Kesäkuun alussa brittiläinen yleisradioyhtiö BBC julkaisi yli 20 000 vastaajalla toteutetun kyselytutkimuksen tulokset, jolla pyrittiin selvittämään Englannissa asuvien ihmisten ryhmäidentiteettien eroja, kuin myös sitä, miten englantilaiset itse määrittelevät englantilaisuuden. Tuloksissa esiintyi selviä eroja eri etnisyyksien välillä, sillä maahanmuuttajataustaiset ihmiset kokivat olevansa ”brittejä”, siinä missä anglosaksista alkuperäiskansaa edustaneet valkoiset kokivat olevansa ensisijaisesti englantilaisia. Vastaajan rodullisesta taustasta riippumatta ihmiset kokivat, että ”englantilaisuus” on selvästi eksklusiivinen, valkoisuutta kuvaava termi, siinä missä brittiläisyys nähtiin ihmisen syntyperästä riippumattomana identiteettinä. Englantilaisuuden mieltäminen valkoisuudeksi selittää myös erään toisen BBC:n uutisen otsikoista, jonka mukaan ”nuoret” (eli käytännössä maahanmuuttajat) mieltävät itsensä vanhempia sukupolvia vähemmän englantilaisiksi. Vähiten englantilaisiksi itseään kokevia ihmisiä asui niillä alueilla, joissa asui vähiten valkoisia kantaväestön edustajia ja vastavuoroisesti eniten niissä Pohjois-Englannin kaupungeissa, jotka ovat väestöltään eteläisestä Englannista poiketen melkoisen homogeenisiä. Kyselytutkimukseen vastanneista noin 80 % mielsi itsensä ainakin jollain tavoin englantilaiseksi, joka vastaa pitkälti maassa asuvien valkoisten englantilaisten kokonaismäärää (hieman alle 80%).
Erot populaatioiden välillä eivät kuitenkaan jää ainoastaan yksittäisten termien omaksumiseen. Konservatiivien äänestäjistä 77 % koki olevansa englantilaisia, kun samaan aikaan vain 45 % työväenpuolueen ja 42 % liberaalien äänestäjistä koki samoin. Brexitin kannattajista 75 % koki ylpeyttä englantilaisuudestaan, siinä missä unionissa pysymisen kannattajista ainoastaan 44 %. Valkoisiksi itseään kuvailevista 61 % koki olevansa ylpeästi englantilaisia, kun värillisten keskuudessa vastaava luku oli ainoastaan 32 %. Ainoastaan kolmasosa englantilaiseksi itseään kuvailevista piti monikulttuurisuutta englantilaisena arvona, siinä missä brittiläisiksi itseään kuvailevista samaa mieltä oli kaksi kolmasosaa vastaajista. Englantilaisina itseään pitävistä selvästi suurempi osa oli sitä mieltä, että asiat olivat ennen paremmin, siinä missä brittiläisinä itseään pitävät kokivat, että Englannin parhaat vuodet ovat vasta edessäpäin. Lähes puolet Brexitin kannattajista oli sitä mieltä, että maan kristillinen traditio on heille tärkeä osa elämää, kun vastaava luku unionissa pysymisen kannattajista oli ainoastaan 29 %. Ylpeimpiä englantilaisuudestaan (72 % vastaajista) olivat yli 65-vuotiaat, jotka edustavat myös maan valkoisinta väestöryhmää. Vähiten ylpeitä englantilaisuudestaan olivat alle 25-vuotiaat nuoret, jotka ovat etniseltä taustaltaan huomattavasti vanhempia sukupolvia monimuotoisempia. Isänmaallisuus oli yleisintä niissä ikäluokissa, joissa oli suhteellisesti eniten valkoisia, ja matalin niissä ikäluokissa, joissa heidän osuutensa oli pienin. Maanpuolustushengen yläpitäminen on siten riippuvainen maan valkoisesta enemmistöstä.
Selvä enemmistö vastaajista oli sitä mieltä, että englantilaisuus edellyttää Englannissa syntymistä (80 %) ja englantilaista verenperintöä (~75 %), siinä missä selvä vähemmistö vastaajista mielsi englantilaisuuden vain kulttuurilliseksi ilmiöksi. Vastaajista 16 % piti itseään ainoastaan englantilaisena, 18 % enemmän englantilaisena kuin brittinä ja hieman yli 30 % yhtä paljon englantilaisena kuin brittinä. 22 % vastaajista piti itseään joko enemmän brittiläisenä tai täysin brittiläisenä. Brittiläisinä itseään pitävien osuus oli suurin ns. näkyvien vähemmistöjen keskuudessa, jotka erottuvat ulkonäöllisesti valkoisista englantilaisista. Pitkään jatkuneesta monikulttuurisesta yhteiskuntakokeilusta ja propagandasta huolimatta ihmiset samaistuvat edelleen toisistaan poikkeaviin ryhmäidentiteetteihin, joissa määrittävänä tekijänä toimii ihmisen oma syntyperä. Toisistaan poikkeavat väestöryhmät omaavat myös toisistaan poikkeavia poliittisia päämääriä, joka näkyy tutkimuksissa esiintyvistä vastauksista. Valkoiset konservatiivit suhtautuivat Brexit-äänestykseen huomattavasti värillisiä myötämielisemmin, ja äänestivät värillisiä todennäköisimmin oikeistopuolueita. Vaikka iso osa valkoisista englantilaisista ja maahanmuuttajista kokivat olevansa ainakin jollain tavoin brittejä, he ymmärsivät ”brittiläiset arvot” selvästi toisistaan poikkeavilla tavoilla.
Maan alati kasvavalle värilliselle vähemmistölle on luontevaa kannattaa yhteiskunnallista ”monimuotoisuutta”, sillä se edesauttaa heidän oman lukumääränsä kasvua. Koulumenestykseltään ja ryhmäkäyttäytymiseltään valkoisia englantilaisia huonommin pärjäävät ryhmät nostavat myös väistämättä aivan uudenlaisia kysymyksiä osaksi julkista keskustelua, sillä heidän demokraattinen valtansa kasvaa lähes samassa suhteessa heidän lukumääränsä kanssa. Valkoisten konservatiivien edustamat arvot, kuten yrittäjähenkisyys, isänmaallisuus, ja kristillisyys menettävät ajan saatossa merkityksensä, sillä heidän suhteellinen osuus väestöstä laskee vuosi vuodelta, joka pakottaa myös perinteiset oikeistopuolueet muuttamaan politiikkansa uuden demokraattisen enemmistön tarpeiden mukaiseksi. Liberaalien usein toistama lausahdus, jonka mukaan ”kuka tahansa on tervetullut, kunhan vain jakaa maan arvot” ei selvästi ole riittänyt kuromaan väestöryhmien välisiä eroja umpeen Englannissa, kuten se ei ole riittänyt kuromaan niitä missään muussakaan länsimaassa. Maan ”arvot” ovat selvästi sidoksissa valkoisen valtaväestön arvoihin, jotka muuttuvat välittömästi valtaväestön korvautuessa jollain toisella kansalla.
Kesäkuun alussa Yhdysvallassa toteutettiin hieman vastaavanlainen kyselytutkimus, jolla pyrittiin selvittämään amerikkalaisten isänmallisuuden astetta, ja kuinka eri etniset ryhmät eroavat vastauksiltaan toisistaan. Ylpeyttä amerikkalaisuudestaan tuntevien määrä vaihtelee vuosittain, mutta erot roturyhmien välillä pysyvät vuodesta toiseen lähes muuttumattomina. 54 % valkoisista kokee olevansa ylpeästi amerikkalaisia, kun samaan aikaan vain 33 % värillisistä kokee samoin. Puolueiden kannatuksessa kyseinen ero on vielä selvempi, sillä republikaaneista peräti 74 % on ylpeitä omasta amerikkalaisuudestaan, kun ainoastaan 32 % demokraateista ajattelee samoin. Kuten tuloksista on nähtävissä, maan kahden suurimman puolueen kannatuspohjat eroavat voimakkaasti toisistaan. Siinä missä republikaanien äänestäjistä enemmistö koostuu valkoisista, demokraattien kannatus perustuu entistä selvemmin etnisiin vähemmistöihin, joista latinot edustavat lukumäärältään nopeimmin kasvava ryhmää. Latinoista noin kaksi kolmasosaa kannattaa demokraatteja, ja he muodostavat seuraavien vuosikymmenten aikana lukumääräisen enemmistön monissa eteläisissä osavaltioissa, jotka ovat aiemmin olleet republikaanien tukialueita. Vähemmän yllättäen latinot suhtautuvat hyvin myötämielisesti maahanmuuttoon, joka edistää heidän demokraattisen vallan kasvua.
Samanlaisia esimerkkejä löytyy pienemmässä mittakaavassa muualtakin, kuten esimerkiksi Saksasta. Saksassa asuu tällä hetkellä yli kolmen miljoonan turkkilaisen vähemmistö, joka on perinteisesti äänestänyt sosiaalidemokraatteja tai vihreitä, eli niitä puolueita, jotka suhtautuvat kaikista myötämielisimmin maahanmuuttoon. Vuoden 2017 Turkin kansanäänestyksen aikana selvä enemmistö näistä samoista ihmistä kuitenkin äänesti Turkin islamistisen presidentin valtaoikeuksien kasvattamisen puolesta, jonka pitäisi lähtökohtaisesti edustaa täydellistä vastakohtaa niille progressiivisille ajatuksille, joita edellä mainitut vasemmistopuolueet ainakin virallisesti edustavat. Vihervasemmistoa tai liberaaleja äänestävät etniset vähemmistöt toimivat samalla tavoin kaikissa Euroopan maissa, vaikka heidän omat viiteryhmänsä eivät suoraan kannattaisikaan valkoisten liberaalien ylläpitämiä ideaaleja. Kyseisille väestöryhmille nämä poliittiset puolueet edustavatkin vain väliaikaisia työkaluja, joiden avulla he kykenevät kasvattamaan oman heimonsa lukumäärää ja muuttamaan ympäröivää (ja heille vierasta) yhteiskuntaa enemmän oman maailmankuvansa mukaiseksi. Kasvaessaan tarpeeksi vahvoiksi, he kykenevät myös viimein hävittämään niiden liberaalien arvojen rippeet, jotka kyseisen muukalaisväestön läsnäolon alun alkujaankin mahdollistivat.
Tätä kehitystä on perusteltu usein mainituilla, mutta kovin harvoin määritetyillä ”länsimaisilla arvoilla”, joihin nähdään lukeutuvan määrittelijästä riippuen ainakin ”demokratia”, ”suvaitsevaisuus” ja ”tasa-arvo”. Kyseiset arvot ovat kuitenkin hyvin nuoria, mikäli niiden synty halutaan sijoittaa toisen maailmansodan päättymiseen. Tämäkin alkamisajankohta on kuitenkin liian varhainen näille ”länsimaisille arvoille”, sillä kansallissosialistisen Saksan kukistaneita voittajavaltioita on monelta osin vaikea pitää kyseisten ihanteiden edustajina. Monet Yhdysvaltojen osavaltiot ylläpitivät rotusegregaatioon perustuvaa järjestelmää vuoden 1964 Civil Rights Actin säätämiseen asti, Neuvostoliitto edusti kommunistista hirmuvaltaa ja Iso-Britannia kielsi rodun perusteella tapahtuvan syrjinnän vasta vuonna 1965.
”Tasa-arvon”, ”demokraattisuuden” ja ”suvaitsevaisuuden” ihanteet nousivat nykyisessä muodossaan valtavirtaan vasta 1960-luvulla, jolloin vasemmistolaiset opiskelijaradikaalit niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin pyrkivät tasoittamaan tietä tulevalle sosialistiselle vallankumoukselle. Vasemmistoradikaalien näkökulmasta länsimaissa siihen asti itsestäänselvyytenä pidetyt asiat, kuten valkoinen identiteetti, valkoisen väestön kyseenalaistamaton oikeus omaan maahansa ja eurooppalaisen sivilisaation ylivertaisuus toimivat ikävinä hidasteina vääjäämättömänä pidetylle sosialistiselle vallankumoukselle, jonka tavoitteena oli murtaa valkoisten yhteiskuntien vanhat valtarakenteet ja pyrkiä luomaan uusi, koko ihmiskuntaa hyödyttävä utopia. Valkoisen identiteetin itsestäänselvyys tuli hyvin ilmi jopa natsivaikutteista täysin kastroidussa Länsi-Saksassa, jossa mustien amerikkalaissotilaiden ja saksalaisten naisten saamia mulaattilapsia pidettiin merkittävänä yhteiskunnallisena ongelmana.
Nykyiset ”länsimaisina” markkinoidut arvot ovat siten todellisuudessa vain 50 vuotta vanhoja, jolloin niitä voidaan oikeutetusti pitää enemmänkin poikkeustilana, kuin eurooppalaisten yhteiskuntien välttämättöminä rakennuspalikoina. Esimerkiksi espanjalaisten rotuerotteluun pohjautuva yhteiskunnallinen järjestelmä casta oli toiminnassa yli kaksisataa vuotta, eli yli neljä kertaa nykyisiä ”länsimaisia arvoja” kauemmin. Samankaltaiset järjestelmät, jotka pyrkivät hillitsemään valkoisten sekoittumista vieraiden väestöryhmien kanssa, olivat vuosisatojen ajan valtavirtaa kaikissa niissä Euroopan maissa, jotka olivat tekemisissä vieraiden rotujen tai uskontojen kanssa. Tieteellisen vallankumouksen aikana nämä vieraisiin rotuihin kohdistuneet asenteet korostuivat entisestään, sillä jo aiemmin muodostuneen empirian rinnalle syntyi sosiaalidarwinistinen oppi, joka piti väestöjen välillä esiintyviä laadullisia eroja mitattavissa olevana tosiasiana. Tieteellinen vallankumous synnytti myös perustan eugeniikalle, joka vaikutti lukuisten valkoisten valtioiden lainsäädäntöön. Konkreettisimpana ”eurooppalaisena arvona” voidaan kuitenkin pitää kristittyä kirkkoa, jolla oli merkittävä poliittinen, sotilaallinen, moraalinen ja taloudellinen valta-asema yli 1500 vuoden ajan. Eurooppalainen kirkkohistoria todistaa myös sen, etteivät kirkkojen edustamat näkemykset pohjautuneet millään tavoin nykyisille suvaitsevaisille tai demokraattisille ihanteille. Nykyisille länsimaisille arvoille ei näiden havaintojen valossa löydy todellista aatehistoriallista pohjaa Euroopan historiasta, jonka vuosisatoja kestänyttä kukoistuskautta leimasivat käytännössä täysin päinvastaiset käytännöt. 1700-luvun lopussa syntyneet rotuopit olivat 1800-luvun Euroopassa jo niin yleisesti hyväksyttyjä, että jopa kommunismin isänä toiminut Karl Marx jakoi eri kansallisuuksia kehittyneisiin ja kehittymättömiin, ja piti omaa ideologiaansa ainoastaan kehittyneille kansoille sopivana.
Nykyisten ”länsimaisten arvojen” lyhytikäisyys ei kuitenkaan poista niiden synnyttämää välitöntä uhkaa eurooppalaisten kansojen olemassaololle. Nykyinen kehitys, jossa eurooppalaiset mahdollistavat omilla resursseillaan heistä poikkeavien väestöryhmien lukumäärän kasvamisen, tulee väistämättä johtamaan vuosituhansia Euroopassa eläneiden kansojen korvautumiseen näillä uusilla väestöryhmillä, jotka moderneista eurooppalaisista poiketen omaavat edelleen voimakkaan tribalistisen taipumuksen. Kyseiset demografiset muutokset eivät myöskään ole perusteltavissa ”kansainvälistymisellä”, sillä tämä kansainvälistymisen nimissä tapahtuva muuttoaalto on vuosikymmenten ajan toiminut vain yhteen suuntaan; ei-valkoisista maista kohti valkoisia maita. Samaan aikaan kun eurooppalaisten yhteiskunnallinen asema heidän omissa kotimaissaan murenee hitaasti mutta varmasti, Eurooppaan saapuneiden ihmisten lähtömaat pysyvät käytännössä muuttumattomina. Muutamat yksittäiset valkoiset saattavat hyötyä tästä muutoksesta ainakin väliaikaisesti, mutta pitkällä aikavälillä hekin joutuvat huomaamaan sen, ettei heitä aiemmin puolustanutta keskusvaltaa ole enää olemassa, ja kuinka entisen kotimaan uusi valtaväestö suhtautuu heihin samalla varauksella kuin kaikkiin muihinkin valkoisen väestön edustajiin.
Kuten niin monessa muussakin yhteiskunnallisessa asiassa, tämänkin kehityksen suurimmat häviäjät ovat niitä ihmisiä, jotka tosiasiallisesti edesauttavat Euroopan demografista kehitystä, mutta odottavat jostain syystä täysin toisenlaista lopputulosta. Tämänkaltainen ajattelu perustuu omien kokemuksieni mukaan joko virheellisiin olettamuksiin ihmisluonnon toiminnasta tai poliittiseen lyhytnäköisyyteen. Ihmisluontoa ymmärtämättömät ovat yleensä niitä ihmisiä, joilta löytyy tavallista kaduntallaajaa suurempi kyky abstraktiin ajatteluun ja jotka tykkäävät usein esiintyä ”rationalisteina”, joihin vetoaa ainoastaan kovat ja kyseenalaistamattomat faktat. Näiden ihmisten maailmankuva pohjautuu yleensä monimutkaisiin yhteiskunnallisiin teorioihin ja järkeilyihin, joissa ainoastaan parhaat argumentit ratkaisevat.
Nämä korkealentoiset teoriat korostavat usein individualismia ja yksilön omaa henkistä kehitystä, mikä tekee näiden arvojen kannattajista sokean Euroopan ulkopuolisten väestöryhmien toimintatavoille. Siinä missä etniset vähemmistöryhmät tekevät äänestyspäätöksensä puhtaasti kollektiivisen edun näkökulmasta, eurooppalainen intellektuelli haluaa nähdä heidät edelleen vain yksilöinä, jotka vain sattuvat toimimaan kollektiivina. Näennäisestä individualismin ihannoinnista huolimatta nämä ihmiset olettavat vieraiden väestöryhmien käyttäytyvän aivan kuten muutkin eurooppalaiset, vaikkakin hieman tummemmalla väripigmentillä. Kun tätä eurooppalaisille ominaista individualismia ei vieraskansojen keskuudessa kuitenkaan suurissa määrin esiinny, nämä intellektuellit menevät yleensä neuvottomiksi. Mikäli he hyväksyvät sen, että nämä vieraat kansat toimivat kollektiivina, koska heillä on kantaväestöstä poikkeava syntyperä, uskonto ja kulttuuri, he joutuvat tekemään saman myönnytyksen myös omalle viiteryhmälleen. Tämän myönnytyksen tekeminen kuitenkin sitoisi aiemmin mainitut yksilöt osaksi suurempaa kansallista tarinaa, jolloin puhtaan individualistisen ihanteen ylläpitäminen muuttuisi käytännössä mahdottomaksi. Kyseisiä ilmiöitä on myös yritetty selittää korkealentoisilla yhteiskunnallisilla teorioilla, joiden perusteella vieraskansat toimivat kollektiivina vain siksi, koska heidät on mukamas huijattu toimimaan kollektiivina, mitä he eivät näiden teorioiden näkökulmasta todellisuudessa ole.
Tämän kaltaiset selitykset kertovat kuitenkin ainoastaan siitä, ettei länsimaalainen ja sosiaalisesti turvatussa ympäristössä kasvanut ihminen kykene ymmärtämään etnistä nepotismia, joka on yhteiskunnallinen normi kaikkialla Euroopan ulkopuolella. Nämä hyvää tarkoittavat, mutta todellisuudessa vaaralliset olettamukset ensinnäkin mahdollistavat vieraskansojen maahanmuuton niitä esittävän henkilön kotimaahan ja toisekseen pakottaa tämän saman henkilön todistamaan omin silmin muuttoaallon synnyttämät väistämättömät lieveilmiöt. Tässäkin vaiheessa nämä ihmiset ovat usein kykenemättömiä ymmärtämään sitä, miksi heidän hieno ja loppuun asti järkeilty maailmankatsomuksensa vastaa niin huonosti heidän ympärilleen muodostuvaa todellisuutta.
Toinen demografista muutosta tahtomattaan edesauttava ryhmittymä koostuu niistä ihmisistä, jotka omasta mielestään vastustavat kyseistä muutosta, tai ainakin sen synnyttämiä lieveilmiöitä, mutta pitävät vaaliteknisesti parempana olla paljastamatta heidän todellisia tarkoitusperiään suurelle yleisölle. Vaaliteknisen näkökulman korostaminen kuitenkin typistää poliittiset linjavedot käytännössä vain yhden vaalikauden mittaisiksi, jolloin edellä mainitun strategian valinneet ihmiset ajautuvat helposti kannattamaan alkuperäisen päämäärän kanssa ristiriidassa olevia arvoja, mikäli ne saattavat teoriassa kasvattaa heidän oman puolueensa kannatusta lyhyellä aikavälillä. Tämä kehitys on harmillisen yleistä lukuisissa Euroopan maissa, joissa aiemmin radikaalit oikeistoliikkeet ovat suuremman potentiaalisen kannatuspohjan vuoksi luopuneet ensimmäisenä vastavalistuksellisista ulostuloista, sen jälkeen kansallismielisyydestä ja lopulta jopa islamkritiikistä. Toistuvien ”vastuullisten reformien” jälkeen alun alkujaan nativistinen puolue muistuttaakin enää jonkinlaista yleiskonservatiivista liikettä, joka yrittää nähdä seksuaalivähemmistöissä viimeisen oljenkorren, jonka nimissä se voi vielä esittää puolivillaista kritiikkiä muslimimaahanmuuttoa kohtaan. Ne puolueet, jotka alun perin yrittivät muuttaa vihamieliseksi kokemaansa poliittista järjestelmää, huomasivatkin lopulta muuttuneensa itse kyseisen järjestelmän kaltaisiksi.
Eurooppalaisten kansojen näkökulmasta tulevaisuus näyttää tällä hetkellä sangen pelottavalta ja epävarmalta. Monissa maissa ihmiset kykenevätkin vaikuttamaan äänestyspäätöksillään vain siihen, tapahtuuko lopullinen väestönvaihto heidän elinaikanaan vai vasta heidän lastensa elinaikana. Tämä sama todellisuus kohtaa kaikkia niitä eurooppalaisia kansoja, jotka yrittävät ylläpitää Euroopan olemassaolon kannalta vaarallisiksi todettuja ”länsimaisia arvoja”, ja sovittaa omaa maahanmuuttokriittisyyttään kyseisten arvojen sanelemiin raameihin. Kuten eri maissa tehdyistä kyselytutkimuksissa on havaittavissa, valtaväestöstä selvästi erottuvat vähemmistökansat eivät koe maanpuolustushalukkuutta sen kaltaista maata kohtaan, joka väestö ei koostu heidän itsensä näköisistä ihmisistä, eivätkä he ymmärrettävästi koe mitään erityistä tarvetta kansalliselle itsehallinnolle, maahanmuuton rajoittamiselle tai muille poliittisille toimenpiteille, jotka eivät suoraan hyödytä heidän oman sisäryhmänsä asemaa.
Eurooppalaiset eivät siten voi luottaa siihen, että oman kulttuurillisen ja etnisen sisäpiirin ulkopuolella elävät väestöryhmät kokisivat mitään syytä puolustaa sitä yhteiskuntaa, jonka arvo on eurooppalaisille mittaamattoman arvokas, mutta maahan muuttaneille ihmisille vain pakollinen välivaihe matkalla kohti heille luontaista ympäristöä. Eurooppalaisten mukana katoavat myös eurooppalaiset yhteiskunnat, ja mikäli tämä kehitys halutaan estää, siihen kykenevät ainoastaan eurooppalaiset itse.
Tuukka Kuru
