Sulatusuuni-sarjan kaksi aikaisempaa osaa käsittelivät Yhdysvalloissa esiintyviä rotujen välisiä jännitteitä. Niiden johtopäätöksenä voidaan pitää sitä, että toisistaan poikkeavien väestöryhmien erot ryhmäkäyttäytymisessä ja ryhmäidentiteetissä ennustavat hyvin epävarmaa tulevaisuutta nykyisille länsimaisille yhteiskunnille, jotka edistävät käytännön politiikallaan monietnisen yhteiskunnan muodostumista.
Teksteissä mainitun poliittisesti korrektin oikeiston edustama maailmankatsomus perustuu hieman kärjistetysti utopistiselle yltiöindividualismille, jonka perusteella jokainen ihminen on vain yksilö, jolla ei lähtökohtaisesti ole mitään velvoittavia siteitä omaan etniseen viiteryhmään tai muuhun perinnölliseen ryhmäidentiteettiin. Dogmaattinen individualismi on osaltaan luonnollinen lopputulos yksilöllisyyttä korostavassa länsimaisessa kulttuurissa, vaikkakin suurimmalle osalle maailman ihmisistä se edustaa eräänlaista ylellisyystuotetta, joka ei kykene vastaamaan ihmisten kohtaamiin jokapäiväisiin haasteisiin.
Yhteisöllisyydellä ja perhesiteillä on tärkeä evolutiivinen merkitys ihmiskunnan historiassa. Alhaisen elintason yhteisöissä laajennettu perhe on tarjonnut vuosituhansien ajan tukea ja turvaa niissä tilanteissa, joissa yksilö on ollut väliaikaisesti kykenemätön huolehtimaan itsestään. Vastavuoroisesti jokainen yhteisön edustaja on velvollinen elämään yhteisön asettamien normien mukaisesti ja puolustamaan sitä ulkoisia uhkia vastaan.
Yhteistyölle perustuva elämä ei ollut ainoastaan sattumalta omaksuttu elämäntapa, vaan hyvin voitokkaaksi osoittautunut selviytymisstrategia. Yhteisten normien vapautuminen ja yksilön omien tarpeiden nostaminen yhteisön yläpuolelle edellyttävät ensiksi niiden haasteiden voittamista, jotka alun perin ohjasivat ihmiset suuremmiksi yhteisöiksi. Yksilöllisyyden korostaminen ei ole koskaan ollut mahdollista ilman turvallisuuteen ja hyvinvointiin liittyvien perustarpeiden tyydyttämistä, jotka ovat aina vaatineet onnistuakseen yhteisöjen tarjoamia mahdollisuuksia. Mikäli yhteiskunnan peruspilarit uhkaavat natista liitoksistaan, ihmisten muodostamien orgaanisten yhteisöjen merkitys kasvaa.
Edistysuskoon hurahtaneet ihmiset näkevät ihmiskunnan historian jatkuvana kehityksenä, vaikka todellisuudessa yksilöllisyyden ja yhteisön välinen jakolinja noudattaa ympäristön sanelemia olosuhteita. Kriisin aikana yhteisöllä voi olla elintärkeä merkitys yksilön hyvinvoinnin ja turvallisuuden kannalta, kun taas vastavuoroisesti hyvinä aikoina yhteisön valvoma normisto menettää yksilön elämässä ainakin väliaikaisesti merkityksensä. Individualismin korostaminen yhteisön puolustamista vaativissa kriisitilanteissa taasen uhkaa koko yhteisön olemassaoloa. Suuri, mutta sisäisesti atomisoitunut ihmisyhteisö on äärimmäisen helppo kohde lukumääräisesti huomattavasti pienemmälle mutta yhtenäisemmälle joukolle.
Vaikka eurooppalaistaustaiset yhteisöt ovat vuosisatojen ajan suhtautuneet myötämielisesti yksilöllisyyteen, nekin ovat erityistilanteissa muokanneet omaa ryhmäkäyttäytymistä olosuhteisiin paremmin sopivaksi. Ihmisen perinnöllisen taustan merkitys korostui ensimmäistä kertaa niissä tilanteissa, kun eurooppalaistaustaiset siirtokuntalaiset kohtasivat Amerikassa ja Afrikassa itsestään voimakkaasti poikkeavia ihmisryhmiä. Rotutietoisuus ja sen pohjalle syntynyt identiteetti kehittyivät pitkälti Euroopan ulkopuolella, sillä Euroopan sisällä niille ei löytynyt juurikaan käyttötarkoitusta. Toisin kuin eurooppalaiset itse, maanosan ulkopuoliset alkuasukkaat eivät eritelleet eurooppalaisia äidinkielen, uskonnon tai muun vastaavan seikan perusteella, vaan pitivät näitä pääosin ulkopuolisena monoliittina, joka uhkasi alkuasukasyhteisöjen olemassaoloa. Siinä missä esimerkiksi uskonto ja äidinkieli olivat Euroopassa merkittäviä kansakuntia erottavia tekijöitä, siirtokunnissa tähän ylellisyyteen ei ollut juuri varaa. Siirtokunnat olivat eurooppalaistaustaisten ihmisten sulatusuuneja jo kauan ennen kyseisen termin keksimistä, joka myös selittää siirtokunnissa asuvien ihmisten suurta geneettistä variaatiota. Hyvänä esimerkkinä toimivat Etelä-Afrikan buurit, joiden perimästä J.A.Heesen mukaan yli 60% tulee Alankomaiden ulkopuolelta.
Vierasperäisen väestön läsnäolo vaikutti myös huomattavasti eurooppalaistaustaisten ihmisten yhteiskunnallisiin mielipiteisiin. Rodullisista jännitteistä tietoiset eurooppalaiset muodostivat monietnisillä alueilla sen kaltaisia yhteisöjä, jotka erosivat suuresti eurooppalaisista valtioista. Rotuidentiteettin ympärille muodostuneet yhteiskunnat, kuten USA:n etelävaltojen ja Etelä-Afrikan segregoidut yhteisöt, eivät syntyneet pelkästään valkoisten synnynnäisestä halusta alistaa erivärisiä ihmisiä, vaan ne kehittyivät pitkälti turvaamaan eurooppalaistaustaisten ihmisten olemassaoloa ja turvallisuutta niissä haastavissa olosuhteissa, joissa he joutuivat elämään.
Vaikka nämä valkoisten ylläpitämät hierarkkiset ja räikeän epätasa-arvoiset yhteiskuntajärjestelmät syyllistyivätkin vuosien varrella lukuisiin ylilyönteihin ja vakaviinkin ihmisoikeusrikkomuksiin, niiden olemassaolo nähtiin välttämättömänä. Segregaatiota perusteltiin mm. Haitin vuonna 1804 tapahtuneella kansanmurhalla, jossa mustat kansanjoukot murhasivat viisi tuhatta valkoista, tuhoten käytännössä kokonaan Haitin eurooppalaisen väestön. Zulut suorittavat 1830-luvulla samanlaisia veritöitä Etelä-Afrikassa, joissa sadat buurisiviilit menettivät henkensä. Poikkeavat olosuhteet synnyttivät siten tarpeen hyvin poikkeaville yhteiskunnille.
Kuuluisin rotuerotteluun perustuva yhteiskuntajärjestelmä syntyi Etelä-Afrikassa Daniel Malanin johtaman kansanpuolueen vaalivoiton jälkeen vuonna 1948. Kansanpuolueen ajamaa mallia kutsuttiin apartheidiksi, joka tarkoittaa käytännössä erillisyyttä. 1990-luvun alkuun asti toiminut järjestelmä pyrki erottamaan valkoisten, aasialaisten, värillisten ja mustien asuinalueet toisistaan, estämään rotujen väliset seka-avioliitot ja varmistamaan Etelä-Afrikan valkoisen väestön valta-aseman. Apartheid-järjestelmä pyrki muodostamaan mustille heimoille omia osittain itsenäisiä itsehallintoalueita, joita kutsuttiin bantustaneiksi. Bantustanien olemassaolo mahdollisti myös mustan väestön kohtelun ”ulkomaalaisina”, jotka eivät nauttineet Etelä-Afrikan kansalaisoikeuksia. Suurin osa bantustanien asukkaista sai elantonsa itsehallintoalueiden ulkopuolisista teollisuuslaitoksista, jotka olivat monelta osin riippuvaisia mustien tarjoamasta halvasta työvoimasta.
Etelä-Afrikka ei kuitenkaan ollut rotuerottelun näkökulmasta niin yhtenäinen, mitä yleensä luullaan. Etelä-Afrikan perusta luotiin 1600-luvulla, jolloin hollantilaiset siirtolaiset perustivat Kapmaan siirtokunnan. Harvaan asutun alueen itäosiin oli muuttanut pari vuosisataa aiemmin joukko bantuheimoja, jotka olivat Etelä-Afrikan nykyisten valtaheimojen edeltäjiä. Kasvavan työvoimapulan vuoksi hollantilaiset toivat maahan indonesialaisia orjia, joiden jälkeläisiä asuu edelleen Etelä-Afrikassa. Siirtokunta siirtyi vuonna 1795 Britannian alaisuuteen, joka tarkoitti uusien siirtolaisaaltojen saapumista alueelle. Brittihallinnon alaisuudessa Etelä-Afrikkaan muutti englantia puhuvien eurooppalaisten lisäksi myös intialaisia siirtolaisia, jotka kohosivat vuosikymmenten aikana työväenluokasta alempaan keskiluokkaan.
Hollantilaistaustaisten buurien ja brittihallinnon väliset suhteet muuttuivat 1800-luvun alussa erittäin huonoiksi. Ristiriidat johtuivat pitkälti brittien halusta lopettaa buurien maataloudelle elintärkeä orjuus, jonka lisäksi britit asettivat siirtokunnan asukkaille uusia veroja, joita buurit eivät voineet hyväksyä. Välirikon viimeisteli brittihallinnon päätös tehdä englannista siirtokunnan ainoa virallinen kieli, jota suurin osa buureista ei puhunut sanaakaan. Vihamielisyys brittihallintoa kohtaan sai aikaiseksi Die Groot Trekin, eli buurien suuren vaelluksen syvälle sisämaahan brittikontrollin ulkopuolelle. Suurelle vaellukselle lähteneet buurit kohtasivat pian alueen itäisten osien mahtavimman valtakunnan, jonka laajentumissodat olivat aiheuttaneet yli miljoonan ihmisen kuoleman. Yhteenotto nopeasti laajentuvan Zulu-valtakunnan ja buurien välillä tulisi muovaamaan pysyvästi maan myöhempää yleisilmettä.
Zulu-imperiumi oli nuori kuningaskunta, jonka vaikutusvalta laajeni nopeasti 1800-luvun alussa kuningas Shakan valtakaudella. Sotilaallisesti alueen vahvimpana voimana zuluimperiumi kykeni sulattamaan itseensä alueen pienemmät heimot ja laajenemaan nopeasti kaikkiin ilmansuuntiin. Monet zuluja paenneet heimot hakivat turvaa Xhosa-heimon alueilta, jotka olivat ehtineet sotia brittihallintoa vastaan useiden vuosikymmenten ajan. Buurien ja zulujen välinen sota huipentui Blood riverin taisteluun, jossa buurit kykenivät viimein kukistamaan lukumääräisesti huomattavasti suuremman zuluarmeijan. 1800-luku oli yleisesti Etelä-Afrikan historiassa ns. pimeää aikaa, jolloin maa eli käytännössä jatkuvassa sotatilassa alati vaihtuvin osapuolin. Vain vähän yli vuosi zulujen valtakunnan tuhoutumisen jälkeen brittihallinto yritti kukistaa 1850-luvulla itsenäiseksi julistautuneet buuritasavallat. Ensimmäinen buurisota päättyi brittiarmeijan täydelliseen tappioon, jonka vuoksi brittihallinto joutui rauhanneuvotteluissa tunnustamaan buuritasavaltojen itsenäisyyden. Sodan jälkeinen rauhanomainen yhteiselo vaarantui kuitenkin nopeasti Transvaalista löydettyjen kultaesiintymien vuoksi, joita brittihallinto havitteli ahnaasti itselleen. Invaasiota perusteltiin virallisesti mm. siirtotyöläisten oikeuksilla, joille buurihallinto ei ollut myöntänyt kansalaisoikeuksia heidän suuresta lukumäärästään huolimatta. Toinen buurisota päättyi buurien täydelliseen tappioon. Taisteluissa kaatuneiden buurien lisäksi brittiarmeijan ylläpitämillä keskitysleireillä kuoli lähes 30 000 buuritaustaista naista ja lasta. Kuolleiden suuri lukumäärä heikensi suuresti jo valmiiksi harvalukuisten buurien vaikutusvaltaa, jotka joutuivat viimein alistumaan brittihallinnon alaisuuteen.
Vuonna 1910 muodostettiin Etelä-Afrikan unioni, joka yhdisti Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Orangen piirikunnat yhden hallinnon alaisuuteen. Maa rikastui kasvavan kaivosteollisuuden avulla, joka houkutteli alueelle kymmeniä tuhansia eurooppalaisia ja afrikkalaisia työläisiä. Mustien työläisten määrä kasvoi hyvin nopeasti, jonka vuoksi heidän lukumääränsä kasvoi jo muutamassa vuodessa valkoisia suuremmaksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana mustia kaivostyöntekijöitä oli jo yhdeksän jokaista valkoista työntekijää kohti, minkä ansiosta mustien elintaso kohosi nopeasti, heikentäen kuitenkin samalla erityisesti köyhien buurien yhteiskunnallista asemaa. Buurit olivat monelta osin valkoisesta ihonväristään huolimatta teollistuvan Etelä-Afrikan väliinputoajia, jotka eivät kyenneet kitkattomasti siirtymään puolipaimentolaisista maatalousyhteisöistään osaksi teollista työvoimaa. Buurien asemaa heikensi alhainen koulutustaso ja englannista poikkeava äidinkieli. Vaikka buurit muodostivatkin noin puolet maan valkoisesta väestöstä, afrikaans hyväksyttiin maan toiseksi viralliseksi kieleksi vasta vuonna 1925.
Apartheidiä edeltävinä vuosikymmeninä unioni pyrki lainsäädännöllisin keinoin parantamaan köyhien valkoisten asemaa afrikkalaisten työntekijöiden kustannuksella. Ensimmäisen maailmansodan aikana mustien kaivostyöntekijöiden määrä suhteessa valkoisiin oli noin 9:1, mutta valkoisia suosivan työlainsäädännön avulla suhde laski seuraavien vuosikymmenten aikana alle seitsemään. Mustien työntekijöiden lukumäärä kasvoi väliaikaisesti vuoden 1922 Randin kapinan jälkeen, mutta vuosien 1924, 1925 ja 1926 lakiuudistusten jälkeen mustien työntekijöiden määrä laski jälleen kapinaa edeltävälle tasolle. Kyseiset lakiuudistukset sementoivat valkoisten ammattiliittojen vallan sanella ehdot työntekijöiden palkkaamiselle, jotka antoivat valkoisille työntekijöille melkoisen etulyöntiaseman, sillä värilliset eivät saaneet liittyä ammattiliittojen jäseniksi. Lakiuudistukset eivät kuitenkaan kyenneet ratkaisemaan maan teollisuuden perimmäistä ongelmaa, eli täydellistä riippuvaisuutta mustien tarjoamasta halpatyövoimasta. Mustan väestön elintason hitaasti noustessa myös heidän vaatimuksensa kasvoivat, joka aiheutti poliittisen yhteentörmäyksen afrikaanereiden kanssa.
Toiseen maailmansotaan asti lähes 75% afrikaanereista kuului työväenluokkaan ja heidän taloudellinen valtansa oli apartheidin perustamiseen asti suhteellisen vähäinen. Vuoden 1948 vaalien jälkeen aiemmin valtaa pitänyt Jan Smutsin johtama United Party hävisi D.F.Malanin johtamalle kansanpuolueelle. Malan oli reformoitu pappi ja väkevä afrikaanerinationalisti, joka vastusti maan osallistumista toiseen maailmansotaan ja J.B.M Hertzogin ajatusta englantilaisten ja afrikaanereiden yhdenvertaisuudesta. Kansanpuolue vaati ohjelmassaan valkoisten ja ei-valkoisten välistä segregaatiota, jota alettiin kutsua apartheidiksi. Vuoden 1948 vaalien jälkeen kansanpuolue pysyi selvästi suurimpana puolueena aina vuoteen 1994 asti, jolloin valta siirtyi Nelson Mandelan johtamalle ANC:lle.
Apartheid-järjestelmän pääasiallisena tarkoituksena oli varmistaa erityisesti maan valkoisen afrikaaneriväestön olemassaolo ja turvallisuus. Järjestelmän yksi ensimmäisistä uudistuksista oli rotujen välisten avioliittojen kieltäminen vuonna 1949, jota seurasi joukko muita ihmisen seksuaalisuutta rajoittavia lakiuudistuksia. Vuoden 1950 moraalittomuuslaki kielsi rotujenväliset seksisuhteet ja vuoden 1957 lakiuudistus bordellit. Vaikka kyseiset lait kuulostavatkin ensilukemalta hyvin ankarilta, ne noudattivat hyvin pitkälti ajan henkeä ja alueen yleisiä perinteitä. Rotujenväliset avioliitot eivät olleet koskaan erityisen yleisiä, ja suurin osa esimerkiksi maan valkoisen väestön monimuotoisesta perimästä selittyy eurooppalaistaustaisten ihmisten keskinäisillä avioliitoilla. Vuonna 2011 vain hieman yli prosentti eteläafrikkalaisista avioliitoista syntyi eri rotujen välille. Rotujen välisiä suhteita rajoittaneista lakipykälistä luovuttiin lopulta vuonna 1985.
Rotujen välinen segregaatio asuinalueiden suhteen astui voimaan vuoden 1950 säädetyn ryhmäaluelain jälkeen, jonka perusteella ihmisten asuinalueet jaettiin etnisyyden perusteella. Vuosien 1960 ja 1983 välillä 3,5 miljoonaa värillistä siirrettiin pois niiltä alueilta, jotka oltiin määrätty valkoisten asuinalueiksi. Afrikkalaisten asuinalueisiin oltiin varattu noin 15% valtion pinta-alasta, joka osoittautui nopeasti kasvavalle mustalle väestölle aivan liian pieneksi. Vuonna 1948 maan väkiluku oli noin 12 miljoonaa, josta valkoisten osuus oli noin 20%. 30 vuotta myöhemmin väkiluku oli kohonnut jo lähes 30 miljoonaan. Samaan aikaan kun maan väkiluku kasvoi äärimmäisen nopeasti, valkoisten suhteellinen osuus pieneni. Yksi ratkaisu valkoisen vallan säilyttämiseksi nähtiin löytyvän bantustaneista, eli afrikkalaisten omista itsehallintoalueista. Apartheidhallinnon näkökulmasta kyseiset itsehallintoalueet olivat lähes itsenäisiä mustia valtioita, vaikkakin kyseiset maa-alueet olivat taloudellisesti täysin riippuvaisia Etelä-Afrikan myöntämistä avustuksista. Suurapartheidin lopullisena päämääränä olisi ollut mustan väestön täydellinen siirtäminen bantustanien alueelle, jota ei kuitenkaan saatu koskaan toteutettua. Todellisuudessa noin puolet mustasta väestöstä asui bantustanien ulkopuolisissa hökkelikylissä valkoisten kaupunkien laitamilla koko apartheid-hallinnon ajan.
Bantustanien rahoituksesta parhaimmillaan lähes 90% muodostui Etelä-Afrikan hallinnon ylläpitämistä tulonsiirroista. Kyseiset varat oltiin tarkoitettu ns. itsenäiseen kehitykseen, eli alueiden infrastruktuurin ja julkisten laitosten rahoittamiseen, mihin niitä kuitenkin hyvin harvoin käytettiin. Bantustaneissa vallitsevan korruption takia suuri osa yhteisiksi tarkoitetuista varoista kavallettiin muutamien harvojen taskuihin, jonka lisäksi alueita vaivasi korkea rikollisuus ja päihdeongelmat. Lähes puolet bantustanioiden työvoimasta työskenteli Etelä-Afrikan puolella sijaitsevissa teollisuuslaitoksissa, jotka tarjosivat huomattavasti parempia taloudellisia mahdollisuuksia kuin köyhyyden riivaamat bantustanit. Bantustanista saapuvia työntekijöitä kohdeltiin käytännössä ulkomaalaisina vierastyöläisinä, joilta puuttuivat kansalaisoikeudet. Voimakkaasti kasvavan mustan väestön eristäminen näille kymmenelle erityisalueelle ei koskaan onnistunut ja lopulta koko järjestelmästä luovuttiin 1990-luvun alussa.
Rotusegragaatio käsitti asuinalueiden lisäksi myös koulujärjestelmän ja armeijan. Vuoden 1953 bantuopetusta käsitellyt laki eritteli koulut mustien ja valkoisten kouluihin ja pyrki virallisen liturgian mukaan tarjoamaan molemmille väestöryhmille reilut mahdollisuudet myöhemmälle menestykselle. Käytännössä kyseinen laki lakkautti lähetyssaarnaajien ylläpitämät mustien koulut ja korvasi ne valtion ylläpitämillä, yleensä hyvin heikkolaatuisilla oppilaitoksilla. Mustien opetukseen kohdistetut varat olivat 1970-luvulla henkeä kohti vain kymmenesosa valkoisiin oppilaisiin käytetyistä varoista, eikä koulujärjestelmän rahoitus pysynyt mustan väestönkasvun perässä. 30% mustien kouluista joutui toimimaan ilman sähköä ja joka neljännestä koulusta puuttui juokseva vesi. Kaikista puutteista huolimatta mustien elintaso nousi hitaasti ja heidän koulutustasonsa kasvoi. Vuonna 1958 noin viisi prosenttia yliopisto-opiskelijoista oli mustia, ja heitä varten perustettiin vuonna 1970 kaksi uutta segregoitua yliopistoa. Mustien yliopisto-opiskelijoiden lukumäärän kasvaessa myös heidän poliittinen tietoisuutensa kasvoi, joka synnytti vahvan aatteellisen perustan myöhemmälle mustalle aktivismille.
Suurten historiallisten kansanliikkeiden johtajat ovat yleensä olleet oman yhteisönsä yläluokan edustajia, eivätkä mustat nationalistit tee tämän asian suhteen poikkeusta. Yhdysvaltalaisen Nobel-palkitun aktivistin Martin Luther Kingin perhe kuului Syvän etelän mustaan yläluokkaan, joka kykeni rahoittamaan täysmääräisesti Martinin laajat yliopisto-opinnot. Etelä-Afrikassa vastaavan lokeron täytti Nelson Mandela, jonka uraa siivitti hyvän koulumenestyksen lisäksi laajat yhteisön tukiverkostot, jotka perustuivat osaltaan Mandelan isän korkeaan asemaan heimon sisällä. Mandelan tavallista turvatummat lähtökohdat mahdollistavat lakimiehen opinnot ja loistavat puitteet myöhemmälle poliittiselle vaikuttamiselle. Afrikkalaisten siirtomaiden itsenäistyminen, Kingin kansalaisaktivismi ja Mandelan taistelu apartheidiä vastaan olivat kaikki saman 1960-luvun aktivismin ilmentymiä.
Apartheidin aikainen Etelä-Afrikka ja Jim Crow-lakeja ylläpitäneet USA:n eteläiset osavaltiot kärsivät samankaltaisista, käytännössä hyvin vaikeasti korjattavista sosiaalisista ongelmista. Molempia alueita yhdisti vierasperäisen väestön suuri lukumäärä ja huonojen rotusuhteiden aiheuttama historiallinen painolasti. Yhteiselo voimakkaasti toisistaan poikkeavien väestöryhmien välillä ei ole koskaan onnistunut ilman jännitteitä ja reviirikiistoja, joita valkoiset yrittivät hillitsemään väkivallalla tai sen uhalla. Valkoisten ylläpitämät segregoidut järjestelmät olivat pahimmillaan julmia, taantumuksellisia ja mustan väestön näkökulmasta räikeän epätasa-arvoisia, mutta samalla ne myös omalta osaltaan varmistivat monirotuisen yhteisön välttävän koheesion. Näissä olosuhteissa mustatkin saattoivat menestyä, mikäli he tekivät sen valkoisten antamissa raameissa. Mustien ensimmäisen ja toisen asteen koulut saivat selvästi vähemmän julkista rahoitusta mitä valkoiset koulut, mutta parhaimmille opiskelijoille ovet olivat käytännössä auki kaikista korkeatasoisimpiinkin yliopistoihin. Tämän mahdollisuuden ansiosta niin Etelä-Afrikkaan, kuin myös Yhdysvaltoihin, syntyi vuosikymmenten aikana korkeasti koulutettu mutta vielä suhteellisen harvalukuinen musta yläluokka, joilta löytyi lukeneisuutta ja todellisia mahdollisuuksia yhteiskunnallisten muutosten ajamiselle. Rotusyrjintään perustuvien yhteiskuntajärjestelmien suurin sisäinen uhka perustuikin paradoksaalisesti siihen, että ne tarjosivat alistamilleen kansanryhmille liian hyvät mahdollisuudet yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle.
Menestyneiden ja koulutettujen mustien oli helppo osoittaa järjestelmien ilmeinen epätasa-arvoisuus ja vaatia radikaaleja muutoksia mustien aseman parantamiseksi. Vaikka molemmat rotusegragaatioon pohjautuvat yhteiskunnat saattoivatkin tarjota mustille selvästi paremmat elinolosuhteet mitä yhdessäkään afrikkalaisten itsensä johtamassa valtiossa, mustilla aktivisteilla ei ollut mitään syytä tuntea uskollisuutta kyseisiä järjestelmiä kohtaan. Siirtomaiden laajamittainen itsenäistyminen 1960-luvulla ja kommunististen ihanteiden leviäminen yliopistokampuksille loi pohjaa ns. mustalle tietoisuudelle, joka pyrki murtamaan siirtomaa-ajoilla syntyneitä stereotypioita ja asenteita. Suhteellisen hyvän yleissivistyksen ja laajat kansainväliset verkostot omaavat radikaalit osasivat esiintyä edukseen länsimaissa, joissa heitä pidettiin tasa-arvon, rauhan ja demokratian lähettiläinä. Mandelan kaltaiset akateemiset ja karismaattiset vaikuttajat olivat kuitenkin vain harvalukuinen joukko niiden miljoonien köyhien ja lukutaidottomien mustien joukossa, jotka kannattivat mielellään mitä tahansa poliittista liikettä, joka mahdollistaisi valkoisten omaisuuden uudelleenjaon ja nopean rikastumisen. Kyseiset ryysyläiset asettivat tälle kasvavalle mustalle liikehdinnälle valtavat odotukset, joiden täyttäminen tulisi muuttumaan seuraavina vuosikymmeninä käytännössä mahdottomaksi.
Apartheidin aikaa leimasi voimakas etninen ja poliittinen väkivalta, joka perustui pitkälti maan väestöpohjan monimuotoisuuteen. Lukuisat toisistaan poikkeavat rodulliset, etniset, kielelliset ja uskonnolliset väestöryhmät muodostivat valtavan määrän poliittisia ristiriitoja, joita oli käytännössä mahdotonta ratkaista demokraattisesti. Länsimaiden romantisoiman historian mukaan maan ristiriidat rajoittuivat pelkästään pahojen valkoisten miesten ja hyveellisten mustien välille, vaikka todellisuus oli monelta osin päinvastainen. Ensimmäinen apartheidin alaisuudessa tapahtunut verilöyly tapahtui Durbanin satamakaupungissa vuonna 1949, jolloin viidakkoveitsin varustautunut zulujoukko murhasi kahden päivän aikana 50 intialaista, tuhoten samalla 247 asuntoa, 58 kauppaa ja yhden intialaisten omistaman tehtaan. Intialaisten ja zulujen välit olivat Durbanin alueella jo ennen verilöylyä hyvin jännittyneet, sillä alueen musta väestö oli kateellinen intialaisten taloudellisesta hyvinvoinnista. Väkivaltainen riehuminen, murhaaminen ja ryöstely nähtiin jollain tavoin kompensoivan kyseistä epäsuhtaa.
Seuraava suurta huomiota saanut verilöyly tapahtui vuonna 1960 Transvaalin Sharpevillessä, jossa valkoiset poliisit avasivat tulen PAC:n kokoamaa mustaa väkijoukkoa kohti. Väkijoukko oli kokoontunut osoittamaan mieltä apartheid-hallinnon passijärjestelmää vastaan, jolla pyrittiin rajoittamaan afrikkalaisten liikkumista valkoisille rajatulla alueella. 5000 mielenosoittajan joukko kasvoi protestin edetessä 20 000 osallistujaan, jolloin tilanne poliisiaseman edustalla alkoi käydä uhkaavaksi. Kokemattomat konstaapelit eivät kyenneet hallitsemaan hermojansa, jonka vuoksi he alkoivat ampua spontaanisti alati kasvavaan väkijoukkoon. Muut poliisit osallistuivat nopeasti tulitukseen, jota kesti noin 40 sekunnin ajan. 69 mielenosoittajaa menetti henkensä, joukossa 8 naista ja 10 lasta. Sharpevillen verilöyly kasvatti suuresti mustaa valtaa ajaneiden järjestöjen, kuten PAC:n ja Mandelan edustaman ANC:n, kannatusta, jotka alkoivat samalla omaksua entistä väkivaltaisempia metodeja päämääriensä saavuttamiseksi.
PAC:n sotilaallisen siiven tekemissä kostoiskuissa kuoli seitsemän valkoista siviiliä vuosina 1962-1963, samaan aikaan kun Mandelan ja juutalaisjohtoisen kommunistipuolueen muodostama ANC:n sotilaallinen siipi Umkhonto we Sizwe (MK) aloitti pommi-iskujen sarjan valkoista hallintoa vastaan. Mandelan iskujen kohteena oli lähtökohtaisesti apartheid-hallinnolle tärkeä infrastruktuuri, vaikkakin iskuissa kuoli jo alusta lähtien myös yksittäisiä sivullisia. Mandela pidätettiin vuonna 1962 osallisuudesta pommiattentaatteihin, jonka vuoksi hän ajautui perustamiensa järjestöjen päättävien elinten ulkopuolelle. MK osallistui toimintansa alusta lähtien myös Angolan vapautussotaan ja levittäytyi nopeasti Etelä-Afrikan naapurimaihin, jossa se pyrki kasvattamaan omaa sotilaallista voimaansa. Yksi näistä operaatioista liittyi silloiseen Rhodesiaan, jossa ANC:n liittolaisena toiminut Zimbabwen vallankumousarmeija aloitti iskujen sarjan Rhodesian valkoista hallintoa vastaan. ANC:n toiminta Etelä-Afrikan naapurimaissa johti lukuisiin Etelä-Afrikan hallinnon tekemiin iskuihin maan rajojen ulkopuolella, jonka ANC pyrki vastavuoroisesti kostamaan omilla terrori-iskuillaan. MK:n terrori-iskuissa kuoli vuoteen vuosien 1961 ja 1990 välillä noin 150 eteläafrikkalaista. Yli puolet uhreista koostui niistä mustista, jotka olivat vastustaneet ANC:n tavoitteita.
1970-luvun aikana ANC:n ja monen muun vallankumousjoukon toiminta oli kokenut toistuvia vaikeuksia apartheid-hallintoa vastaan. Korkeasta taistelutaidostaan tunnettu Etelä-Afrikan armeija oli tuhonnut lukuisia terroristijärjestöjen tukikohtia Etelä-Afrikassa ja sen naapurimaissa, kuin myös pidättänyt suuren joukon kyseisten järjestöjen johtajia. Vaikka terroritoiminta hiljenikin väliaikaisesti, joutui valtio pian kohtaamaan lukuisia uusia haasteita. Vuonna 1970 säädetty uusi kansalaisuuslaki riisti lukuisilta afrikkalaisilta heimoilta Etelä-Afrikan kansalaisuuden ja heidät määrättiin aiemmin muodostettujen bantustanien asukkaiksi. YK tuomitsi Bantustan-kehityksen välittömästi, ja vaati Etelä-Afrikkaa luopumaan maan sisällä suoritetuista väestönsiirroista. Samoihin aikoihin YK julisti maan aseenvientikieltoon ja vaati maan armeijaa vetäytymään Namibiasta, joka oltiin liitetty osaksi Etelä-Afrikkaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Namibian konfliktia kutsuttiin rajasodaksi, jossa Namibian itsenäistymistä ajaneet sissit yrittivät yli 23 vuoden ajan itsenäistyä Etelä-Afrikan alaisuudesta Angolan ja Kuuban antaman aseellisen tuen avulla.
Kansainvälisen painostuksen vuoksi maan hallitus yritti epätoivoisesti parantaa kansainvälistä mainettaan tarjoamalla hyökkäämättömyyssopimuksia naapurimaiden kanssa, joka tulkittiin radikaaleissa afrikaaneripiireissä heikkouden osoitukseksi. YK:n painostus jatkui voimakkaana koko 1970-luvun ja Etelä-Afrikka ajautui nopeasti kansainvälisen politiikan paariaksi. Kyseisenä vuosikymmenenä nähtiin myös lukuisia opiskelijoiden järjestämiä apartheidiä vastustaneita mielenosoituksia, jotka päättyivät toistuvasti poliisivoimien suorittamiin massapidätyksiin. Opiskelija-aktivismin huipentumana voidaan pitää vuoden 1976 Soweton mellakoita, jotka syntyivät vastalauseena vuoden 1974 kieliuudistukselle. Michiel Bothan säätämä bantukoulutuksen uudistus teki afrikaansista pakollisen kielen englannin rinnalle kaikissa toisen asteen mustissa kouluissa, joka synnytti mustan opiskelijaväestön keskuudessa raivokasta vastarintaa. Poliisin käyttämät voimakeinot aiheuttivat välittömästi ainakin 170 ihmisen kuoleman, mikä heikensi entisestään Etelä-Afrikan asemaa kansainvälisessä politiikassa. 1960-luvun sotilaallisten takaiskujen heikentämät mustien vastarintajärjestöt saivat nopeasti tuhansia uusia jäseniä, joka näkyi poliittisen radikalismin renessanssina. Etelä-Afrikan 1970-luvun alun suhteellisen vakaa aikakausi päättyi Soweton mellakoiden jälkeen, eikä hallinnolle jäänyt enää muita vaihtoehtoja kuin lisätä väkivallan käyttöä entisestään, tai valmistautua hitaaseen mutta varmaan kuolemaan.
1980-luvun aikana hallinto teki suuren joukon uudistuksia, joilla pyrittiin lepyttämään maan mustaa enemmistöä. Rotusegregaatiota alettiin pilkkoa pala palalta, alkaen ammattiliittojen rotusegregaation purkamisesta ja päättyen lopulta sekarotuisten avioliittojen sallimiseen. Mustien oppilaiden määrä oli kasvanut huomattavasti 1960-luvulta, joka näkyi lisääntyneenä opiskelija-aktivismina. Kymmenien tuhansien ihmisten toistuvat lakot ja mielenosoitukset rasittivat suuresti muutenkin vaikeuksissa olevia poliisivoimia, jotka joutuivat turvautumaan usein armeijan antamaan apuun. Afrikkalaisten vastarintaliikkeiden lisäksi hallinto puuttui myös AWB:n buuriradikaalien toimintaan, joiden toiminta tähtäsi itsenäisten buuritasavaltojen perustamiseen. Vuonna 1985 maa julisti hätätilan lukuisilla mustien asuinalueilla, jotka olivat muuttuneet ANC:n tukialueiksi.
Vuotta myöhemmin hätätila laajennettiin koko maan laajuiseksi, sillä toistuvat hyökkäykset apartheid-hallinnon kanssa yhteistyötä tehneitä mustia vastaan teki useista alueista lähes mahdottomia hallita. Hätätilalain aikana ANC:n kannattajat murhasivat Nelson Mandelan vaimon johdolla lukuisia kollaboraattoreiksi leimattuja ihmisiä ja heidän läheisiään. Murhat suoritettiin ”rengastamalla” uhri palavalla autonrenkaalla, joka aiheutti pitkän ja erittäin tuskaisen kuoleman. Bantustanien asukkaat saivat Etelä-Afrikan kansalaisuuden takaisin vuonna 1985. Samoihin aikoihin hallitus salli rotujenväliset avioliitot ja antoi mustille oikeuden asua aiemmin vain valkoisille tarkoitetuilla alueilla. Presidentti Bothan aloittamat uudistukset huipentuivat hänen seuraajansa F.W de Klerkin aikana, jolloin Nelson Mandela lopulta vapautettiin pitkästä vankeudestaan, samalla kun ANC ja kymmenet muut aiemmin laittomaksi julistetut järjestöt laillistettiin. Apartheidin päättyessä virallisesti 90-luvun alussa, suurin osa siihen liittyneistä rajoitteista olivat käytännössä lakanneet olemasta jo useita vuosia aiemmin.
Apartheidin päättyminen ei kuitenkaan lopettanut maan sisäistä kuohuntaa, vaan päinvastoin lisäsi sitä entisestään. Klerkin hallituksen ja afrikkalaisten puolueiden välisissä neuvotteluissa pyrittiin luomaan yhteiset pelisäännöt maan tulevaisuudelle, mikä osoittautui äärimmäisen vaikeaksi tehtäväksi. Xhosajohtoisen ANC:n ja zulujen johtaman Inkathan väliset erimielisyydet koskivat erityisesti paikallishallintojen valtaa, sillä zulut suhtautuivat hyvin epäilevästi ANC:n todellisiin pyrkimyksiin. Neuvottelut katkesivat väliaikaisesti vuonna 1992, kun Inkathan kannattajat murhasivat 45 ANC:n kannattajaa Boipatongin kylässä. ANC palasi neuvottelupöytään pian Bishon verilöylyn jälkeen, jossa Ciskein mustan paikallishallinnon sotilasjoukot ampuivat 28 ANC:n kannattajaa. Lukuisat bantustanien johtajat vastustivat ANC:n kasvavaa valtaa, sillä puolue pyrki integroimaan aiemmin lohkotut bantustanit takaisin emämaahan. Samana vuonna ANC:n kannattajat murhasivat Katlehongissa 23 zulupuolueen kannattajaa. Irlantilainen tutkija Padraig O’Malley on myöhemmin arvioinut, että vuosien 1990 ja 1994 välillä noin 14 000 eteläafrikkalaista menetti henkensä poliittisen väkivallan takia, joka tarkoittaa lähes 300 uhria kuukaudessa. Ylivoimaisesti suurin osa kyseisten murhien uhreista, kuin myös tekijöistä, oli afrikkalaisia.
Etelä-Afrikan ensimmäiset vapaat vaalit järjestettiin huhtikuussa 1994, jolloin ANC keräsi yksipuoleisen enemmistön yli 62% kannatuksella. Aiemmin vuosikymmeniä vankilassa istunut Nelson Mandela nousi viimein maan presidentiksi, jota pidettiin kansainvälisesti osoituksena demokratian ja ihmisoikeuksien voittona aiemmasta valkoisesta hallinnosta. Puolue pyrki seuraavien vuosien aikana parantamaan suurilukuisen kannattajajoukkonsa asemaa, joka oli monilta osin valkoista väestöä huomattavasti köyhempää ja heikommin koulutettua. Mustien taloudelliseen voimaantumiseen tähdännyt B.E.E-ohjelma ja sen jatkohankkeet olivat kuitenkin yhteiskunnan yleisen toimivuuden kannalta tuhoisia. Valkoisten lääkäreiden, insinöörien, opettajien ja muiden korkeasti koulutettujen henkilöiden pikainen korvaaminen mustilla ei onnistunut odotetusti, sillä mustien työntekijöiden osaamistaso oli selvästi valkoisia heikompi. Hallinnon ainoaksi mahdollisuudeksi jäi yleisten vaatimustasojen tuntuva laskeminen ja paremmin menestyvien väestöryhmien syrjäyttäminen julkisen vallan ylläpitämillä rotukiintiöillä. Kyseisillä uudistuksilla on myös hintansa.
Economistin artikkeli Etelä-Afrikan nykyisestä koulutusjärjestelmästä on karua luettavaa. 27% oppilaista ei osaa lukea kuuden kouluvuoden jälkeen. Lähes puolet viidennellä luokalla olevista ei osaa vastata oikein kysymykseen ”paljonko on 24 jaettuna kolmella?” ja ainoastaan vähemmistö oppilaista suorittaa peruskoulun onnistuneesti loppuun. Maassa, jossa on huutava pula tekniikan alan ammattilaisista, ainoastaan 0,5% mustista oppilaista on älyllisesti kykeneviä insinööreiksi. Etelä-Afrikan valkoisista samaan kykenee 10% kaikista oppilaista. Koulutusjärjestelmään liittyvät ongelmat eivät johdu ainakaan rahoituksen puutteesta, sillä maan koulutusmenot ovat peräti 6,4% bruttokansantuotteesta, joka on enemmän kuin EU-keskiarvo. Koulutuksen kipupisteet pohjautuvat pääosin periafrikkalaiseen korruptioon ja julkishallinnon tehottomuuteen, joka esimerkiksi nostaa opettajiksi valtaapitävien sukulaisia, kuin myös niitä, jotka kykenevät puutteellisesta ammattitaidosta huolimatta tarjoamaan valtaapitäviä miellyttäviä palveluksia. Vuoden 2016 raportissa paljastui, että naispuoleisilta opettajakandidaateilta saatettiin vaatia seksiä työpaikan saamiseksi, kuin myös se, että opetukseen määrättyjä rahoja on käytetty johonkin aivan muuhun kuin varsinaiseen opetustyöhön. Yläasteikäiset singaporelaiset ja korealaiset pärjäävät kansainvälisissä testeissä huomattavasti eteläafrikkalaisia matematiikanopettajia paremmin, jotka ovat harvoin kykeneviä läpäisemään edes niitä testejä, joita he antavat omille oppilailleen. Sama tasoero, joka vallitsee mustien ja valkoisten oppilaiden välillä kaikissa länsimaissa, esiintyy myös apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa.
Yhteiskunnan yleinen infrastruktuuri on samanlaisen tehottomuuden halvaannuttama. Etelä-Afrikka on kärsinyt viimeisten vuosien aikana toistuvista sähkökatkoksista, jotka perustuvat maan suurimman energiayhtiön, Eskomin, kokemiin vaikeuksiin. Maa on kärsinyt vuodesta 2007 lähtien toistuvista sähkökatkoksista, joiden aiheuttamat ylimääräiset kustannukset näkyvät voimakkaimmin maan taloudelle elintärkeässä kaivosteollisuudessa. Vaikka tuotantolaitosten teoreettinen energiantuotanto on enemmän kuin riittävä maan tarpeisiin, sen keskimääräinen hyötysuhde on ainoastaan hieman yli 50%. Eräs sähköntuotannon rapautumiseen liittyvistä syistä liittyy ammattitaitoisten työntekijöiden puutteeseen. Kaikista kohtaamistaan haasteista huolimatta maan suurin sähköyhtiö Eskom pyrkii jatkossa korvaamaan entistä suuremman osan valkoisista ammattilaisista mustilla. Eskomin omien julkaisujen perusteella työntekijöiden rodullinen koostumus tulisi heijastaa enemmän maan yleistä koostumusta, eli jos valkoiset edustavat 8% väestöstä, heidän tulisi saada vain 8% työpaikoista. Eskomin suunnitelmissa on erottaa vuoteen 2020 mennessä lähes 3400 valkoista työntekijää, joista 1081 on insinöörejä ja muissa työnjohtotehtävissä olevia. Tällä hetkellä ainoastaan 14% insinöörikoulutukseen hakeutuneista opiskelijoista valmistuu ja heistäkin suurin osa on valkoisia. Tilannetta heikentää entisestään se, että nuoret valkoiset insinöörit hakeutuvat töihin Etelä-Afrikan ulkopuolelle.
Etelä-Afrikan maatalous ja erityisesti sitä ylläpitävät valkoiset maanviljelijät ovat joutuneet kärsimään istuvan hallituksen välinpitämättömyydestä ja ammattitaidottomuudesta. Etelä-Afrikka on maatalouden näkökulmasta yleisesti hyvin haastavaa aluetta, sillä sen vuosittaiset sademäärät jäävät useita muita maatalousmaita vähäisemmäksi. Normaalia haastavammat olosuhteet vaativat onnistuakseen keskimääräistä korkeampaa ammattitaitoa, joka syntyy usein ainoastaan vuosikymmenten kokemuksesta ja perheen sisäisestä traditiosta. Erinomaisista maanviljelytaidoistaan tunnetut buurit kykenivät vuosikymmenten kovalla työllä ja hallituksen myöntämillä avustuksilla luomaan puitteet suurmaataloudelle, joka työllisti 1970-luvulla yli kaksi miljoonaa ihmistä. Maassa oli vielä 1980-luvulla noin 80 000 valkoista maanviljelijää, mutta heidän määränsä väheni nopeasti apartheidin päätyttyä. 2010-luvulle tultaessa maanviljelijöiden määrä oli enää 30 000, johtuen niin hallituksen toimenpiteistä, kuin myös sen kyvyttömyydestä huolehtia maanviljelijöiden turvallisuudesta.
Maan hallitus on toistuvasti esittänyt maareformin toteuttamista, jonka perusteella aiemmin valkoisten omistamaa viljelypinta-alaa siirrettäisiin mustille asukkaille. Vuosien 1994 ja 2013 välillä kyseistä viljelymaata oltiin siirretty mustien omistuksiin jo 6 miljoonaa hehtaaria, jonka lisäksi presidentti Zuma ehdotti 24,5 miljoonan hehtaarin lisälunastuksia lähitulevaisuudessa. Kyseiset farmit ovat usein olleet maata viljelevien buuriperheiden omistuksissa useiden vuosikymmenten, joskus jopa vuosisatojen ajan, ja monet niistä on perustettu alueille joissa ei ole asunut alkuperäisväestöä. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt ANC-hallituksen alaisuudessa tapahtuneita maanpalautuksia, joissa afrikkalaiset heimot ovat väittäneet valkoisen farmin kuuluneen heidän heimonsa alkuperäisiin asuinalueisiin. Hämärin perusteluin esitetyt vaatimukset synnyttävät usein vuosia kestävän oikeustaistelun, joissa valkoiset maanomistajat eivät ole kovinkaan vahvoilla. Pahimmissa tilanteissa buuriperhettä vuosikymmeniä palvellut maatila on siirtynyt muukalaisten omistuksiin, jotka ovat pikaisen ryöstämisen jälkeen menettäneet mielenkiintonsa voittamaansa aluetta kohtaan. Tämän jälkeen aiemmin tuottava tila käytännössä autioituu. 2000-luvun puolivälissä maa muuttui maataloustuotteiden nettoviejästä niiden nettotuojaksi.
Maatalouden suurin ongelma perustuu kuitenkin viranomaisten välinpitämättömyyteen. Maassa on murhattu apartheidin jälkeen ainakin 2000 valkoista maanviljelijää ja heidän perheenjäsentään, joka tarkoittaa maanviljelijöiden kokonaismäärään suhteutettuna valtavaa (138 murhaa / 100 000 asukasta kohden) kuolleisuutta. Murhia tekevät niin laittomat talonvaltaajat, kuin myös valkoisia vihaavat nuorisojengit. Tähän mennessä hallitus on pyrkinyt pikemminkin pimittämään todellisia murhatilastoja, kuin turvaamaan buuriperheiden henkeä. Maanviljelijöihin kohdistuva väkivalta ja laittomat maanvaltaukset edesauttavat ANC:n omia kärkihankkeita, mikä selittää myös virkavallan haluttomuuden puuttua tilanteeseen. Talonvaltausjoukot voivat käsittää parhaimmillaan kokonaisia heimoja, jotka asettuvat asumaan maatilojen edustalle ja ryöstelevät tarvitsemansa ruuan suoraan pellosta. Mikäli tilan omistaja yrittää hätyyttää joskus jopa monisatapäiset kiertolaiset pois tiluksiltaan, he vastaavat vaatimukseen väkivallalla. Monelle maanviljelijälle ei jää näissä olosuhteissa muuta mahdollisuutta kuin myydä tilansa pilkkahinnalla valtiolle, joka siirtää kyseisen tilan nopeasti uusille omistajille. Maatalouteen perehtymättömien virkamiesten suorittamat uusjaot jättävät usein jälkeensä autioituneen tilan, joka ei tuota muuta kuin rikkaruohoa. Liian pieniin osiin jaetut maatilkut, viljelytaidon puute ja buureista selvästi poikkeavat prioriteetit tarkoittavat usein taloudellisen tuotannon loppumista muutaman kuukauden sisällä. Viidakkoveitsijengeille ulkoistettu viljelymaan uusjako vähentää tarvetta viralliselle maareformille, sillä nykyään valkoiset joutuvat luopumaan maistaan näennäisen vapaaehtoisesti ilman valtion omia toimenpiteitä.
Poliisien kyvyttömyyttä huolehtia maanviljelijöiden turvallisuudesta ei tarvitse juurikaan ihmetellä, sillä he joutuvat itse turvautumaan yksityisiin turvallisuuspalveluihin oman turvallisuutensa varmistamiseksi. Etelä-Afrikassa on maailman suurin yksityinen turvallisuussektori, joka käsittää yli 9000 yritystä ja 450 000 turvallisuusalan ammattilaista. Yksityisen turvallisuussektorin yhteenlaskettu henkilöstö on suurempi kuin valtion poliisin ja armeijan yhteenlaskettu henkilöstö. Yksityisten turvafirmojen tehtäviin kuuluu esimerkiksi talonvaltaajien karkottaminen vallatuista kiinteistöistä, rikollisten pidättäminen, omaisuuden vartiointi ja varastetun omaisuuden palauttaminen sen oikeille omistajille. Yksityisillä turvapalveluilla tulee jatkossakin olemaan kysyntää, sillä poliisit kirjasivat yksistään viime vuonna 18 673 murhaa, 18 127 murhanyritystä, 182 933 törkeää pahoinpitelyä, 132 527 ryöstöä ja 51 895 raiskausta. Luvut ovat kuitenkin erityisesti seksuaalirikoksissa suuntaa-antavia, sillä uhrikyselytutkimusten perusteella rikosten uhrien määrä on huomattavasti suurempi mitä poliisin tietoon tulleet tapaukset.
Myös maan julkinen terveydenhuolto on luhistumisen partaalla. Vuosien 1990-2005 välillä ihmisten keskimääräinen elinikä laski yli kymmenellä vuodella. Vuonna 1990 maanlaajuisessa tutkimuksessa havaittiin, että 0,8% raskaana olevista naisista kantoi HI-virusta. Nykyään kyseistä tautia kantaa yli 10% maan väestöstä ja se on viimeisten vuosien aikana yleistynyt erityisesti nuorten mustien keskuudessa. BBC uutisoi vuonna 2013, että 28% naispuoleisista koululaisista kantoi kyseistä tautia, jonka he olivat usein saaneet itseään huomattavasti vanhemmilta miehiltä. Tämän vuoden huhtikuussa enca.com uutisoi Kwazulu-Natalin terveydenhuoltokriisistä, joka on ajanut lukuisat syöpäpotilaat kuolemanvaaraan. Kaupunkien ulkopuolella toimivat pienklinikat kärsivät kroonisesta työvoimapulasta, kuin myös toimimattomista laitteista. Sädehoitoihin tarkoitetut laitteet eivät ole olleet toiminnassa useampaan vuoteen, joka on lisännyt ruuhkautumista suurten asutuskeskusten vastaanotoissa. Health Consumer Powerhouse on arvioinut useina vuosina peräkkäin Etelä-Afrikan julkisen terveydenhuollon maailman huonoimmaksi, vaikka maan terveydenhoidon ylläpitoon käytetään yli 13 miljardia dollaria vuodessa. Yli 70% eteläafrikkalaisista lääkäreistä työskentelee tällä hetkellä yksityisillä klinikoilla, joiden palvelut ovat usein aivan liian kalliita tavallisille ihmisille.
ANC-hallituksen toimenpiteet eivät ole nostaneet mustaa väestöä köyhyydestä. Tämän vuoden tammikuussa BusinessTech uutisoi uudesta kyselytutkimuksesta, jonka mukaan valkoiset tienaavat vuodessa henkeä kohti viisi kertaa mustia enemmän. 39% mustista on tällä hetkellä työttömiä, kun taas valkoisista ainoastaan 8,3%. Maan väestöstä ainoastaan 13,7 miljoonaa on rekisteröitynyt veronmaksajiksi, joista rikkain neljännes tuottaa 99% koko maan tuloverokertymästä. Maan budjetin suurin yksittäinen menoerä on julkisen sektorin ”henkilöstökustannukset”, joihin ohjataan 36% koko maan verokertymästä. Maan talouskasvu on ollut vuosien ajan odotuksia matalampaa, jonka lisäksi maan kauppatase on heittelehtinyt viimeisten vuosien aikana toistuvasti pakkasen puolella. Maan taloutta heikentää entisestään voimakas aivovuoto, joka heikentää erityisesti maan kaivos- ja energiateollisuuden toimintaedellytyksiä.
Maan tulevaisuus näyttääkin hyvin epävarmalta, ja valkoisen vähemmistön näkökulmasta äärimmäisen uhkaavalta. ANC:n yhtäjaksoista hallituskautta uhkaa tällä hetkellä nouseva oppositiojohtaja Julius Malema, joka on tunnettu äärimmäisen vihamielisistä kommenteista afrikaaneriväestöä kohtaan. Aiemmin ANC:ssä toiminut radikaali on vaatinut maareformin välitöntä laajentamista, jonka perusteella viimeisetkin valkoisten omistamat maat pakkolunastettaisiin valtiolle. Maleman puolueen EFF:n kommunistinen talousohjelma tähtää maan suurimpien tuotantolaitosten ja pankkien kansallistamiseen, sekä julkisten hyödykkeiden täydelliseen maksuttomuuteen. Puolue haluaa myös kiihdyttää rotukiintiöiden toimeenpanoa entisestään, sillä valkoiset ovat edelleen yliedustettuina korkean palkkatason ammateissa, useista ANC:n toimenpiteistä huolimatta. Etelä-Afrikan välttävästi sinnittelevän kansantalouden näkökulmasta kyseiset toimenpiteet olisivat äärimmäisen tuhoisia, sillä maan talous on täysin riippuvainen sen valkoisen ja intialaistaustaisen väestön työpanoksesta ja erityisosaamisesta. Kyseiselle sanomalle löytyy kuitenkin kuulijoita, sillä EFF keräsi vuoden 2014 vaaleissa yli kuuden prosentin kannatuksen, vaikka puolue oli perustettu vasta vuotta aiemmin. EFF:n kasvava suosio pakottaa myös ANC:n tiukentamaan linjaansa, joka tulee entisestään lisäämään valkoisten siirtymistä muihin maihin.
Etelä-Afrikassa järjestetään tällä hetkellä maailman eniten mielenosoituksia vuodessa. Vuonna 2014 arvioitiin, että maassa on keskimäärin yli 30 mielenosoitusta päivässä, jotka silloin tällöin muuttuvat väkivaltaisiksi mellakoiksi. Vuosien 2009 ja 2013 välillä poliisi pidätti yli 14 000 mielenosoittajaa, jonka lisäksi poliisin ja mielenosoittajien välisissä yhteenotoissa on kuollut vuosien varrella lukuisia ihmisiä. Verisin yksittäinen yhteenotto tapahtui vuonna 2012 Marikanissa, jossa poliisit ampuivat kuoliaaksi 41 lakkoilevaa kaivosmiestä. Poliittisen järjestelmän korruptio, huono taloudellinen tilanne, korkea työttömyys, rikollisuus ja yleinen näköalattomuus ovat synnyttäneet mellakoinnin lisäksi myös muita ei-toivottuja lieveilmiöitä. Vuoden 1994 jälkeen maassa on tapahtunut lukuisia maahanmuuttajiin ja ei-afrikkalaisiin vähemmistöihin kohdistuneita viharikoksia. Etelä-Afrikan muuta Afrikkaa korkeamman elintason vuoksi maahan on muuttanut satoja tuhansia ihmisiä muista Afrikan maista, joita on turhautuneen väestön keskuudessa pidetty usein syypäänä maan sisäisiin ongelmiin. Vuoden 2008 jälkeen maassa on murhattu yli 350 ulkomaalaista, jonka lisäksi kymmenet tuhannet ovat joutuneet pakenemaan omilta asuinalueiltaan. Suurista uhrimääristä huolimatta kyseisistä rikoksista annetaan harvoin tuomioita, sillä poliisit katsovat ulkomaalaisiin kohdistuvaa väkivaltaa läpi sormien.
Näiden tosiasioiden valossa onkin hyvä pohtia sitä, onko maan nykyinen hallinto kovinkaan paljoa parempi kuin sitä edeltänyt valkoinen vähemmistöhallitus? YK:n näkökulmasta vastaus on helppo, sillä järjestö vaalii edelleen Nelson Mandelan ja ANC:n perintöä, vaikka maa tuskin on ihmisoikeustilanteeltaan millään tavoin parempi kuin sitä edeltänyt hallinto. Maanosan rikkaimman valtion vääjäämätön taantuminen muiden Afrikan maiden kaltaiseksi kehitysmaaksi ei todennäköisimmin edusta sen kaltaista kehitystä, mitä apartheidin kovaääniset vastustajat maalta odottivat.
Etelä-Afrikan sisällä roihuava kapinahenki ja väkivalta eivät ole koskaan johtuneet poliittisista ongelmista, joita voitaisiin poliittisilla päätöksillä ratkaista. Maan väestöpohjan monimuotoisuus on jo itsessään niin epäluonnollinen luomus, ettei yhtäläistä politiikkaa ole mahdollista edes toteuttaa. Useiden toisistaan poikkeavien väestöryhmien pakotettu rinnakkaiselo synnyttää jokaiselle kansalle riittävät perusteet kategorisoida muita ryhmiä omasta subjektiivisesta lähtökohdastaan, sillä politiikan nollasummapelissä jokainen yhdelle ryhmälle myönnetty etuisuus on toisen tappio. Afrikaanerinationalistien kehittämä apartheid kehitettiin turvaamaan afrikaansia puhuvan valkoisen väestön olemassaoloa, joka oli maan verisen historian näkökulmasta täysin ymmärrettävä huolenaihe. Samalla tavoin myös apartheidiä vastustaneiden mustien aktivismi oli täysin ymmärrettävää, sillä heitä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina heidän omassa kotimaassaan. Näiden kahden toisistaan poikkeavan ihanteen täyttäminen on saman valtion sisällä kuitenkin mahdotonta, jolloin vaihtoehdoksi jäävät ainoastaan musta enemmistövalta tai valkoisten vähemmistöhallinto. Molemmat järjestelmät sortavat jo lähtökohtaisesti jompaa kumpaa väestöryhmää, jolloin arviointi järjestelmien välillä joudutaan tekemään muilla keinoin.
Yksi mahdollinen keino vertailla kyseisiä järjestelmiä voisi olla yhteiskunnan ja infrastruktuurin yleinen toimivuus ja maassa asuvien ihmisten hyvinvointi. Mustissa lähiöissä esiintyvä rikollisuus ja levottomuus olivat yleisessä tiedossa jo apartheidin aikana, mutta ne rajoittuivat suurimmaksi osaksi bantustaneihin, joissa järjestystä pitivät paikallishallinnon omat poliisivoimat. Apartheidin aikaiset rikostilastot eivät siten ole vertailukelpoisia nykyisten tilastojen kanssa, sillä vaikka ne saattoivatkin olla huolellisemmin ylläpidettyjä, ne eivät sisältäneet bantustaneissa tapahtuneita rikoksia, joissa sentään asui parhaimmillaan lähes puolet maan mustasta väestöstä. Apartheidin päätyttyä monet niistä sosiaalisista ongelmista, jotka olivat leimallisesti bantustaneissa esiintyneitä vitsauksia, levisivät joka puolelle maata.
Rikollisuuden vallatessa alaa 1990-luvun alusta eteenpäin, monet apartheidia vastustaneet tahot joutuivat itse kohtaamaan ne uhkakuvat, joista afrikaanerit olivat yrittäneet varoittaa jo vuosikymmeniä aiemmin. Yksi näistä ryhmistä oli Etelä-Afrikan juutalaisväestö, jolla oli pienestä koostaan huolimatta merkittävä osa apartheidin vastaisessa ”vapaustaistelussa”. Juutalaiset toimivat niin apartheidiä vastustaneen opposition rahoittajina, kuin myös ANC:n aktiiveina. Mandelan vankeusaikana ANC:n aseellisen siiven suorittamaa useita siviilejä tappanutta pommituskampanjaa johti juutalaistaustainen Joe Slovo, joka toimi myös Etelä-Afrikan kommunistipuolueen johtohenkilönä. Apartheidin vastaiseen kamppailuun osallistuivat näkyvästi myös erittäin hyvin verkostoituneet juutalaiset seurakunnat, jotka pyrkivät lisäämään kansainvälistä painetta apartheid-hallintoa vastaan. Juutalaiset olivat myös voimakkaasti edustettuina parlamentissa, sillä he muodostivat apartheidiä vastustaneen edistyspuolueen ytimen. On arvioitu, että juutalaisten yliedustus apartheidin vastaisessa aktivismissa oli peräti 2,500-kertainen valkoiseen väestöön verrattuna, jota on mahdotonta pitää vain sattumana. Juutalaiset eivät kuitenkaan vaikuta olevan erityisen tyytyväisiä saavuttamaansa lopputulokseen, sillä lähes 50% maan juutalaisväestöstä on muuttanut maasta pois, mikä johtuu lähtijöiden mukaan jatkuvasti lisääntyvästä turvattomuuden tunteesta ja maan taloudellisista vaikeuksista. Maaseudun köyhillä buureilla tätä vastaavaa pakomahdollisuutta ei ole.
Segregaatioon pohjautuneen järjestelmän romahtaminen voidaan nähdä johtuneen niin kansainvälisestä painostuksesta, poliittisen vastarinnan aktiivisuudesta, taloudellisista ongelmista, kuin myös lukuisista muista historialliseen lopputulokseen johtaneista syistä. Tärkein yksittäinen syy perustui kuitenkin maan äärimmäisen heterogeeniseen väestöpohjaan, joka ei tarjonnut mahdollisuuksia yhtenäisen kansakunnan syntymiselle. Afrikaanerit, xhosat, zulut, juutalaiset, intialaiset, malaijit, englantilaiset ja lukuisat muut väestöryhmät edustivat jokainen täysin omalaatuista ryhmäidentiteettiä, perimää ja kulttuuria, joiden välisten erojen tasoittaminen olisi ollut käytännössä mahdotonta ilman epäinhimillisiä toimenpiteitä.
Apartheid oli alusta lähtien afrikaanereiden oma järjestelmä, joka luotiin turvaamaan erityisesti afrikaansia puhuvan valkoisen väestön yhteiskunnallista asemaa. Intialaiset ja muut aasialaiset populaatiot eivät nauttineet samoja kansalaisoikeuksia kuin maan valkoinen väestö, mutta mustista poiketen he pääosin alistuivat järjestelmän sanelemiin raameihin ja keskittyivät suojelemaan taloudellista hyvinvointiaan. Vapaustaistelun keskiössä toiminut musta väestö ei myöskään ollut koskaan niin yhtenäinen, jotta sitä oltaisiin voitu käsitellä yhtenäisenä kansakuntana, sillä monissa tapauksissa mustat heimot kamppailivat verisemmin toisiaan kuin valkoista sortohallintoa vastaan. Tämä sama etninen hajaannus, joka lopulta aiheutti apartheidin kaatumisen, tulee väistämättä heikentämään myös kaikkien seuraavien hallitusten toimivuutta riippumatta siitä, mikä etninen ryhmä pääsee seuraavaksi nousemaan vallankahvaan. Toisistaan poikkeavien ihmisryhmien kohtalot on siten sidottu niin kauan toisiinsa, kun vallassa oleva hallinto kykenee ylläpitämään koko maata valtansa alla. Maan kasvavista levottomuuksista päätellen tämäkin tilanne voi muuttua radikaalisti seuraavien vuosikymmenten aikana.
Etelä-Afrikka on kauhistuttava esimerkki maasta, joka on syntynyt etnisten konfliktien ansiosta, ja jonka sisällä toteutettua politiikkaa on aina johdettu etnisten jännitteiden näkökulmasta. Monimuotoisuus on omalta osaltaan varmistanut sen, etteivät maassa asuvat ihmiset tule näkemään rauhaa niin kauan, kun toisistaan poikkeavat väestöryhmät pakotetaan toimimaan saman hallinnon alaisuudessa.
Sulatusuunin tulevaisuus näyttää edelleen äärimmäisen epävarmalta.
—
Tuukka Kuru
