RKP:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson kommentoi kielivapauskokeilua (Iltalehti 24.2.2018):
”Se tosiasia, että niin harva kunta ja koulu lopulta päätti osallistua kokeiluun, on osoitus Suomen kaksikielisyyden tärkeyden ymmärtämisestä. Se on suurempaa, kuin mitä Terho on tajunnut.”
Tämä propaganda menee jo pahasti tahattoman komiikan puolelle. Ensinnäkään yksikielisille suomalaisille Suomen valtion kaksikielisyys ei merkitse sontakokkareen vertaa. Se on vain välttämätön paha, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että presidentin juhlapuheessa vilahtaa ruotsinkielinen tervehdys.
Toiseksi pakkoruotsi ei edes liity millään lailla Suomen valtion kaksikielisyyteen: jo Kansalliskielistrategiassa sanotaan selvästi, ettei valtion kaksikielisyys edellytä kansalaisilta kaksikielisyyttä eikä edes kaksikielitaitoisuutta, vaan suomenkieliset ja ruotsinkieliset voivat elää Suomessa kukin omalla kielellään.
Kielivapaus ei millään lailla edes ole suunnattu Suomen valtion kaksikielisyyttä vastaan, vaan se on täysin siitä irrallinen asia – todellisuudessahan se koskee vain suomenkielisten vieraiden kielten valintoja. Vain RKP:n itkettävän naurettavassa propagandassa yritetään saada kielivapaus näyttämään siltä, että sen tarkoitus olisi joukkotuhota kaikki ruotsinkieliset kaasukammioissa.
Todelliset syyt siihen, ettei useampi kunta hakenut mukaan kielivapauskokeiluun, löytyvätkin aivan muualta kuin Henrikssonin fantasioimasta Suomen kaksikielisyyden rakastamisesta.
Esimerkiksi siitä, että virkamiesuralle ja julkisyhteisöjen palvelukseen tähtääviä korkeakoulutettuja henkilöitä (mm. poliiseja, lääkäreitä ja sairaanhoitajia) odottaa edelleen vaatimus ruotsin osaamisesta. Näin ruotsin osaamattomuudesta on rakennettu mahdollinen haitta.
Kaiken huipuksi kielipakottajat ovat propagandassaan jopa suoraan valehdelleet (esim. kokoomusvihreän enemmistön hallitsema Helsingin kaupunginvaltuusto), että pakkoruotsi tulisi vastaan jo toisen asteen koulutuksessa, vaikka näin ei tietenkään ole asia.
Tulevaisuudessa kielitaitovaatimus tulee joustamaan ainakin kahdella tasolla, joilla se on joustanut jo aiemminkin:
• Kielitaitolaki sallii tulkinnan, ettei kaikkien asianosaistenkaan tarvitse osata ruotsia, vaan riittää, että henkilöstöllä yleisellä tasolla on riittävä kielitaito. Tätä tulkintaa sovellettiin äskettäin, kun Helsingin kaupunki päätti palkata lääkäreiksi hakijoita, jotka eivät osaa ruotsia: ”Kaupunginhallitus katsoi, ettei kielitaidon puute ole ongelma, jos hakija on muuten pätevä ja terveyskeskuksesta löytyy ruotsia osaavia lääkäreitä.”
• Viranomaisten velvollisuus on järjestää kielikoulutusta henkilöstölleen; näinhän toimitaan esimerkiksi Seinäjoen sairaalassa, johon järjestetään nyt sote-uudistuksessa kaksikielistä palvelurakennetta.
Kielitaitovaatimusta ei siis tarvitse pelätä, eikä vain tämän pelon vuoksi tarvitse kenenkään opiskella ruotsia. Onhan jo pitkään tiedetty, etteivät ruotsia opiskelleetkaan suomenkieliset oikeasti osaa ruotsia. Ruotsinkielisetkin tietävät tämän hyvin – hehän toistuvasti kauhistelevat sitä, jos ruotsinkieliset palvelut jäävät suomenkielisen alueen tai yksikön varaan.
On vain yhdessä sovittua teatteria, että suomenkieliset teeskentelevät puhuvansa ruotsia ja ruotsinkieliset teeskentelevät kuulevansa sitä.
RKP sahaa tehokkaimmin omaa oksaansa lyhytnäköisellä holtittoman maahanmuuttopolitiikan kannattamisellaan. Mitä enemmän Suomeen muuttaa vieraskielisiä, sitä useammassa kunnassa ruotsinkieliset putoavat toiseksi suurimman kieliryhmän pallilta. Vantaalla on jo enemmän venäjänkielisiä kuin ruotsinkielisiä, ja Helsingissä tapahtuu sama muutos lähivuosikymmeninä.
On selvää, ettei ruotsin kielen virallista asemaa näissä kaupungeissa ole helppo enää perustella siinä vaiheessa, kun venäjänkielisiä on enemmän. Jää nähtäväksi, tuleeko kaupungeista yksikielisiä (suomenkielisiä) vai kolmikielisiä – nykyisenkaltainen suomi-ruotsi-kaksikielisyys on nimittäin siinä tilanteessa venäjänkielisiä syrjivä.
