Viime aikoina on keskusteltu poliittisen kulttuurin muuttumisesta siinä yhteydessä, kun moni istuva kansanedustaja on jättäytymässä pois. Keskustan Tapani Tölli 26.8.2018:
”Tölli ei syytä ketään, vaan sanoo eduskunnan toimintatapojen muuttuneen. Hänen mukaansa ”osaaminen” on nykyään paljolti sitä, että on hyvin kehittynyt toisten puheiden tarkoituksellisessa väärinkäsittämisessä ja kärjistämisessä.”
Vasemmistoliiton Li Andersson 6.9.2018:
”Eduskunnan syysistuntokausi alkoi tällä viikolla ja sen myötä keskustelu poliittisesta keskustelukulttuurista. Syy on joidenkin luopuvien kansanedustajien kommentit siitä, että poliittinen keskustelu Suomessa on muuttunut pinnalliseksi sekä ilkeämieliseksi, ihmisiä tulkitaan tahallaan väärin ja tunteet käyvät liian kuumina.”
Keskustan Matti Vanhanen 7.9.2018:
”Väittely on myös yhä enemmän hetkessä liittyviin raapaisuihin liittyvää ja tämä syö mahdollisuutta pitempikestoisten kokonaisvastuuseen liittyvien monimutkaisten syy- ja seuraussuhteiden käsittelyltä.”
Retoriikasta perusteluihin
Itse näen, että muutos koskee ennen kaikkea politiikan tekemisen sisältöä: pelkkien retoristen heittojen sijaan nyt edellytetään syvällistä asiantuntemusta eri aiheista ja kykyä argumentoida yksiselitteisesti ja ymmärrettävästi.
Tämä johtuu osaltaan median muutoksesta. Aikaisemmin poliitikko saattoi sanoa mitä tahansa vaikkapa TV-haastattelussa, ja se poiki korkeintaan sanomalehteen vastineen (jos se edes pääsi läpi) parin viikon sisällä. Nyt sähköinen ja mukasosiaalinen media mahdollistavat epäkohtiin takertumisen välittömästi – ja kritiikki myös leviää epidemiaakin nopeammin näytöltä näytölle.
Perussuomalaisten viimevuotinen puheenjohtajanvaihdos heijastaa tätä muutosta erinomaisesti: kiivasluontoinen iskulausetehdas Timo Soini sai väistyä viileänrauhallisen ja järkiperäisesti argumentoivan Jussi Halla-ahon tieltä.
Muutos parempaan suuntaan
Politiikasta tulee nyt ammattimaisempaa, kokopäivätyötä. Enää ei riitä, että edustaa kissanristiäisissä, vaan pitää oikeasti ottaa jatkuvasti selvää kaikista asioista. On tietysti kaikille selvää, että mielipide, joka perustuu kokonaistietoon, on parempi kuin mielipide, joka perustuu vain omaan suppeaan ja ennakkoluuloiseen näkemykseen asiasta. Muutos palvelee näin äänestäjiä ja demokratiaa: eri puolueet voivat äänestää saman asian puolesta, koska ne ymmärtävät järkiperusteluja.
Jähmeästä eturyhmä- ja blokkipolitiikasta siirrytään joustavaan ja yhteistyötä korostavaan verkostopolitiikkaan. Sokea oman eturyhmän asioiden ajaminen saa väistyä yhteisen hyvän tieltä. (Tätä ei pidä tulkita mustavalkoisesti siirtymiseksi toiseen ääripäähän.)
On selvää, että poliittisen kulttuurin muutos tuntuu vanhaan tapaan tottuneista epämiellyttävältä. Uuteen tapaan oppiminen vaatii vaivannäköä ja valmiuksia – mm. nopeaa älyä ja hyvää muistia – eikä kaikilla riitä rahkeet pysyä kaikesta jatkuvasti ajan tasalla. Vaikeuksissa ovat etenkin henkilöt, jotka ovat tottuneet siihen, että mielipide riittää, kunhan sitä ajaa tarpeeksi pontevasti ja sitkeästi. Nykyään pelkkä mielipide ei enää riitäkään, vaan pitäisi pystyä perustelemaan puoluetovereille, poliittisille vastustajille ja äänestäjille, miksi tuo mielipide on parempi kuin jokin toinen mielipide.
Poikkeuksiakin toki löytyy. Tiedon ja järjen sijasta uskoon perustuvat puolueet kuten RKP ja Kristillisdemokraatit eivät tietenkään voi kyseenalaistaa oman uskomusjärjestelmänsä pääperiaatteita. Näiden puolueiden kannatus ei kuitenkaan koskaan tule nousemaan muutamaa prosenttia korkeammaksi. Kansan ylivoimainen enemmistö ymmärtää, ettei usko ole ollenkaan niin hyvä pohja politiikalle kuin järkiperustelut.
Negatiivisia lieveilmiöitä
Kuten aina etsikkovaiheessa, myös politiikanteon kulttuurin muutokseen liittyy negatiivisiakin lieveilmiöitä. Matti Vanhanen: ”Poliittiseen keskustelukulttuuriin on tullut tahallisen väärinymmärtämisen tapa. Toisen ajatuksia jaetaan vääristellyssä muodossa eteenpäin.”
Li Andersson: ”Henkilökohtaisesti pidän keskustelukulttuurin kaikista suurimpana ongelmana henkilöön menevät asiattomat solvaukset. Esimerkiksi vähättelevät pilkkanimitykset muista puolueista sekä solvaavat ja paikkaansa pitämättömät luonnehdinnat muiden puolueiden politiikasta ja tarkoitusperistä muuttavat keskustelun sävyn erittäin ikäväksi ja johdattavat nopeasti keskustelun pois asia-argumenteista ihmisten nimittelyyn.”
Ääripäiden välissä on keskikohta, johon tilanne ajan mittaan asettuu. Saa ja pitää olla ärhäkkä ja puuttua virheisiin toisen argumentaatiossa ja aukkoihin toisen tietämyksessä; ei kuitenkaan pidä sortua henkilöön menevään hyökkäykseen. Tulehtuneet henkilökohtaiset välit estävät tehokkaasti yhteistyön, vaikkakin siihen johtava epäkypsyys on kummankin osapuolen vastuulla. Aivan kuten voi itse valita, loukkaako toista, niin voi myös itse valita, loukkaantuuko jostain sanotusta asiasta.
Tarkoituksellinen pöyristyminen ja mielensäpahoittaminen on halpamainen keino yrittää hallita ja rajata keskustelua. Olen käsitellyt asiaa aikaisemmin kirjoituksessani ”Kulttuurisen omimisen rajat hukassa.”
Yhtenä riskinä ovat myös lehmänkaupat. Missä menee raja kompromissin ja lehmänkaupan välillä? Onko oikeutettua tehdä myönnytyksiä yhdessä asiassa, jos saa vastineeksi vietyä eteenpäin jotain toista tärkeänä pitämäänsä asiaa? Tässä niin poliitikoilla kuin heidän äänestäjilläänkin lienee näkemyksiä aivan laidasta laitaan.
