Kun julkisessa keskustelussa puhutaan populismista, puhutaan oikeastaan kahdesta eri asiasta: populistisesta demokratiasta tai populistisesta retoriikasta. Populismi terminä perustuu latinan sanaan populus ’kansa’. Populismi voidaan siis kääntää vaikkapa kansalähtöisyydeksi. Retoriikka sanana merkitsee puhetaitoa, kykyä ilmaista asiansa ymmärrettävästi. Demokratia puolestaan merkitsee kansanvaltaa.
- Populistinen demokratia
Demokratian pitäisi olla jo määritelmällisesti kansan tahdon toteutumista. Käytännössä kuitenkin vain harvassa järjestelmässä tai yhteiskunnassa päästään todelliseen demokratiaan; lähimmäksi sitä päästään suorassa demokratiassa, jota esimerkiksi sitovat kansanäänestykset edustavat. Niissä asiaan saa vaikuttaa jokainen äänestysikäinen kansalainen.
Edustuksellinen demokratia, jollaista Suomenkin poliittinen järjestelmä edustaa, on järjestelmä, jossa päätöksiä tekee pieni joukko äänestäjien valitsemia ihmisiä. Tämä muistuttaa harvainvaltaa eli oligarkiaa, jossa pieni joukko ”itsensä valinneita” ihmisiä käyttää todellista valtaa.
Ainakin ennen internet-aikakautta järjestelmässä oli myös timokratian piirteitä: siinä valta määräytyy omaisuuden ja kunnioituksen perusteella. Suomessakin rikkailla on aina parempi mahdollisuus tehdä näkyvämpi kampanja, ja maineensa vakiinnuttaneet kansanedustajat sekä julkkikset ovat usein ääniharavia. (Timokratian alatyyppinä voitaneen pitää timosoinikratiaa, jossa sama henkilö on pitänyt valtaa puolueessa 20 vuoden ajan…)
Populistinen demokratia on sitä, että valitut edustajat kuuntelevat kansan tahtoa ja myös toteuttavat sitä. Sen vastakohta on elitistinen demokratia – siinä valitut edustajat katsovat tietävänsä asiat äänestäjiään paremmin eivätkä piittaa kansan mielipiteestä. Suomessa populistista demokratiaa kannattavat eniten perussuomalaiset, jotka ajavat monia sellaisia asioita, joissa eduskunta ei kunnioita kansan enemmistön mielipidettä: kansan enemmistö esimerkiksi haluaa eroon pakkoruotsista ja rajoittaa haitallista maahanmuuttoa.
Muut puolueet käyttäytyvät niin kuin kansan enemmistön mielipiteellä ei olisi mitään merkitystä – ne ovat siis elitistisiä eli katsovat tietävänsä asiat paremmin kuin äänestäjänsä. Perussuomalaisissa myös puolueen puheenjohtajan valitsee jäsenistö suoralla äänestyksellä ilman puolue-eliitin hierarkkisia rakenteita.
Kansa ei todellakaan ole välttämättä aina ”oikeassa”, mutta silloin päättäjien tehtävä on olla kansantajuisia ja perustella avoimesti keskustellen, miksi heidän näkemyksensä on perustellumpi kuin heidän äänestäjiensä näkemys. Elitismiä toiseen potenssiin edustaa se, ettei vaivauduta edes perustelemaan, miksi kansan mielipide jätetään huomiotta (esim. maahanmuuttokritiikittömyys); elitismiä kolmanteen potenssiin edustaa se, että tiedetään oma näkemys heikommin perustelluksi ja silti ajetaan sitä (esim. pakkoruotsi).
Konkreettisena esimerkkinä viimeisestä toimii pakkoruotsi, jota kansan enemmistö on aina vastustanut ja jota ei kukaan milloinkaan ole osannut perustella pätevästi – silti edelleen kaikki muut eduskuntapuolueet paitsi perussuomalaiset ovat pakkoruotsin kannattajia! Näin on siitäkin huolimatta, että kaikkien muiden puolueiden paitsi RKP:n ja vihreiden äänestäjien enemmistö haluaa luopua ruotsin kielen pakollisuudesta.
Onkin tärkeää levittää kansan tietoisuuteen näiden edustuksellisen puoluedemokratian kahden tyypin eroa. Tämä johtaa parempaan demokratiaan täysin riippumatta siitä, ryhtyvätkö yhä useammat ihmiset äänestämään perussuomalaisia vai siirtyvätkö muut puolueet elitistisestä tyypistä kohti populistista demokratiaa. En usko, että yksikään äänestäjä arvostaa puolueita, joiden mielestä äänestäjän ääni kyllä kelpaa mutta hänen mielipiteillään ei ole merkitystä. Ihmiset pitää vain saada näkemään, että tilanne on tällainen – puolueille pitää lähettää selkeä viesti.
Populistinen demokratia on aidompaa demokratiaa, koska siinä äänestäjä voi oikeasti vaikuttaa maansa politiikkaan. Elitistisessä demokratiassa ei voi – todisteeksi riittää, että meillä on edelleen pakkoruotsi ja haitallinen maahanmuuttopolitiikka, vaikka kansan enemmistö vastustaa molempia. Mitä tahansa puoluetta kansa äänestääkään, ei kansan enemmistö silti välttämättä saa ääntään kuuluviin elitistisessä demokratiassa, jota Suomessa on jo pitkään harjoitettu.
- Populistinen retoriikka
Siinä missä populistisessa demokratiassa toimitaan kansan tahdon mukaisesti ja siihen vedoten, muuttuu populistisessa retoriikassa vaikutuksen suunta. Nyt kansalle annetaan mitä oletetaan sen haluavan kuulla: annetaan lupauksia toimia kansan/äänestäjäkunnan tahdon mukaisesti, toisin sanoen kosiskellaan äänestäjiä – usein tietäen, ettei asioita kuitenkaan käytännössä voida muuttaa.
Tyypillistä populistista retoriikkaa on sellainen, että ehdokas esittää olevansa tiettyä mieltä (kertoo vaikkapa vastustavansa pakkoruotsia tai haitallista maahanmuuttoa) vaikka samalla tietää, ettei voi omassa puolueessaan käytännössä mitenkään vaikuttaa näiden asioiden hyväksi. Populistista retoriikkaa on myös kertoa, mihin antaisi lisää rahaa tai mistä ei ainakaan enää leikattaisi, vaikka todellisuudessa valtion budjetti on miinuksella: Suomi ottaa joka vuosi miljardeittain uutta velkaa, ja siksi kaikkialta pitää jatkuvasti leikata lisää. Jokainen rahan lupaaminen jollekulle on käytännössä pois joltakulta toiselta.
Populistisessa retoriikassa maalaillaan siis kuvaa siitä, miten ehdokas toimisi, mikäli hänellä olisi täysin vapaat kädet ja absoluuttinen valta ja mikäli valtion budjetti olisi riittävän ylijäämäinen. Todellisuudessa tämä on äänestäjän harhaanjohtamista. Valitettavasti kansa sekä antaa johtaa itseään harhaan että unohtaa nopeasti valheelliset ja petetyt lupaukset. Siksi populistinen retoriikka tulee aina olemaan menestyksekäs strategia demokratiassa.
Paradoksaalista kyllä, populistisen retoriikan vääristävä vaikutus voitaisiin mitätöidä vain sellaisessa järjestelmässä, jossa joukko viisaita, objektiivisia ja tarkkanäköisiä kyynikkoja toimisi suodattimena päättäjien/ehdokkaiden populistisen retoriikan ja äänestävän kansan välissä. Tällainen rakenne olisi siis itsessään tyypiltään elitistinen. Media on perinteisesti hoitanut tätä roolia, mutta Suomesta on nykyään vaikea enää löytää puolueetonta/tasapuolista mediaa, jonka tavoittavuus olisi riittävän suuri.
P.S. Perussuomalaisten populismia avasi äskettäin Sampo Terho.
