Nationalismi tarkoittaa lyhyesti määriteltynä sen kaltaista maailmankatsomusta, jonka poliittisen toiminnan keskiössä on yksilön tai yhteiskuntaluokan sijasta kokonainen kansakunta. Kansakunta, natio, on poliittinen ja etninen kokonaisuus, jota nationalismiin sitoutunut hallinto pyrkii tietoisesti ylläpitämään, määrittelemään sekä suojelemaan sitä uhkaavia voimia vastaan. Kokemus kansakuntaan kuulumisesta nähdään syntyvän osittain biologisesta vaistosta, eli ihmisen luontaisesta halusta hakeutua etnisen sisäryhmänsä keskuuteen, kuin myös kansallisen identiteetin ylläpitämisestä, jossa tietyn ihmisjoukon me-henkeä pyritään tietoisesti luomaan yhteisillä tunnuksilla, kokemuksilla, rituaaleilla ja arvoilla. Kansakuntaa voidaan osittain pitää marxilaisen Benedict Andersenin kuvailemana ”kuvitteellisena yhteisönä”, sillä kyseisen identiteetin ylläpitämiseen vaaditaan koko yhteiskunnan sitoutumista. Ilman tietoisesti ylläpidettyä kansallista identiteettiä esimerkiksi siniristilipusta tulisi ainoastaan pala kangasta, sotaveteraaneista ainoastaan yksi edesmennyt sukupolvi muiden joukossa ja maan itsenäisyydestäkin pelkästään lakitekninen asiantila, jossa ei itsessään ole mitään puolustettavaa. Jokainen suomalaisten käyttämistä kansallisista tunnuksista on ihmisen aikaansaannosta ja niiden omaksumista on alusta lähtien edistetty valtiovallan toimesta osana nuoren kansakunnan syntytarinaa.
Kansakunnan poliittisen ulottuvuuden tiedostaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kansallisuusajattelu mukailisi ihmisluontoa ja niitä evoluution aikaansaamia henkisiä sekä fyysisiä ominaisuuksia, joita ihmiset kantavat vielä tänäkin päivänä perimässään. Ihmiselle on luontaista tuntea yhteenkuuluvuutta ihmisiin, jotka jakavat saman ulkonäön, temperamentin ja elekielen hänen itsensä kanssa. Ihmiset tuntevat korkeaa keskinäistä luottamusta homogeenisessä ihmisyhteisössä, ja karsastavat etnisesti monimuotoisia ympäristöjä. Ihmisen aivoille on luontaista lajitella muita ihmisiä sisäpiiriin ja ulkopiiriin näiden ulkoisten ja henkisten ominaisuuksiensa perusteella, ja kokea voimakasta empatiaa omaa sisäpiiriään kohtaan ulkopiirin kustannuksella. Yhteiskunta, joka ottaa nämä taipumukset huomioon, on todennäköisemmin vakaampi ja vauraampi kuin se yhteiskunta, jonka poliittista elämää leimaavat jatkuvat etniset konfliktit ja matala keskinäinen luottamus. Ryhmäidentiteetit eivät siten synny täysin tyhjästä, vaan niiden taustalla vaikuttavat biologiset lainalaisuudet.
Ihmiset hakevat suojaa omista sisäpiireistään erityisesti niissä tilanteissa, joissa heidän turvallisuuden tunteensa on heikentynyt. Taloudelliset kriisit, sotatilat, onnettomuudet ja muut vastaavat levottomuudet, jotka uhkaavat turvattua arkea, muuttuvat usein etnisiksi konflikteiksi. Monietniset yhteiskunnat ovat siten ns. hyvän päivän yhteiskuntia, joissa ihmisten luontaiset taipumukset uinuvat pinnan alla enemmän tai vähemmän latentissa muodossa, valmiina roihahtamaan tilanteen niin vaatiessa.
Ihmisen taipumus samaistua omaan sisäpiiriinsä aiheuttaa myös tuntuvia haasteita yhteiskuntien muodostamisessa, sillä vakaiden yhteiskuntien on oltava väkiluvultaan tarpeeksi suuria pystyäkseen toimimaan itsenäisesti, mutta sisäisesti niin homogeenisiä, että sen jäsenet kykenevät tuntemaan luontaista yhteenkuuluvuutta toisiinsa. Liian suuri ja monimuotoinen yhteiskunta ei mahdollista ihmisten välistä solidaarisuutta, siinä missä yksittäiset klaanit ovat liian pieniä kyetäkseen ylläpitämään ja puolustamaan modernia valtiota. Luonnollinen ja elinvoimainen kansallinen identiteetti vaatii toimiakseen väestön, jonka keskuudessa ilmenee mahdollisimman vähän uskonnollisia, rodullisia, taloudellisia ja kielellisiä ristiriitoja.
Kyseinen identiteetti on kuitenkin vaarassa, jos sen yhteyteen yritetään keinotekoisesti liittää valtaväestöstä selvästi poikkeavia väestöryhmiä. Tämä tuli hyvin ilmi kurdiaktivisti Seida Sohrabin kohdalla, joka totesi perussuomalaisen Arto Luukkasen vetämässä Dosentti-ohjelmassa että hänelle on käytännössä samantekevää, miltä Suomi näyttää ulkonäöllisesti 100 vuoden päästä. Sohrabin mukaan suomalaisuus kuuluu kaikille ihonväriin katsomatta, jonka lisäksi hän pitää itseään täysin suomalaisena. Sohrabi kannattaa siten monietnistä, moniväristä ja monirotuista Suomea, jossa syntyperä ei enää määritä suomalaisuutta.
Välinpitämättömyys suomalaista identiteettiä kohtaan on helposti ymmärrettävissä, sillä Sohrabi on itse taustaltaan vierasmaalainen, eikä hänen todellinen viiteryhmänsä hyödy valkonormatiivisesta Suomesta. Suomalaiseksi julistautumisestaan huolimatta Sohrabi samaistaa itsensä toistuvasti muihin kurdeihin, joiden identiteetti vaikuttaa olevan hänelle huomattavasti suomalaisuutta tärkeämpi. Siinä missä suomalaisuus kuuluu Sohrabin mielestä kaikille maailman kansoille, hänen suhtautumisensa kurdilaisuuteen onkin täysin päinvastainen:
Aiemmin suomalaiseksi itseään kutsunut Sohrabi pitääkin Kurdistania isänmaanaan, kutsuu itseään puhtaaksi kurdiksi ja on huolissaan Rojavaan kohdistuvan muuttoaallon aiheuttamista ongelmista. Kurdilaisuus ei selvästi hänen mielestään kuulu kaikille ihonväristä ja etnisyydestä riippumatta, eivätkä alueelle muuttaneet kymmenet tuhannet arabit muuttuneetkaan Sohrabin silmissä aivan yhtä kurdeiksi mitä hän itse on. Sohrabin ulostuloissa on siten havaittavissa selvä kaksoisstandardi, jonka perusteella hän vaatii etnistä monimuotoisuutta Suomeen, mutta kurdien omaa etnovaltiota Kurdistaniin. Sohrabin suomalaisuus on siten vain poliittinen naamio, johon hän vetoaa silloin, kun sen avulla voidaan ajaa kurdien omia intressejä.
Sohrabi ei ole suinkaan ainoa maahanmuuttajataustainen henkilö, joka nauttii laajaa suosiota erityisesti maahanmuuttokriittisten keskuudessa. Vastaavaa tasapainottelua kurdilaisuuden ja suomalaisuuden välillä ovat tehneet myös kansalaisaktivisti Anter Yasa ja tutkija Alan Salehzadeh, joiden islamkriittisiä ulostuloja maahanmuuttokriitikot ovat seuranneet suurella mielenkiinnolla viimeisten vuosien aikana. Islamia koskeva kritiikki ei kuitenkaan tarkoita suomalaisuuden puolustamista, joka käy hyvin henkilöiden maahanmuuttopoliittisista ulostuloista. Salehzadeh on kirjoituksillaan ja videoillaan tehnyt täysin selväksi sen, että hän kannattaa monietnistä Suomea, jossa suomalaisuutta ei enää sidota henkilön ihonväriin tai syntyperään. Sohrabin tavoin myös Salehzadeh on toistuvasti sanonut olevansa suomalainen, vaikka hän ajaakin avoimesti kurdien asiaa ja pitää itseään kurdina. Salehzadeh on myös toistuvasti painottanut kurdifederaation puolustamisen tärkeyttä.
Islamismin vastaisesta aktivismistaan tunnettu Anter Yasa oli lyhyen aikaa perussuomalaisten jäsen ja kuntavaaliehdokas, jonka vuoksi monet perussuomalaiset luulevat hänen kannattavan suomalais-kansallisia arvoja. Sohrabin ja Salehzadehin tavoin myös Yasa määrittelee itsensä kurdiksi. Yasa on kuvaillut perussuomalaisten puheenjohtajaa Jussi Halla-ahoa iljettäväksi, sekä myöntänyt pimittäneensä Hussein Al-Taeeta koskevan materiaalin julkaisua, sillä se olisi saattanut edistää perussuomalaisten vaalimenestystä vuoden 2019 ek-vaaleissa. Yasa on todennut, että on ”parempi olla seksikkään värillinen, kuin melaniini vajainen sisäsiittoinen”, viitaten etnisiin suomalaisiin. Yasa on myös tehnyt selväksi, että hän kannattaa monietnistä Suomea, jossa ihonväri ei määrittele henkilön suomalaisuutta. Hän on myös yllyttänyt väkivaltaan niitä ryhmittymiä vastaan, jotka eivät edistä kurdien intressejä Lähi-idässä:
Sohrabissa, Salehzadehissa ja Yasassa on paljon yhteisiä piirteitä. Jokainen heistä nauttii ainakin rajattua arvostusta myös maahanmuuttokriittisten keskuudessa. Jokainen heistä ottaa säännöllisesti kantaa suurta yleisöä puhututtaviin aiheisiin, kuten islamiin ja maahanmuuttoon. Jokainen heistä kannattaa avoimesti kurdien valtionrakennushankkeita Lähi-idässä, samaan aikaan kun he pyrkivät edistämään monikulttuurista kehitystä Suomessa. Jokaisella heistä on suomalaisuudesta riippumaton etninen ryhmäsidonnaisuus, jonka perusteella he esittävät suomalaista ainoastaan silloin, kun se edistää heidän oikean sisäryhmänsä päämääriä, mikä tapahtuu pääosin aina suomalaisen väestön kustannuksella.
Kurdit eivät ole suinkaan ainoa vähemmistöryhmä, joka harrastaa vastaavaa hyppelyä kahden eri ryhmäidentiteetin välillä. Suomalaisuuttaan korostavat somalit, kuten Suldaan Ahmed ja ”Husu” Hussein, vaihtelevat säännöllisesti identiteettiään suomalaisen ja somalin välillä, valiten aina sen tulokulman, joka hyödyttää eniten heidän todellisen sisäryhmänsä asiaa. Somaliväestöön kuuluville on tyypillistä vedota suomalaisuuteen silloin, kun sillä on vaikutusta suomalaisuuden uudelleenmäärittelyyn. Somalien erityislaatuisuutta he taasen korostavat silloin, kun he tarvitsevat veronmaksajien rahaa omille yhdistyksilleen, joiden olemassaoloa perustellaan somaliväestön integroitumisvaikeuksilla. Kurdiaktivistien tavoin myös somaliaktiivit kannattavat moniväristä ja monikulttuurista Suomea, sillä kyseinen väestönkehitys mahdollistaa heidän oman sisäryhmänsä lukumäärän ja siten demokraattisen vallan kasvattamisen valkoisten suomalaisten kustannuksella. Suomen tehtävä on siis käytännössä toimia eräänlaisena siirtomaana näille lukuisille eri vähemmistöryhmille, jotka eivät ole, eivätkä tule koskaan olemaan, osa suomalaista kansakuntaa.
Näistä monikulttuurisen Januksen kaksista kasvoista kärsivät tällä hetkellä kaikki länsimaat, joissa asuu merkittävissä määrin etnisiä vähemmistöjä. Monien kansojen keskuudessa veri on edelleen vettä sakeampaa, eikä mikään määrä suomalaisuuden tai jonkun toisen läntisen identiteetin uudelleenmäärittelyä riitä korvaamaan niitä verilinjoihin sidottuja identiteettejä, joita vähemmistöt vaalivat ja ylläpitävät keskuudessaan. Ainoa suomalaisuuden muoto, jonka nämä vähemmistöryhmät pitkällä aikavälillä hyväksyvät, on valkoiseen syyllisyydentuntoon pohjautuva mauton, vaaraton ja ontto tyhjiö, jonka värilliset vähemmistöt voivat vapaasti valloittaa omalla läsnäolollaan.
Siksi onkin hyvä muistaa, että ainoat ihmiset, jotka kykenevät ylläpitämään ja puolustamaan suomalaista elämäntapaa nyt ja tulevaisuudessa ovat suomalaiset itse. Suomalaisuutta ei voida ulkoistaa yhdellekään vieraalle kansalle, sillä me olemme ainoita ihmisiä, joilla ei ole tämän maan lisäksi mitään muuta kotia.
___
Tuukka Kuru
