistä tehtyjä surffausasuja mukaviksi ranta-asuiksi, koska paikallisen väestön integraatio islamiin vaatii sitä, että länkkärinaiset oppivat verhoutumaan. Hunnutusta tyrkytetään vaivihkaa myös muotimaailmassa. Esim. H&M on tehnyt oman ”vaatimattoman” mallistonsa, joka on selvästi suunnattu musliminaisten tarpeisiin. Muotimaailma ei etiikkaa pohdi, kun massamaahanmuutto pitää huolen siitä, että musliminaisten pakkohunnutusta edesauttamalla voi tienata hyvän tilin.
Playboyn artikkeli käyttää samaa sanavalintaa hunnutuksesta kuin muotimaailma: ”vaatimattomuus”. On huomionarvoista, että he eivät käytä neutraalia, käytännöllistä sanaa, kuten ”peittävyys”, vaan sanaa, johon sisältyy merkittävä positiivinen konnotaatio. Kristillisissä kulttuureissa vaatimattomuus on suuri hyve, ja tällä ilmaisulla hunnutus saadaan kuulostamaan hyveellisemmältä valinnalta kuin siitä kieltäytyminen. Kuka kunnollinen ihminen nyt vaatimattomuutta vastaan olisi?
En väitä, että kukaan pakottaisi Noor Tagouria huntuihin. Kaikella todennäköisyydellä hän on vain äärimmäisen etuoikeutettu länsimainen nainen, joka ei pysty katsomaan asioita muusta kuin omasta näkökulmastaan. Koska kukaan ei häntä sorra hänen mukavassa, urbaanissa elämässään vapaassa länsimaassa, voi hänelle hijabin käyttö olla kivaa identiteettileikkiä ja joukosta erottumista.
On kuitenkin miljoonia naisia, joille peittävyys on elämän ja kuoleman kysymys. He tietävät, että mikäli he astuvat ulos kodistaan ilman riittävän peittäviä vaatteita, heitä uhkaavat pidätys, pahoinpitely, raiskaus ja jopa murha. Tagouri pystyy tukemaan hijab-leikkiä, koska hän ei kärsi siitä. Hän ei haaskaa ajatustakaan niille miljoonille, jotka eivät hänen etuoikeuttaan jaa.
Uskomus siitä, että naisen on verhouduttava tietyllä tavalla ollakseen hyvä, arvokas ja moraalinen, aiheuttaa mittaamatonta kärsimystä joka päivä. Vaikka kukaan ei Tagouria pakkohunnuttaisi, hänen kannatuksensa hunnutukselle on suoraa kannatusta taikauskolle, joka sitoo naisen arvon kankaanpaloihin. Afganistanissa, Pakistanissa tai Somaliassa nainen ei haaveilisikaan siitä vapaudesta, jota Tagouri nauttii, koska ne naiset joutuvat todella elämään islamin kanssa.
Tagourille islam tarkoittaa kerman kuorimista pinnasta: otetaan jännät, huomiotaherättävät jutut islamista, kuten hijab, ja jätetään muu huomiotta. Jätetään huomiotta myös ne naiset, jotka eivät voi kuoria kermaa päältä: he joiden on otettava pakkohunnutus, arvotus puoleen miehen arvosta, puuttuvat oikeudet avioeroon tai perintöön, sukuelinten silvonta, pakkoavioliitot, miesten kontrolli ja julmat Zina-lait raiskausten uhreille.
Noor Tagouri ei ole mikään voimaannuttava esikuva vaan aivan tavallinen länkkäriprinsessa, joka leikkii islamia sen aiheuttaman kärsimyksen täysin sivuuttaen.
