Blogit

Sikakuninkaat

Olipa kerran kaksi suuren maan mahtavaa Kuningasta, joiden maat sijaitsivat vierekkäin keskellä Maailman Napaa. Siihen johtopäätökseen he olivat suurten filosofiensa tukemina tulleet. Molemmat omistivat aivan valtavan suuren sikalan ja olivat juuri solmineet rauhan, käytyään sitä ennen hirmuisen sodan sikaloiden rajoista ja omistuksesta. Pitkästä sodasta huolimatta he olivat edelleen varakkaita ja omistivat tehtaita, pankkeja, kauppoja ja saivat osuuden kaikesta, mitä Kuningaskuntien mailla tuotettiin.

Sodat olivat kuitenkin syöneet suuren osan heidän vauraudestaan. Valtava määrä rakennuksia oli tuhoutunut ja sikaloiden mailla alkoi taas tulla ahdasta, vaikka sodissa oli kuollut paljon heidän alamaisiaan. Puut oli poltettu lähes loppuun ja pelloista imettiin irti kaikki mahdollinen parhaiden tieteentekijöiden avustuksella. Tilat alkoivat siis ahdistaa ja Kuninkaiden valmistuttamat suuret koneet veivät yhä enemmän kivihiiltä, öljyä ja kaasua, jotka alkoivat olla molemmilla vähissä. Tarvittiin paljon kaikkia muitakin maaperän rikkauksia, jotka tulivat kalliiksi ostaa vierailta mailta. Niiden valtaaminen sotimalla oli osoittautunut aivan liian kalliiksi ja vaaralliseksi, varsinkin jos Vihollisella oli käytössään aivan yhtä pelottava aseistus.

 

Niinpä kokoontuivat ahneet ja viekkaat Kuninkaat lähimpien neuvonantajiensa kanssa Puolueettoman Maan syrjäiseen linnaan punomaan yhdessä juonta, miten sikalat voitaisiin yhdistää ja laajentaa valtakuntaa niiden ympärillä yhä suuremmaksi, jotta molempien Kuninkaiden vauraus häikäisisi heidän kansansa ja jälkeläiset tuntisivat ylpeyttä periessään heidän mahtavan Valtakuntansa. Jatkuvaan sotimiseen ja suuriin uhrauksiinsa väsyneet ja pettyneet kansalaiset olisivat hyvin epäluuloisia. Oli keksittävä jotakin myönnytyksiä ja vapauksia kansalle, jotta se asettuisi tukemaan Kuninkaiden suunnitelmaa. Hallinnosta piti saada myös niin monimutkainen, etteivät kansalaiset tajuaisi rehkivänsä lähes pelkästään Kuninkaiden ja heidän Lakeijoidensa hyväksi.

 

Suuren Sodan jälkeisessä hajaannuksen tilassa monet tavallisetkin ihmiset olivat ehtineet jo omin toimin vaurastua ja tottuneet hiukan ajatukseen demokratiaksi kutsumastaan kansanvallasta. Sellaisen kehityksen jatkuminen vaarantaisi suuresti Kuninkaiden asemaa ja vaikutusvaltaa, mitä ei tietenkään voinut suoraan kansalaisille kertoa. Historiasta Kuninkaat olivat sen verran oppineet, että suunnitelmasta kiinni jäädessään he tulisivat päätään lyhyempinä syötetyiksi omille sioilleen.

Niinpä kansalaisille tarjottaisiin tulevassa valtioliitossa ikuisen rauhan ja vapauden mahdollisuutta, ja myönnytyksenä demokratialle vapautta valita omat edustajansa tulevan Valtakunnan suureen parlamenttiin ja itsenäisyydestään luopuvien maiden omiin parlamentteihin. Kaikkea päätöksentekoa kuitenkin ohjaisi Kuninkaiden itse valitsema Komissio. Kunkin maan ministeriöille annettaisiin täysi toimeenpanovalta niin Komission määräysten kuin parlamenttien vaarattomien päähänpistojen toteuttamiseksi.

 

Niin koittivat Suuren Valtakunnan avajaiset. Kuninkaat astuivat kansan eteen suloiset possut sylissään ja julistivat: ”Kuulkaa kaikki ylivertaisen maanosamme kansalaiset! Me Maailman Navan Kuninkaat olemme päättäneet estää tulevat sodat ja tuoda keskuuteemme ikuisen rauhan. Saatte vapauden kulkea kaikkialla Kuninkaiden mailla ja luomme teille uuden rahan, jolla voitte käydä kauppaa keskenänne, eikä teidän tarvitse enää opetella vaivalloisia vaihtokursseja. Jokaiselle sikalan perustajalle annamme possun ja pienen avustuksen. Jos haluatte meidän laillamme perustaa suuremman sikalan, saatte pankistamme lainaa, jotta voitte ostaa tehtaistamme koneita ja tieteellisesti tutkittua rehua possujenne lihottamiseen. Ruoka tulee olemaan kaikille halpaa! Estäkäämme yhdessä kaikki yritykset horjuttaa kansojemme onnea ikuisen rauhan tyyssijassamme!”

Niin alkoi valtaisa kampanja Suuren Valtakunnan perustamisen puolesta. Kuninkaiden Lakeijat olivat ostaneet lahjaksi saamillaan rahoilla kaikki merkittävät tiedotusvälineet, joten niissä julkaistiin enimmäkseen vain Kuninkaita miellyttäviä uutisia ja maalailtiin kullan reunustamia unelmia ennennäkemättömästä kukoistuksesta. Epäilijöitäkin riitti, mutta heidät leimattiin taantumuksellisiksi räkyttäjiksi ja annettiin rauhan nimissä vapaasti räkyttää siellä, missä he eivät olleet huomion keskipisteessä. Kansalaiset saatiin houkutelluksi Kuninkaiden suunnitelman tueksi, tarpeen vaatiessa äänestämällä niin monta kertaa, että oikea lopputulos saavutettiin.

 

Niin sai Suuri Valtakunta alkunsa, vaikka muutama pieni kuningaskunta jäikin liittymättä. Niidenkin olisi olosuhteiden pakosta sopeuduttava Suuren Valtakunnan sääntöihin. Suuri Valtakunta sai luvatun oman rahansa ja lippunsa. Lippuun piti alun perin tulla sian kärsä, mutta se oli sieraimineen jopa Kuninkaiden omasta mielestä niin ruma vapauden korostamiseen tarkoitetun sinisävyn keskellä, että siihen päätettiin jättää ainoastaan pyöreä, kärsää muistuttava muotokieli jäsenvaltioiden lukumäärästä kertovilla tähtisymboleilla.

 

Alkoi mieletön huiskinta, kun uusia hallintopalatseja, tehtaita, asuntoja ja lomakeitaita rakenneltiin, ja kaikkien mielessä siinsi mielikuva roolista Kuninkaan hovissa. Se kun tarkoitti joutilaampaa elämää ja mahdollisuutta lennellä Kuninkaan lentokoneilla lomakohteisiin, missä Palvelijat kantaisivat ruokaa ja juomaa eteen vuorokauden ympäri. Leipää ja sirkushuveja olisi yltäkylläisesti niille, joilla oli varaa.

Oppineet valjastettiin opettamaan lapsille, kuinka Suuressa Valtakunnassa tulee elää ja käyttäytyä. Oppimattomista tehtiin Sikopaimenia yhä suuremmiksi ja suuremmiksi kasvaviin sikaloihin ympäri valtakuntaa. Kaikkeen tähän antoivat Kuninkaiden Pankkiirit avokätisesti lainaa. Kuninkaat pulskistuivat ja laiskistuivat sitä mukaa kun heidän korko- ja verotulonsa kasvoivat. Palkat nousivat, kunnes Johtajat kyllästyivät neuvottelemaan ja alkoivat hyödyntää surkean ja monimutkaisen hallinnon jättämiä porsaanreikiä. Kun tehtaiden työpaikat hävisivät ja verotulot rapistuivat, yhä useampi joutui Sikopaimeneksi, eikä Oppineidenkaan palkkoja kyetty maksamaan kuin velkaantumalla entisestään.

Lopulta Suuren Valtakunnan reunoilla puhkesi kapinamieli, kun velkoja ei ollutkaan vara maksaa ja Kuninkaat alkoivat pakkolunastaa kansalaisten omaisuutta. Sikopaimenet olivat jo pitkään valittaneet, kun herkut syötettiin sioille ja he itse aterioivat laskiämpäreistä tähteitä, joilla siat piti alun perin ruokkia. Kuninkaan Ministerien ja Oppineiston mielestä Sikopaimenet olivat itse syypäitä alennustilaansa, eivätkä he yrittäneet tarpeeksi kovasti.

 

Sika oli julistettu Suuressa Valtakunnassa pyhäksi eläimeksi. Sikopaimenten alin kasti joutui kantamaan oman sikalansa suurimpia karjuja ja emakoita kultatuoleissa kansan töllisteltäväksi ja syöttiläät olivatkin jo lihoneet epäesteettisen vastenmieliseen kokoon, ja siten ylivoimaisen raskaiksi kantaa. Ei auttanut, vaikka ne puettiin muodikkaasti ja huulipunaa käytettiin säästelemättä kärsästä saparoon saakka.

Huonokuntoistakaan sikaa ei voinut lopettaa, vaan syöttiläät kytkettiin hengityskoneisiin ja kanniskeltiin edelleen. Välinpitämättömimmät kanniskelivat jopa kuolleita raatoja, vaikka siitä seurasi vähintäänkin työvoimatoimiston langettama karenssi. Viranomaisten kesken käytiin kilpailua siitä, kuka ehtii jättää Sikopaimenia eniten heitteille oman onnensa nojaan, eikä niihin tarvitsisi tuhlata Valtakunnan nopeasti hupenevia varoja.

 

Suuren Valtakunnan menot olivat karkaamassa käsistä, eikä ulkomailtakaan saanut lainaa huikentelevaisen menon jatkamiseen. Valtakunnan omatkin veronmaksajat alkoivat pikku hiljaa närkästyä, vaikkei suurimmalla osalla ollutkaan valittamisen aihetta. Valtakunnan itälaajentuminen oli tyssännyt suuren Itämaan Hirmuhallitsijan väliintuloon. Harmitti muutenkin vietävästi ostaa häneltä kaasua ja öljyä, mistä oli yhä suurempi vajaus. Hienot koneet eivät pyörineet, eikä kaikkia pellon antimiakaan voinut polttoaineeksi muuttaa, vaikka mieli olisi tehnytkin. Siitä se vasta kapina olisi syttynyt.

Kävi myös ilmi, että kaiken hosumisen ja epätietoisuuden keskellä kansalaiset eivät rohjenneet lisääntyä tarpeeksi ja kauhea määrä eläkeläisiä vaati edelleen Suuren Valtakunnan myötäjäisiä, mitä oli aikoinaan turhan hövelisti tullut luvatuksi. Suuri osa korkeasti koulutetusta nuorisostakin päätyi Sikopaimeniksi, kun kaikki hyvin palkatut työpaikat oli hävitetty. Hätä oli suuri, kun eläkeikä olisi pitänyt hilata välittömästi sataan vuoteen, ettei Valtakunnan vararahastokin tyhjenisi. Rikkaiden rahoihin ei voinut kajota, kun ne olivat jo Veroparatiisissa, ja niiden viimeksi haluttiin liittoutuvan Sikopaimenten kanssa yhteisrintamaan hallintoa vastaan.

 

Hätäkokouksia oli pidetty tämän tästä ongelmien selättämiseksi, mutta jos toimenpiteistä oltiinkin samaa mieltä, toteuttaminen ei onnistunut enää millään. Hallinto ja tietojärjestelmät olivat niin monimutkaisia, ettei niitä osannut enää juuri kukaan käyttää ja kaikki rahat menivät pelkästään niiden ylläpitämiseen. Säästösyistä kaikki muut olivat jo Sikopaimenia, Työttömiä, Eläkeläisiä tai muuten vaan liian kiireisiä.

Kesken viimeisimmän hätäkokouksen saatettiin kokousväen tietoon pienen Suomaan puolivallattoman presidentin hätäviesti: ”Kansa ja varsinkin sikopaimenet hyvin tyytymättömiä. Palatsini edustalle tuotiin juuri huulipunalla töhritty sianraato. Portaat tahriutuvat. Täällä ei ole enää kivaa. Ryhdistäytykää.”

Kiusalliseen tilanteeseen hätäkokouksessa joutunut Suomaan pääministeri keksii hätäpäissään ehdottaa jo aiemminkin esille tuotua ratkaisua: ”Keskeiset ongelmamme ovat siis toisaalta Eläkeläiset ja toisaalta tyytymättömät Sikopaimenet. Mitä, jos korvaisimme nykyiset Sikopaimenet Itämaiden pakolaisilla ja keksisimme nykyisille Sikopaimenille muuta tekemistä.  Näin saisimme Oppineillekin rauhalle ja vapaudelle avoimia oppilaita ja aikanaan Pakolaiset lisäisivät talouskasvua?”

Viereiseen Välimaahan olikin kertynyt miljoonia Pakolaisia, kun Valtakunnan joukot olivat kaasun ja öljyn ryöstöretkellä puolustuskyvyttömillä Lähimailla ja suunnittelemassa putkien vetämistä Välimaan kautta Maailman Napaan. Samalla asialla olivat myös Suuren Merentakaisen Sikalan Kuninkaan johtamat joukot, heidän kulutuksensa kun ei tuntenut äärtä eikä määrää. Harkintaan ei ollut aikaa, joten miljoona Pakolaista päätettiin ottaa siltä seisomalta.

Kesken operaation kuumimpien vaiheiden Valtakunnan suunnittelukeskukseen tuli tieto kauheasta takaiskusta; Vanhan Kuningaskunnan kansalaiset olivat äänestäneet eroavansa Suuresta Valtakunnasta. Että pitikin jättää takaovi demokratiaan raolleen.

 

Suuri Valtakunta oli hetkessä aivan sekaisin. Sikopaimenet ja Pakolaiset tappelivat keskenään ja kaikki haukkuivat Ministerit. Oppineet syyttivät Sikopaimenia suvaitsemattomiksi ja Sikopaimenet Oppineita suvakeiksi. Rahat olivat lopussa ja Valtakunnan huonossa valvonnassa vedonlyöntitoimistoiksi lipsahtaneet pankit menossa vararikkoon. Huomattiin, että siat ovat karanneet sikaloista, tonkineet metsät piloille ja syöneet pelloilta kasvit juurineen, missä Sikopaimenten silmän olivat välttäneet. Kaupunkien Oppineille tilanne valkeni vasta siinä vaiheessa, kun valtavat sikalaumat tonkivat heidän aidattuja puutarhojaan. Poissa oli suojattu ja turvallisen tuntuinen elämä.

Lopulta oli jäljellä enää kaksi huonoa vaihtoehtoa. Joko päästetään poliisit ja armeija kaduille rauhoittelemaan poliitikkojen käsistä karannutta tilannetta, mikä voisi pahimmillaan riistäytyä raivokkaaksi sisällissodaksi, tai sitten kutsuttaisiin Keskuspankki korjaamaan tilanne, kuten aina ennenkin suurimman hädän keskellä. Todettiin, ettei Poliiseille ja Sotilaille ollut varaa maksaa riittävän paljon, jotta aseet osoittaisivat haluttuun suuntaan.

Suuri ilo puhkesikin jännittyneenä odottavassa Valtakunnassa, kun Keskuspankki ilmoitti vihdoin ostavansa kaikki huonot velkakirjat. Rauhan säilyttämiseksi velkoja annettaisiin anteeksi ja niin Pakolaiset kuin Sikopaimenet saisivat samansuuruisen perustulon, kunhan lupaavat olla kadehtimatta Oppineita ja jättäisivät Ministerit rauhaan.

 

Ilo jäi kuitenkin hyvin lyhytaikaiseksi. Keskuspankin pakon edessä jakama rahamäärä nousikin niin suureksi, että vain muutamassa kuukaudessa se menetti kaiken arvonsa. Salkkutolkulla Veroparatiiseihin rahaa kantaneet miljonäärit heräsivät eräänä aamuna hotellistaan. Henkilökuntaa ei ollut missään. Kaikki palvelijat olivat häipyneet ja vieneet loput elintarvikkeet mukanaan.

Hirmuisen suuri joukko ihmisiä päätyi itsemurhaan, kun oli liiaksi tottunut elämään tyhjäksi osoittautuneella rahalla hankkimansa rihkaman keskellä. Rihkama oli samanarvoista rahan kanssa. Vain ruoalla ja katolla pään päällä oli enää merkitystä. Omin avuin ei enää kukaan selvinnyt, vaan yksin kulkevat joutuivat villiintyneiden ja nälkiintyneiden sikalaumojen uhriksi.

Nyt vasta olikin kansan viha voimallinen, kun rahalla ei ollut arvoa ja kaikesta oli puutetta. Kaikeksi onneksi vielä oli elossa sellaisia, jotka tiesivät tarpeeksi viljelystä. Kerrankin maltti ja viisaus riittivät siihen, että ihmiset eivät enää tapelleet keskenään, vaan yrittivät parhaansa mukaan auttaa toisiaan tukalassa tilanteessa.

 

Ainoat, jotka eivät välttyneet kansalaisten vihalta, olivat Kuninkaat, heidän Ministerinsä ja Pankkiirinsa. Heidän palatsinsa muutettiin museoiksi, joissa jälkipolvia muistutettaisiin kauheista kokemuksista ja Suuren Petoksen vuosista. Koska he kaikki olivat rahoittaneet Suuren Meren Takaisen Sikalan palkkaaman Insinöörin suunnitelmaa vallata Punainen Planeetta asuinkäyttöön, heidät päätettiin yksissä tuumin lähettää rahanpainokoneineen sinne. Polttoainetta annettaisiin vain menomatkaa varten.

Vaikka ihmisillä ei ollutkaan paljoa jäljellä, ainakin he ymmärsivät, että Uudessa Maailmassa on oltava hyvin yksinkertaiset säännöt, jotta se toimisi. Ja jos joku uskaltaisi vielä haaveilla Kuninkuudesta tai ryhtymisestä Koronkiskojaksi, hänet lähetettäisiin Kaukaisen Meren Autiolle Saarelle.

 

Ja niin pitivät Sikopaimenet, Pakolaiset ja Oppineet suuren suuret sikajuhlat ystävystyen keskenään. Kun he ymmärsivät, että on tullut aika elää maasta maan tavalla, elivät he lukemattomia sukupolvia onnellisina. Eivätkä he edes muistaneet, että kaikki Kuninkaat olivat väittäneet jokaisen syntyneen Maailman Navan ympärille, sillä he kaikki olivat samaa maata keskenään.

Ja niin kansakuntien tuhansien vuosien taaperrus yrittämisen, erehtymisen ja harhaanjohtamisen jälkeen tuotti avoimen kansalaisyhteiskunnan, eikä keneltäkään puuttunut mitään tarpeellista.

 

Satu on peräisin tasan vuoden takaa ja julkaistu US Puheenvuorossa 1.10.2016

 

Jakoa

Kommentit

Tietoa julkaisijasta

Timo Isosaari

Kirjoittaja on poliittisesti sitoutumaton Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen. Esittämäni mielipiteet ovat omaan työ- ja elämänkokemukseen perustuvia, eivätkä edusta puolueen kantaa.