Raunioilla
Tervehdys kaikille!
Kun minua pyydettiin tähän tapahtumaan puhujaksi, monet asiat tapahtumaan liittyen olivat vielä epäselviä. Tapahtumalla ei ollut vielä nimeä, tarkkaa päivämäärää sen järjestämiseksi ei ollut vielä sovittu, eivätkä kaikki sen puhujistakaan olleet vielä järjestäjien tiedossa. Ilmoitin välittömästi kutsun saatuani, että oma puheeni tulisi käsittelemään rappiota kansallismielisen politiikan näkökulmasta. Valitsin tämän aiheen siksi, koska alun perin suunnittelemani luento amerikkalaisen valkonationalistisen liikkeen historiasta olisi aiheensa puolesta jäänyt väistämättä teille turhankin etäiseksi ja kaavamaiseksi, sillä olisin käsitellyt kyseistä aihetta ainoastaan vierasmaalaisen arvioijan roolissa, joka olisi nähnyt tässä vieraan maan aatehistoriassa vain ne elementit, jotka olisivat voimistaneet jo valmiiksi muovautunutta maailmankuvaani. Tätä ilmeistä rajallisuutta olisin todennäköisesti pyrkinyt kömpelösti tasapainottelemaan ylikorostetulla objektiivisuudella, joka olisi väistämättä näyttänyt älyllisesti epärehelliseltä haparoinnilta.
Objektiivisuudelle tai korostetun varovaiselle retoriikalle ei kuitenkaan ole nähdäkseni tarvetta, sillä en ole pitämässä oppituntia lukiolaisryhmälle, tai vakuuttamassa yleisöä, joka suhtautuu erikoiseen persoonaani ja maailmankatsomukseeni vähintäänkin varautuneesti, ellei jopa vihamielisesti. Pidän tätä puhetta aatetovereilleni, jotka ovat kokoontuneet tähän tilaisuuteen juuri siksi, koska he jakavat saman huolen kansamme ja kulttuurimme tulevaisuudesta minun itseni kanssa. En siten ole puhumassa teille ikään kuin teistä irrallisena henkilönä, vaan yksittäisenä nationalistina teidän muiden nationalistien ympäröimänä.
Kiitos että olette saapuneet paikalle!
Puheeni tarkoituksena onkin toimia lähtökohtaisesti keskustelun herättäjänä, ja siinä esittämiäni väittämiä tulisikin pureskella, analysoida ja tarvittaessa haastaa tämän tilaisuuden jälkeen. Totesin jo alkusanoissa, että puheeni tulee käsittelemään rappion olemusta ja ilmentymiä, jonka vuoksi puheeni kantaakin nimeä ”raunioilla”. Raunio on sana, joka tuo mieleemme monia mielikuvia. Osa teistä näkee mielessään antiikin aikaisten rakennusten jäänteet, jotka ovat ajan ja ihmisen oman toiminnan kuluttamina menettäneet aiemman ylhäisyytensä ja taantuneet vain muistoksi menetetystä suuruudesta.
Tai sitten mielessänne kävi tarpeettomaksi muuttunut varastorakennus, joka hoitamattomana on menettänyt alkuperäisen käyttötarkoituksensa, sen katto on jo luhistunut sisään, eikä sillä ole enää syytä viedä tilaa joltain uudelta ja tarpeellisemmalta kokonaisuudelta. Rauniot voivat myös viitata rakennuksiin, jotka ovat äkillisesti menettäneet käyttötarkoituksena tulipalon tai jonkin muun onnettomuuden takia. Mikäli sanalla viitataan ihmiseen, sillä tarkoitetaan henkilöä, joka on esimerkiksi sairauden, päihteidenkäytön, avioeron tai muun vastaavan henkilökohtaisen vaikeuden vuoksi menettänyt aiemman arvokkuutensa, ja taantunut eräänlaiseksi kalpeaksi vääristymäksi siitä henkilöstä, jona muut ihmiset haluaisivat hänet edelleen nähtävän.
Rappio viittaa taasen jonkin asian laadulliseen heikkenemiseen, sen soveltumattomuutta sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen tai asian olemassaolon mahdollistavan vaivannäön puuttumiseen. Rappiota voisi mieltää samanlaiseksi asiaksi kuin rappeuma tai rappeutuma, eli jonkin asian väsymistä ja rikkoutumista sen käyttöiän ylittymisen tai tarvittavien korjaustöiden puutteen takia. Rappiolla oleva ihminen on ihminen, joka ei kykene enää täyttämään ihmisyydelle annettuja odotuksia ja velvollisuuksia. Rappiolla oleva yhteiskunta tarkoittaa yhteiskuntaa, joka ei kykene vastaamaan sen alkuperäistä käyttötarkoitusta. Rappiolla oleva kansa on kansa, joka ei kykene enää täyttämään sitä käyttötarkoitusta, jonka vuoksi se on alun alkujaan muodostunut.
Kun jokin yhteiskunnallinen tai kulttuurinen ilmiö, tai ihmisten muodostama yhteisö unohtaa tai menettää syyn olemassaololleen, se ajautuu rappion tilaan. Rappion edetessä tarpeeksi pitkälle, kyseiset yhteisöt ja sosiaaliset ilmiöt katoavat ja jättävät jälkeensä vain rauniot, jotka toimivat muistutuksena tämän aiemman muoti-ilmiön tai kulttuurin olemassaolosta.
Mainitsin aiemmin kansallisen rappion, ja määrittelin sen tarkoittavan sen kaltaista kehitystä, jossa kansan olemassaolon alkuperäinen funktio on kadonnut tai menettänyt merkityksensä kyseisen kansan jäsenten keskuudessa. Te pidätte varmasti itseänne kansallismielisinä, mutta oletteko miettineet sitä, minkä vuoksi kansakunnan kaltaiset konseptit ovat alun alkujaan kehittyneet? Palataanpa hetkeksi menneisyyteemme.
Kymmenien tuhansien vuosien ajan ihmiselämän perusyksikkönä toimivat heimot, joiden jäsenten lukumäärät olivat yleensä maksimissaan 150 henkeä. Antropologi Robin Dunbarin mukaan kyseinen lukumäärä kuvastaa nykyäänkin teoreettista maksimimäärää niille sosiaalisille suhteille, joita yksittäinen henkilö kykenee mielessään onnistuneesti käsittelemään lähipiirinään.
Ihmisellä on nykyäänkin luontainen taipumus jakaa muita ihmisiä sisäpiiriin ja ulkopiiriin sen perusteella, kuinka voimakkaasti nämä muistuttavat henkilöä itseään. Kyseinen taipumus on historian valossa kaikkinensa ymmärrettävissä, sillä esi-isiemme asuttamassa maailmassa yksittäisen ihmisen oma heimo auttoi kyseistä yksilöä ravinnonsaannissa ja tarvittaessa myös jälkeläisten hoitamisessa, ja jos kyseinen ihmisyksilö olisi jakanut rajallisia resurssejaan vapaasti jokaiselle ulkopuoliselle heimolle, hän olisi käytännössä heikentänyt itsensä ja omien jälkeläistensä selviytymistä.
Ajan saatossa ne populaatiot, jotka kykenivät laajentamaan sisäryhmäänsä, saivat selvän kilpailuedun niihin ryhmiin nähden, joiden lukumäärä ei koskaan kasvanut 150 henkeä suuremmaksi. Tätä sisäpiirin laajentumista edistivät ihmisten pysyvä asuminen ja maanviljelys, sekä vakituisen ihmisasutuksen synnyttämät kulttuuriset ilmiöt, jotka yhteisillä rituaaleillaan, symboleillaan ja kielellään sitoivat erilliset ryhmät isommaksi kokonaisuudeksi. Nämä kyseiset kulttuurievolutiiviset edistysaskeleet ikään kuin taivuttivat ihmisaivojen luontaisia rajoitteita, ja pakottivat yksittäisen ihmisen hyväksymään sisäpiiriinsä myös ne, jotka eivät olleet hänen lähisukuansa. Ennen kuin puhettani internetin kautta seuraavat soraäänet innostuvat, joudun harmikseni toteamaan, että tälläkin sisäpiirin laajentumisella on rajansa.
Annan teille tästä esimerkin. Se syy, miksi yksilö samaistuu esimerkiksi omiin perheenjäseniinsä, on kaikkinensa ilmeinen. Ihmisen vanhemmat ja hänen sisaruksensa jakavat kaikista maailman ihmisistä eniten yhteisiä ominaisuuksia ihmisen itsensä kanssa. He puhuvat samaa kieltä, heillä on yhteiset sukulaiset, he kantavat samoja ulkonäöllisiä piirteitä, he käyttävät samoja maneereita ja asuvat ainakin jälkeläisten elämän alkuvaiheessa samassa osoitteessa toistensa kanssa ja niin edelleen. Ihmisen identiteetti onkin sipulin tavoin monikerroksinen, jossa lähimpänä ydintä on hänen perheensä ja uloimpana koko ihmiskunta. Aina ulommalle kerrokselle siirryttäessä ihmisten lukumäärä kasvaa, mutta yhteisten piirteiden lukumäärä pienenee. Kansakunta on harmoninen kompromissi näiden kahden pisteen välissä. Se on tarpeeksi suuri puolustaakseen itseään ulkopuolisilta valloittajilta, mutta tarpeeksi rajattu, jotta sen jäsenet voivat orgaanisesti tuntea omaavansa enemmän yhteistä keskenään, kun oman kansan ulkopuolisten ryhmien kanssa. Vaikka kansa olisikin osittain kulttuurinen kokonaisuus, sen perusta rakentuu biologiselle olemukselle.
Kansa on siten syntynyt samasta syystä kuin aiemmin mainitsemani heimo. Sen tehtävänä on paljaimmillaan suojella elämää ja suuremmassa mittakaavassa kokonaisen elämäntavan olemassaoloa. Kansan kokoluokkaan kypsyminen ja alueelliseksi enemmistöksi muodostuminen ovatkin historian valossa ainoita keinoja halutun elämäntavan säilyttämiseksi. Yksittäisinä perheinä tai pieninä diasporina vähemmistökansojen edustajat uhkaavat väistämättä assimiloitua osaksi vallitsevaa valtakulttuuria, jonka lisäksi he joutuisivat elämään käytännössä puolustuskyvyttöminä, peläten jatkuvasti valtaa pitävän enemmistökansan mahdollisia mielenoikkuja.
Tältä osin Suomella on meille suomalaisille aivan erityinen merkitys, sillä se on maailman ainoa maa, jossa suomalainen kykenee käyttämään äidinkieltään yhteiskunnan jokaisella asteella. Sen lisäksi se on ainoa maa, jossa suomalaiset muodostavat kansallisen enemmistön, ja jonka yhteiskunnalliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen kehitykseen suomalaiset voivat ainakin teoriassa itse vaikuttaa. Mikäli suomalaiset jaettaisiin tasaisesti kaikkiin maailman maihin, ei kestäisi todennäköisesti kovinkaan kauaa, että suomen kieli kuihtuisi kokonaan, sillä sen osaaminen ei olisi enää välttämätöntä ympäristössä selviytymisen kannalta. Samalla sen mukana katoaisi myös kyseisen kielen äärimmäisen rikas sanasto, kuin myös tarve kansallisille myyteille, joiden kertomiseen kyseistä tuhansia vuosia vanhaa kieltä on käytetty.
Voidaankin todeta, että suomalaisen elämäntavan tulevaisuus on turvattu vain silloin, mikäli suomalaiset sukupolvet syntyvät, elävät, lisääntyvät ja kuolevat ympäristössä, jonka perustan muodostavat suomalaiset päiväkodit, suomalaiset koulut, suomalaiset työpaikat, suomalaiset kaupungit, suomalainen maaseutu ja kotimaamme maaperä, jonka päällä suomalaisten esi-isien katkeamaton ketju on elänyt ja kukoistanut vuosituhansien ajan.
Nykyään tätä elämäntyyliä, kuin myös sen vaatimaa reviiriä uhkaavat monet poliittiset ja kulttuuriset megatrendit, joita voidaan oikeutetusti pitää kansakuntaamme rappeuttavina ilmiöinä. Tilannetta on hyvä havainnollistaa hieman. Mikäli lopullinen tavoitteemme on puolustaa meille rakasta elämäntapaamme, elintilaamme ja suomalaista kansaamme, me joudumme väistämättä arvioimaan uusia ilmiöitä ja ajatuksia sen valossa, miten ne vaikuttavat näihin tavoitteisiimme. Tätä arvioita voidaan tehdä esimerkiksi seuraavilla kysymyksillä: vahvistaako kyseinen uudistus suomen kielen asemaa? Edistääkö kyseinen elämäntyyli suomalaisten kansallista jatkuvuutta? Lisääkö tämä viihteen muoto suomalaisten sitoutumista yhteiskuntaan?
Kannustaako tämä elämäntapa luonnolliseen perhe-elämään? Uhkaako tämä päätös suomalaisten turvallisuutta? Lisääkö tämä toimenpide ulkomaalaisten valtaa maassamme vai ei, ja niin edelleen. Kuten huomaatte, hyvin monet nykyisistä poliittisista päätöksistä, median tarjoamista elämäntyyleistä tai viihteen muodoista ei todellisuudessa edistä kyseisiä päämääriä. Merkittävä osa niistä on olemassaolomme kannalta pikemminkin haitallisia!
Avaan nyt hieman tarkemmin äskeistä väittämääni. Yhteisön turvatun olemassaolon kannalta sen tulee kyetä vastaamaan muutamaankin haasteeseen. Sen tulee ensinnäkin kyetä turvaamaan riittävä syntyvyys, jotta seuraavat sukupolvet kykenisivät ylläpitämään vähintään nykyistä väkimäärää. Sen tulee kyetä vastaamaan siihen uhkaan, jonka sen lähiympäristössä sijaitsevat toimijat voivat sille teoriassa aiheuttaa, jonka lisäksi sen tulee kyetä hallinnoimaan omaa reviiriään, joka toimii sen kansallisen uusiutumisen synnyinseutuna ja turvapaikkana. Sen tulee myös kyetä ylläpitämään uskottavaa kielellistä, kulttuurillista ja kansallista koheesiota, sekä kannustaa sen keskuudessa eläviä lahjakkaita yksilöitä käyttämään taitojansa ja luovuuttansa oman yhteisönsä auttamiseksi. Erilaiset poliittiset toimenpiteet tai kulttuurilliset muutokset vaikuttavat kyseisten asioiden toteutumiseen joko kannustavasti tai tukahduttavasti.
Nämä listaamani esimerkit eivät ole vain minun henkilökohtaisia mieltymyksiäni. Mikäli tietyn kansan keskuudessa esiintyy vuosikymmenestä toiseen liian alhaista syntyvyyttä, elinkeinoelämällä ja korkeaan elintasoon tottuneiden kansalaisten keskuudessa syntyy melkoinen kiusaus paikata kyseistä puutetta nuorella ulkopuolisella väestöllä, jonka kulttuuri, kieli, kansanluonne ja perimä eroavat suuresti esimerkkikansan omista jälkeläisistä. Heidän läsnäolonsa uhkaa siten yhtä aikaa yhteisön koheesiota, kuin myös sen käyttämän kielen erityisasemaa. Mikäli yhteisö ei kykene vastaamaan sen rajojen ulkopuolella olevien toimijoiden muodostamaan välittömään uhkaan, kyseiset toimijat tulevat väistämättä levittämään omaa vaikutusvaltaansa tämän väestön keskuuteen ja etsimään sen joukosta potentiaalisia liittolaisia omien intressiensä ajamiseen, hajottaen kyseisen kansan yhtenäisyyttä ja kykyä ylläpitää itsenäisyyttään. Mikäli jokin kansa päästää omalle alueelleen vieraita väestöjä, jotka käyttävät hyväkseen alueen vakautta ja rikkautta oman lukumääränsä kasvattamiseen, se tulee lopulta myös korvatuksi näiden kansojen toimesta.
Yhteiskunnassa esiintyvät ilmiöt, jotka edistävät esimerkiksi alhaista syntyvyyttä, perheinstituution rappeutumista, kansallisen koheesion katoamista, maanpuolustustahdon laskua ja vieraskansojen määrän lisääntymistä ovat kansallismielisestä näkökulmasta yksiomaan haitallisia, ja siten myös vastustettavia asioita. Tämän vuoksi kansallismieliset joutuvatkin ajattelussaan luopumaan modernista tasa-arvon ihanteesta, jonka perusteella kaikki elämäntavat ovat yhtä hyviä, riippumatta siitä, minkälaisia vaikutuksia niillä on esimerkiksi kansalliselle olemassaololle.
Tasa-arvon ja kansallismielisyyden yhdistäminen on siten jo lähtökohtaisesti mahdotonta. Mikäli ajamamme politiikan päämääränä on kansallisen olemassaolomme, reviirimme ja elämäntapamme puolustaminen, silloinhan me joudumme väistämättä jakamaan eri elämäntapoja, mieltymyksiä ja filosofioita toivottuihin ja ei-toivottuihin, kansallisiin ja epäkansallisiin, kategorioihin. Nykyinen tilanne, jossa kasvava joukko nuoria miehiä täyttää elämänsä digitaalisilla nautinnoilla, nettipornolla ja joutilaana olemisella, samaan aikaan kun kansamme älykkäimmät naiset muuttavat suuriin yliopistokaupunkeihin ja lykkäävät opintojensa ja uransa vuoksi perheen perustamisen hamaan tulevaisuuteen, ei ole millään tavoin kestävä, ja kyseisen järjestelmän kannattajat tietävät sen erittäin hyvin itsekin. Kasvava osuus nuorista miehistä, tällä hetkellä jo lähestulkoon 40%, jättäytyy pois asepalveluksesta, merkittävimpänä syynä oman tilan puutteesta syntyvä ahdistus. Yksinelävien määrä on lisääntynyt voimakkaasti alle 30-vuotiaiden keskuudessa, ja entistä useammin avioliitot, jos niitä nykyään edes muodostuu, solmitaan vasta aiemman seurustelun ja avosuhteen päätteeksi, ja harmillisen usein niissäkin jäädään ilman jälkeläisiä.
Lähestulkoon kaikissa länsimaissa esiintyvää trendiä mukaillen tulevissa sukupolvissa tulee esiintymään nykyistä voimakkaammin sosiaalisten suhteiden epäsymmetrisyys, jossa yksilöt jakaantuvat entistä selvemmin voittajiin ja häviäjiin. Kyseisen jakolinjan häviäjät ajautuvat jo aikaisessa vaiheessa nuoruuttaan omiin itsemurhayksiöihinsä digitaalisen saasteensa keskelle ilman todellisia ihmiskontakteja, samalla kun kisassa voittajien käytös vääristyy sosiaalisten suhteiden liikatarjonnan vuoksi. Yhteinen sukupolvikokemus ihmisten välillä jää usein muodostumatta, sillä entistä harvempi nuoremman sukupolven edustaja tulee enää osallistumaan esimerkiksi konfirmaation, vanhojen tanssien, asepalveluksen, häiden ja ristiäisten kaltaisiin epävirallisiin aikuistumisriitteihin, jotka ovat perinteisesti hitsanneet nuorempia ja vanhempia sukupolvia, kuin myös saman ikäluokan edustajia, yhteen.
Esimerkiksi konfirmaatio riittinä, jonka perusteella nuorelle yksilölle annetaan yhteisön toimesta oikeus solmia kirkollinen avioliitto, on yksi harvoista tähän päivään asti selvinneistä rituaaleista, jonka olemassaolo sotii selvästi yksilökeskeistä ihannetta vastaan.
Kansallismielisten nykyinen toimintaympäristö on siten niin voimakkaasti individualistisen mukavuudenhalun ja egalitarismin kyllästyttämää, että meidän on pakko huomioida se myös omassa ajattelussamme. Menneisyyden nationalistit, joiden symboleja ja hyökkäävää retoriikkaa me saatamme nykyäänkin ihastella tietyn eskapistisen ihailun vallassa, joutuivat harvoin toimimaan yhtä haastavassa toimintaympäristössä kuin nykyiset länsimaalaiset nationalistit. Länsimaiden perikatoa 1900-luvun alussa ennustaneet konservatiiviset yhteiskuntakriitikot tuskin uskoivat yhteiskunnan etenevän sadassa vuodessa siihen pisteeseen, etteivät aikuiset ihmiset osaa enää sanoa, kumman sukupuolen vessaa heidän pitäisi käyttää. Sata vuotta sitten bolsevikkien, eli kaikista radikaaleimpien vasemmistolaisten yhteiskuntautopistien mielestä homoseksuaalisuuden tulisi olla laillista, samaan aikaan kun se oli ankarasti kiellettyä lähestulkoon kaikissa länsimaissa.
Nykyään sen laillisuutta kannattavat kaikki eurooppalaiset konservatiivipuolueet, joista monet kannattavat vielä sen lisäksi sukupuolineutraalia avioliittoa ja homojen adoptio-oikeutta. Menneisyyden nationalistit toimivat pääosin ympäristössä, joissa kaikki osapuolet tunnustivat räikeistä erimielisyyksistään huolimatta tiettyjen perusmääritelmien, kuten esimerkiksi perheen, miehen, naisen, lapsen, kansan jne. olemassaolon.
Nykyajan kaoottisessa ilmapiirissä, jossa jokaisen ihmisyksilön odotetaan määrittelevän vapaasti minkä tahansa havaitsemansa ilmiön, keskustelu muuttuu usein mahdottomaksi. Jotta me pääsisimme nationalisteina puhumaan esimerkiksi velvollisuuksista omaa kansaamme tai maatamme kohtaan, me joudumme harmillisen usein perustelemaan vastapuolelle ensin, että mitä me tarkoitamme ihmisen sukupuolella, perheellä, suvulla, kielellä, etnisyydellä, isänmaalla ja velvollisuudella ylipäätään. Kovin usein myös huomaamme, että toistensa kanssa eri mieltä olevat suomalaiset ovat ajautuneet jo niin kauas toisistaan, etteivät he edes ymmärrä toisiansa yhteisestä kielestä huolimatta.
Individualismin houkutuksille eivät kaikki nationalistitkaan ole täysin immuuneja. Olen tavannut vuosien aikana muutamiakin ihmisiä, jotka ovat toivoneet rajuja yhteiskunnallista muutoksia pääosin vain siksi, koska nykyinen järjestelmä ei tarjoa heille sitä asemaa, johon he kokevat olevansa yksilöinä oikeutettuja.
Usein nämä henkilöt kantavat kuitenkin määrätiedottomuudessaan ja puhdittomuudessaan sen kaltaisia heikkouksia, joiden perusteella he joutuisivat mitä todennäköisimmin yhteiskunnan alaluokkaan missä tahansa yhteiskuntajärjestelmässä.
Nämä henkilöt eivät siten todellisuudessa vastusta nykyisen rappiollisen järjestelmän houkutuksia ja mahdollisuuksia. Heitä vain ärsyttää se, että jäävät itse kyseisten nautintojen ulkopuolelle. Lothrop Stoddard kuvaili vuonna 1923 julkaisemassaan kirjassaan ali-ihmisen ajattelua seuraavasti:
”Jokainen yksilö on vääjäämättömästi oman maailmansa keskipiste, joka vaistonvaraisesti pyrkii korottamaan oman olemassaolonsa ja oman hyvinvointinsa suurimmaksi prioriteetiksi. Tämä vaistonvarainen egoismi on tietenkin ihmisen omien kokemusten, havaintojen ja reflektioiden muovaamaa, ja joskus harvoin se voi olla niin tukahdutettua, ettei ihminen välttämättä edes itse havaitse sen olemassaoloa. Kaikesta huolimatta, se värittää hienovaraisesti jokaista ajatustamme ja asennettamme. Syvällä sisimmässään jokainen yksilö kuitenkin tuntee olevansa erityinen. Ei väliä kuinka alhaiset ovat hänen todelliset kykynsä, tai kuinka räikeitä hänen epäonnistumisensa ovat, tai kuinka julmasti muut ihmiset häntä tuomitsevat, silti hänen sisäinen itsesuojeluvaistonsa ja rakkaus itseään kohtaan kuiskaavat, että hänen tulisi selvitä ja kukoistaa, ja kuinka hänen asemansa olisi niin paljon parempi, kunhan vain maailma laitettaisiin parempaan järjestykseen.”
Näitä lähes 100 vuotta vanhoja huomioita ei kannata säikähtää. Ne ovat mahdollisesti vielä ajankohtaisempia nyt, mitä ne olivat Stoddardin elinaikana. Kansallismieliseen liikkeeseen liittyvien aktivistien kannattaakin hyväksyä se, että yhteiskunnalliset muutokset ovat hitaita ja monimutkaisia prosesseja, eivätkä ne useinkaan pysty ratkaisemaan yksittäisen ihmisen henkilökohtaisia ongelmia. Tämän asian ymmärtämättömyys on hyvin nähtävissä vastustajissamme, jotka kaikessa yksilöllisyydessään, mukavuudenhalussaan ja merkityksettömyydessään kokevat silti olevansa oman yhteiskuntansa sortamia ja loukkaamia, ja kuinka heidän kritiikkinsä kohteena oleva yhteiskunta ei ole kyennyt ratkaisemaan niitä ongelmia, joita nämä äänekkäät mutta niin kovin lyhytjänteiset ihmisoikeusaktivistit ovat väärillä valinnoillaan itse itselleen aiheuttaneet. Maailma ei ole kenellekään meistä mitään velkaa, eikä se tule antamaan yhdellekään meille palkintoa vain siksi, koska satumme olemaan olemassa.
Kansallismielisen ihmisen tulisikin edustaa edellä mainitun valheellisen egoismin ja yksilökeskeisen joutilaisuuden vastakohtaa. Tämä vaatii ensinnäkin vallalla olevasta moraalijärjestelmästä luopumista, joka nostaa yksilöllisen kokemuksen ja yksilön omat tarpeet kaiken muun yläpuolelle. Kansallismielisen tuleekin hyväksyä se, ettei hän yksilönä ole enää toiminnan keskipisteessä, eivät myöskään hänen omat tarpeensa, vaan se kansa, jonka jäsen hän on, ja jonka olemus, elämäntapa ja kohtalo antavat hänelle hänen todellisen merkityksensä.
Kansallismielisen ihmisen olisikin hyvä kouluttautua, työllistyä, luopua päihteistä, kieltäytyä modernin maailman kiusauksista, kehittää opillista tietämystään ja pitää huolta itsestään niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja kuten minustakin hyvin näette, fyysistä työtä on minullakin vielä melkoisesti tehtävänä!
Toivotaan että Kaila osaa antaa hyvän treeniohjelman aiheeseen liittyen!
Mainituilla toimilla on tulevaisuuden kannalta selviä etuja. Opiskelu ja työllistyminen ensinnäkin nostavat ihmisen itsetuntoa, ja auttavat häntä kehittämään ammattitaitoaan monissa eri tehtävissä, joissa hän kykenee palvelemaan omaa yhteisöään. Turvattu tulotaso mahdollistaa itsenäisen elämän ylläpitämisen ja mahdollistaa kansallismielisen toiminnan taloudellisen tukemisen. Jättäytymällä pois mahdollisimman monista modernin maailman kiusauksista, kuten päihteistä, irtosuhteista ja pornosta, ihminen kykenee ensinnäkin katkaisemaan oman riippuvuussuhteensa aatteen kannalta vihamieliseen kulttuuriin ja toisaalta keskittämään vapautuneen ajan, rahan ja intohimon oikeisiin ihmissuhteisiin, joilla on hänen elämänsä kannalta oikeasti merkitystä.
Keinotekoisesta digitaalimaailmasta ajoittainen luopuminen ja aatetovereiden kanssa luonnossa samoaminen on mielenterveyden kannalta mitä parhainta ajankäyttöä, samalla kun se voimistaa kansallismielisen ihmisen yhteyttä omaan maaperäänsä. Pyrkikää myös luopumaan siitä modernin sukupuolisodan synnyttämästä harhakäsityksestä, jonka mukaan vastakkainen sukupuoli olisi teistä erillinen intressiryhmä. Olkaa myös ympäristönne suhteen aktiivisia. Tarttukaa ympärillänne näkyviin epäkohtiin, haastakaa mahdollisuuksienne mukaan kohtaamienne ihmisten näkemyksiä ja pyrkikää osoittamaan omalla esimerkillänne, että teidän tarjoamanne vaihtoehto on terveempi, kauniimpi ja houkuttelevampi mitä mikään määrä roskaviihdettä, kertakäyttörihkamaa ja individualismia, jota vastapuolemme yrittää meille tyrkyttää.
Nämä mainitsemani toimenpiteet pyrkivät johdattamaan meidät takaisin niiden juurisyiden äärelle, minkä vuoksi kansakunnat ovat alun perin syntyneet. Nykyisen nihilismin, itsetuhoisuuden ja apatian sijasta meidän tulisikin ylistää elämää, ja pyrkiä muovaamaan ympäristöämme ja kulttuuriamme kyseistä elämää paremmin kunnioittavaksi. Tämän elämän mahdollistamiseksi meidän tulee puolustaa omaa reviiriämme, ja huolehtia siitä, että tällä maaperällä suomalaisten on hyvä syntyä, elää ja kuolla, jättäen samalla omat merkintänsä sukupolvien väliseen ketjuun. Meidän on hyväksyttävä se, että meillä on velvollisuuksia meitä edeltäviä ja meitä seuraavia sukupolvia kohtaan ja että omat itsekkäät tarpeemme ovat tälle suuremmalle kokonaisuudelle alisteisia.
Meidän tulee siitä huolimatta kehittää ja haastaa itseämme ja pyrkiä jalostamaan itsestämme pois ne piirteet, joita me ympäristössämmekin halveksimme, sillä kokonaisina, henkisesti vakaina ja oman paikkamme löytäneinä kansallismielisinä olemme kyvykkäämpiä palvelemaan tätä suurta kansallista tarkoitusta.
Mikäli me tässä onnistumme, raunioiden sijasta meitä seuraavat sukupolvet tulevat näkemään elinvoimansa säilyttäneen ja henkisesti hyvinvoivan Suomen, jonka pieni, mutta ainutlaatuinen kansa jatkaa sitä vuosituhansia kestänyttä kansallista matkaansa, jonka muinaiset esi-isämme aloittivat, ja jota meitä seuraavat sukupolvet tulevat työllään jatkamaan.
Kiitos!
