Eurooppalaisten luomat ja ylläpitämät läntiset yhteiskunnat kohtaavat tällä hetkellä valtavia demografisia haasteita niin Euroopassa kuin sen ulkopuolellakin. Tätä kehitystä kutsutaan hieman maasta ja kulttuuripiiristä riippuen monikulttuuristumiseksi, islamisoitumiseksi tai kehitysmaalaistumiseksi, riippuen pitkälti siitä, mikä maan ulkopuolinen kansanryhmä toimii missäkin maassa alkuperäisen valkoisen väestön korvaajana ja kilpailijana. Euroopassa tämä korvaava väestö koostuu pääosin muslimitaustaisista siirtolaisista, jotka saapuvat maanosaan Afrikasta, Keski-Aasiasta ja Lähi-idästä. Yhdysvalloissa kyseinen uhkakuva muodostuu latinoista ja Australian ja Uuden-Seelannin kaltaisissa maissa Aasian lukuisista väestöryhmistä. Vaikka nämä muuttoaallot ja niiden synnyttämät lieveilmiöt ovat selvästi alueellisia, niissä on havaittavissa toistensa kanssa identtisiä piirteitä.
Ensinnäkin ne suuntautuvat ei-valkoisista maista valkoiseen maihin ja niiden seurauksena aiempiin valkoisiin maihin on muodostunut alati kasvava väestöpopulaatio, jonka tarpeet ja kyvyt ovat selvästi kantaväestöstä poikkeavia. Kaikissa tapauksissa tulijoiden omat yhteiskunnat ovat köyhyyden, takapajuisuuden, turvattomuuden ja korruption riivaamia, siinä missä heidän uudet kotimaansa ovat maailman mittakaavassa näiden vastakohtia. Kyseisiä muuttoaaltoja myös perustellaan maasta riippumatta samoilla taloudellisilla, humanitäärisillä tai altruistisilla argumenteilla, joiden mukaan läntiset maat tarvitsevat värillisiä milloin talouskasvunsa ylläpitämiseksi, milloin menneisyyden syntien sovittamiseksi ja milloin taas siksi, koska eksoottisten tulijoiden sisäsyntyisessä olemuksessa on jotain sellaista, mitä länsimaisista yhteiskunnista ja sen valkoisilta asukkailta puuttuu. Ei ole mitenkään tavatonta kuulla väitettä, jonka mukaan monimiljoonaiset eurooppalaiset kansakunnat tarvitsevat maahanmuuttoa värillisistä maista valkoisten oletetun sisäsiittoisuuden korjaamiseksi. Ongelma, joka koskee oikeasti vain joitain parin sadan hengen yhteisöjä, ratkeaa siis tuomalla miljoonittain vieraita ihmisiä niistä maista, joissa serkusavioliitot ja niiden synnyttämät perinnölliset sairaudet ovat huomattavan yleisiä.
Läntisten maiden kehitysmaalaistuminen tapahtuu tällä hetkellä äärimmäisen nopeasti, ja monissa näissä maissa valkoiset tulevat jäämään vähemmistöksi vuoteen 2050 mennessä. Näitä maita ovat esimerkiksi Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ruotsi, Ranska, Saksa, Alankomaat ja Belgia. Vuoteen 2100 mennessä sama kehitys on todennäköisesti tapahtunut myös Suomen, Tanskan, Espanjan ja Italian kaltaisissa maissa, ja mikäli itäinen Eurooppa ei kykene eristäytymään täysin läntisistä naapureistaan, se tulee kokemaan läntisten yhteiskuntien kohtalon. Nämä väestölaadulliset muutokset ovat niin merkittäviä, ettei niille löydy verrokkia Euroopan lähihistoriasta. Kehitysmaalaisten osuus monissa aiemmin mainituissa maissa läheni yhtä prosenttia vain muutama vuosikymmen sitten. Yhdysvallat oli vielä 1950-luvulla lähes 90% valkoinen valtio, siinä missä monissa Euroopan maissa kyseinen luku lähenteli sataa. Vielä vuonna 2001 yli 87% englantilaisista oli valkoisia brittejä, kun taas vuoden 2011 tilastoinnissa tämä luku oli laskenut 80 prosenttiin. Nykyinen kehitys tarkoittaakin käytännössä sitä, että ne maat, joita eurooppalaiset ovat asuttaneet ja kehittäneet vuosisatojen ajan, muuttuvat muutamassa vuosikymmenessä etnisiksi tilkkutäkeiksi, joita asuttavat vieraat kansat, joilla ei ole mitään historiallista, geneettistä tai kulttuurillista sidettä Eurooppaan. Tätä kehitystä voidaan kutsua täysin oikeutetusti valkoisten kansojen etniseksi itsemurhaksi.
Kyseinen väestökehitys ei ainoastaan muovaa kohdemaiden kansalaisten ulkonäköä, musiikkimakua ja ruokailutottumuksia, vaikka nämä ulkoiset seikat toimivatkin usein perusteluina kantakulttuurin muuttamiselle. Näiden ulkoisten ja toissijaisten muutosten rinnalle nousevat myös ne piilevät väestölaadulliset erot ja ominaisuudet, jotka on koodattu jokaisen ihmisryhmän ja niiden jäsenen perimään. Nämä erot antavat myös vihjeitä siitä, minkälaisia sosiaalisia haasteita maahanmuuton kohteena oleva maa tulee tulevaisuudessa kohtaamaan.
Roturyhmien välisiä eroja henkisissä kompetenssissa ja menestyksessä voidaan tutkia niissä yhteiskunnissa, joissa nämä ryhmät elävät toistensa kanssa rinnakkain. Charles Murrayn ja Richard Herrnsteinin tekemien tutkimusten perusteella yksilön älykkyysosamäärä on yksi tärkeimmistä mitattavista muuttujista, jotka ennustavat hänen taloudellista ja yhteiskunnallista menestystään. Ei siten ole kovinkaan yllättävää, että korkean tuottavuuden omaavissa valkoisissa ja itäaasialaisissa yhteiskunnissa ihmisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on korkea (valkoisilla noin 100, itäaasialaisilla 105), ja alkeellisten yhteiskuntien asukkailla, kuten monilla afrikkalaisilla mailla, alle 80. Älykkyys on myös voimakkaasti periytyvä ominaisuus, jonka vuoksi sitä on hankala muuttaa ympäristöä kontrolloimalla. Korkea keskimääräinen älykkyys ensinnäkin mahdollistaa kehittyneiden maiden sivistyksen ja korkean tuottavuuden syntymisen, ja toisaalta se on niiden ylläpitämisen ehdoton vaatimus. Kehittyneiden yhteiskuntien infrastruktuuri, energiantuotanto, lääketiede, tieteellinen tutkimus, internet-verkko, toimivien jakeluverkkojen ylläpito ja muut modernin elämän kannalta välttämättömät asiat vaativat korkeaa osaamistasoa ja lukeneisuutta, ja niitä voi esiintyä ainoastaan tarpeeksi korkean älykkyyden omaavissa väestöryhmissä.
Vaikka valkoisten kansojen kulttuurit ja kielet poikkeavat voimakkaasti toisistaan, niiden keskimääräinen älykkyys on huomattavan yhteneväinen. Suomalaisten, valkoisten amerikkalaisten, valkoisten brasilialaisten ja Etelä-Afrikan buurien älykkyysosamäärät ovat kaikki lähellä eurooppalaisten keskiarvoa, vaikka kyseisillä väestöryhmillä ei ole kielellistä, kulttuurillista ja maantieteellistä yhteyttä toisiinsa. Kyseisten ryhmien keskimääräinen älykkyys ja muut henkiset kyvyt selittävät myös osaltaan sen, miksi valkoiset yhteiskunnat muistuttavat maanosasta riippumatta huomattavan paljon toisiansa, ainakin jos niitä verrataan niiden ympärillä oleviin afrikkalaisiin, aasialaisiin tai muihin värillisiin yhteisöihin.
Valkoisten menestyksen ollaan usein väitetty johtuvan värillisten sortamisesta, joka selittäisi heidän etulyöntiasemaansa muihin ryhmiin nähden. Mikäli väite pitäisi paikkaansa, se tarkoittaisi sitä, että alisteisessa asemassa olevien väestöryhmien tulisi menestyä huomattavasti nykyistä paremmin ilman valkoisten läsnäoloa, siinä missä valkoisten tulisi vastavuoroisesti kärsiä riistettävien populaatioiden puutteesta. Esimerkit Euroopasta, Etelä-Afrikasta ja Amerikan maista osoittavat kuitenkin sen, että eurooppalaiset rakentavat ja ylläpitävät suhteellisen hyvinvoivia ja menestyksekkäitä yhteiskuntia riippumatta siitä, elääkö heidän rinnallaan muita kansoja vai ei. Samalla tavoin hyvin menestyviä ryhmiä ovat itäaasialaiset (kiinalaiset, korealaiset ja japanilaiset), jotka kohoavat maanosasta, maasta ja kulttuurista riippumatta yhteiskunnan taloudelliseen yläluokkaan, mikäli heidän menestykselleen ei aseteta keinotekoisia esteitä. Esimerkit apartheidin jälkeisestä Etelä-Afrikasta taasen osoittavat sen, että valkoisten luoma infrastruktuuri ja vauraus lakkaavat olemasta, mikäli valkoiset lopettavat niiden ylläpitämisen. Ne samat syyt, jotka tekevät joistakin kansoista menestyviä kaikissa ympäristöissä, selittävät myös tiettyjen kansojen vastaavaa epäonnistumista niissä.
Murrayn ja Herrnsteinin mukaan onnistunut yliopisto-opiskelu vaatii oppilaaltaan vähintään 115 pisteen älykkyysosamäärää, vaikkakin myös koulutusalalla on suuri merkitys (matalimmat pisteet sosiaalialalla, korkeimmat luonnontieteissä). Valkoisista tämän pistemäärän saavuttaa normaalijakauman mukaisesti noin 16% ihmisistä ja itäaasialaisista 25%, siinä missä 80 pisteen keskiarvon omaavista populaatioista tämän rajan ylittää ainoastaan ylin prosentti. Alle 80 pisteen populaatioissa kyseisten menestyjien lukumäärä on vielä tätäkin pienempi. Populaatiot, joiden mitattu älykkyysosamäärä on alhainen, tulevat todennäköisesti ajautumaan kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa alaluokkaan, sillä heiltä puuttuvat kyvyt ja taidot menestyä sen kaltaisessa ympäristössä, joka palkitsee ihmisiä älykkyydestä, luovuudesta ja tuottavuudesta. Näissä samoissa populaatioissa, joissa äärimäisen harva yksilö saavuttaa aiemmin mainittua älykkyysosamäärää, puuttuu myös käytännössä kyky luoda ja ylläpitää menestyviä valtioita ja niiden vaatimia instituutioita.
Korkea älykkyys korreloi globaalisti myös muiden sosiaalisten ominaisuuksien kanssa, joita ovat esimerkiksi myöhemmällä iällä alkanut seksuaalisuus, alhainen lapsiluku, suurempi todennäköisyys eheään avioliittoon, parempi elämänlaatu, pienempi riski alkoholismiin ja pienempi riski impulsiivisuuteen, joka näkyy esimerkiksi tiettyjen rikostyyppien vähäisyydessä. Matalan älykkyyden aiheuttamat sosiaaliset ongelmat ovat vastavuoroisesti hyvin samanlaisia kaikissa yhteiskunnissa väestön rodusta ja kulttuurista riippumatta. Huonosti älykkyystesteissä pärjäävät valkoiset kärsivät usein heikosta koulumenestyksestä, kohonneesta työttömyysriskistä, päihdeongelmista, yksinhuoltajuudesta, impulsiivisuudesta ja seksuaalisesta holtittomuudesta muuta väestöä enemmän. Siinä missä nämä ongelmat koskevat esimerkiksi Suomen kaltaisessa valtiossa vain rajattua epäonnista väestönosaa, useissa muissa maissa kyseiset ongelmat edustavat koko väestön keskiarvoa.
Tältä osin voidaankin siis osoittaa, että valkoiset valtiot ovat menestyviä pääosin siksi, että valkoisilla kansoilta löytyy henkinen kompetenssi tarvittavan vaurauden ja vakauden luomiseen. Monissa kehitysmaissa on taasen lähes mahdotonta luoda ja ylläpitää järjestäytynyttä ja menestyvää yhteiskuntaa, sillä niiden asukkailta puuttuvat henkiset ja sosiaaliset kyvyt sen tekemiseksi. Tämän epätasapainon takia monet kehitysmaalaiset ovatkin halukkaita muuttamaan valkoisiin maihin, vaikka he tietäisivätkin ajautuvansa uusien kotimaidensa yhteiskunnalliseen alaluokkaan. Monelle ihmiselle länsimaisen yhteiskunnan pohjalla eläminen on silti parempi ratkaisu, kuin eläminen keskiarvokansalaisena värillisten omissa valtiossa.
Älykkyydellä ja väestön muilla perinnöllisillä ominaisuuksilla, kuten kansanluonteeksi kutsutulla temperamentilla, on myös suora vaikutus jokaisen maan omaan kulttuuriin. Kulttuuri ei ole millään tavoin ihmisistä irrallinen instituutio, vaan kunkin alueen väestön synnynnäisten ominaisuuksien heijastuma. ”Musta kulttuuri”, mikäli se mielletään machona käyttäytymisenä, julkisen tilan haltuunottona, matriarkaalisena kasvatuksena, alkuvoimaisena rytmikkyytenä ja impulsiivisuutena, olisi mahdoton konsepti ilman väestöä, jolle kyseinen käyttäytyminen on ominaista. Tälle väestöryhmälle, joka esimerkiksi Yhdysvalloissa muodostaa leijonanosan koko maan väkivaltarikollisuudesta, on luontaista puhua, laulaa ja ilmaista itseään väkivallan kautta, sillä se koskettaa ilmiönä mustia yhteisöjä selvästi muita rodullisia yhteisöjä enemmän. Yksinhuoltajien ylläpitämät perheet, miesten korostettu väkivaltaisuus ja ylikorostunut machoilu ovat myös sen kaltaisia itseilmaisun muotoja, joista mustat ovat tunnettuja kaikissa maanosissa, riippumatta alueen kulttuureista. Mustat ovat myös kyselytutkimusten mukaan valkoisia itsevarmempia, omaavat valkoisia paljon pienemmän itsemurhariskin ja aloittavat aktiivisen seksielämän huomattavasti valkoisia ja itäaasialaisia aikaisemmin, ja kärsivät myös enemmän sen synnyttämistä lieveilmiöistä.
Mustien oma kulttuuri ja henkinen kytkeytyminen Afrikkaan ovat todellisuutta kaikissa vanhoissa siirtomaissa, vaikka siirtomaaisännät yrittivätkin opettaa heidät puhumaan samaa kieltä, palvomaan samaa jumalaa ja käyttämään samalla tavoin valkoisten itsensä kanssa. Assimilaatioon tähtäävät toimet eivät kyenneet millään tavoin poistamaan kyseisen väestön omaleimaisuutta, joka kollektiivisen tietoisuudensa lisääntyessä koki entistä suurempaa yhteyttä Afrikkaan. Yhteys Afrikkaan säilyi, koska sitä ylläpitänyt väestö ei kadonnut mihinkään.
Musta kulttuuri, kuten kaikki muutkin kulttuurillisen ilmaisun muodot, on riippuvainen sitä ylläpitävästä väestöstä. Suurta julkisuutta aikoinaan saaneen N.W.A-räppiryhmittymän luoma kuva mustien Comptonista muuttui pysyvästi, kun kiihtyvän maahanmuuton seurauksena Compton muuttui latinoiden hallitsemaksi alueeksi. Latinot eivät omaksuneet lähiössä vallinnutta ”mustaa identiteettiä”, vaan se korvautui vastaamaan uuden enemmistön haluja ja tarpeita. Latinokulttuurin yhteiskunnallinen merkitys on kasvanut Yhdysvalloissa samaa tahtia latinotaustaisen väestön lukumäärän kasvaessa, mikä näkyy esimerkiksi koululaitosten opetussuunnitelmissa, joita ollaan pyritty muuttamaan latinoväestön tarpeita paremmin palveleviksi. Latinoiden asuttamista alueista on käytännössä muuttunut osa Meksikoa, tosin sillä erotuksella että heidän käyttämät julkiset palvelut ovat pääosin valkoisten rahoittamia. On siis todettavissa, että jokaisen alueen yleisilme on riippuvainen kyseisen alueen väestöstä. Mikäli jollakin populaatiolla on todistetusti korkea riski syyllistyä väkivaltarikollisuuteen tai kärsiä heikosta koulumenestyksestä, he ilmentävät näitä käytösmalleja kaikilla niillä alueella, joihin he sattuvat muuttamaan. Vastavuoroisesti ne populaatiot, jotka ovat erityisen lahjakkaita yhdessä maassa, ovat todennäköisesti lahjakkaita kaikissa niissä maissa, mihin he sattuvat muuttamaan.
Kyseiset havainnot tuovat hyvin ilmi monikulttuurisen yhteiskuntamallin valuviat. Väite, jonka mukaan lukuisten eri kansojen rinnakkaiselo itsessään olisi yhteisöä rikastuttavaa, on hyvin hankalasti todistettavissa. Käytännössä muuttovirta kehitysmaista teollisuusmaihin tuo hyvin menestyvien kansojen rinnalle sellaisia väestöryhmiä, joilta ei löydy mitään sen kaltaista erityisosaamista, jota valkoiselta valtaväestöltä ei valmiiksi jo löytyisi. Erityisosaamisen puute on hyvin usein juurikin se syy, miksi nämä ihmiset ovat alun perinkin halukkaita muuttamaan valkoisiin maihin. Heidän läsnäolonsa on pikemminkin kasvava rasite, sillä se tarkoittaa valkoiselle kantaväestölle ainoastaan suurempaa verotaakkaa ja satunnaisesti myös rikosten uhriksi joutumista. Väite, jonka mukaan diversiteetti olisi länsimaiden rikkauden perusta on kumottavissa jo pelkästään sillä, että jos eksottisten ihmisten pelkkä olemassaolo synnyttää vakautta ja lisäarvoa, miksi heidän kotimaansa ovat niin karmeita paikkoja elää, että sieltä on pakko muuttaa valkoisiin maihin? Mikäli diversiteetti korreloi maan vakauden ja vaurauden kanssa, miksi kaikista monietnisimmät valtiot ajautuvat kaikista helpoimmin sisäisiin konflikteihin? Kuinka tämän kaltaiselle maalle ja sitä asuttavalle väestölle voidaan luoda yhteinen identiteetti, myytti alkuperästä ja yhteiset käyttäytymisnormit, jos sen väestö jakaantuu kymmeniin etnisiin alakulttuureihin, eikä näitä väestöryhmiä yhdistä mikään muu kuin maantieteellinen sijainti?
Rotutaustaan kytköksissä olevat ominaisuudet antavat karkeat puitteet sille, minkälaiseen henkiseen suorituskykyyn mikäkin kansa on kykeneväinen. Nämä puitteet eivät tarkoita sitä, että kaikki valkoiset yhteiskunnat olisivat menestyksekkäitä, tai että kaikki valkoiset yksilöt olisivat älykkäitä. Se ei myöskään tarkoita sitä, että kaikki valkoiset kulttuurit olisivat samanlaisia, sillä älykkyys ei ole ainoa kulttuuria määrittävä perinnöllinen piirre. Kyseiset puitteet enemmänkin selittävät sen, miksi monietnisessä yhteiskunnassa, jossa kaikkia kansanryhmiä koskevat samat säännöt, eikä yhdenkään ryhmän menestymiseen pyritä keinotekoisesti vaikuttamaan, muodostuu väistämättä ajan myötä etninen hierarkia, jossa itäaasialaiset ja valkoiset menestyvät parhaiten ja mustat kaikista huonoimmin. Nämä puitteet myös määrittelevät sitä, kuinka suuri merkitys koulutuksella, työnteolla ja suunnitelmallisuudella on kussakin tarkasteltavassa väestössä, ja kuinka suuria älyllisiä haasteita kansakunta kykenee itsenäisesti ratkaisemaan. Ei ole sattumaa, että tietyt kansat kykenevät lähettämään ihmisiä avaruuteen, toisten keskittyessä tappamaan noituudesta syytettyjä palavilla autonrenkailla ja tekemään taikakaluja ihmisten ruumiinosista.
Suomalaista kulttuuria, mikäli sitä arvioidaan sitä harjoittavan väestön näkökulmasta, on kuvattu ainakin seuraavilla termeillä: konformistinen, älykäs, sisäänpäin kääntynyt, hiljainen. Suomalaisilla on Euroopan mittakaavassa korkea älykkyysosamäärä, ja maan PISA-tulokset ovat vuodesta toiseen lähellä maailman kärkeä. Suomalainen introverttius on pitkälti sisäsyntyistä, sillä pidättyväisyys, hiljaisuus ja henkilökohtaisen tilan kunnioittaminen ovat pitkälti temperamenttiin liittyviä piirteitä, joilla voi olla myös evolutiivista taustaa. Suomalainen kulttuuri on hyvin meritokraattinen, mitä heijastelee niin historiallisen luokkayhteiskunnan keveys verrattuna moniin muihin Euroopan maihin kuin myös keskitetty koulujärjestelmä, jota ylläpiti vuosisatojen ajan luterilainen kirkko ja sen jälkeen julkiset koulut. Keskitetyn opetuksen ansiosta suomalaiset ovat olleet vuosisatojen ajan luku-ja kirjoitustaitoisia.
Suomi on perinteisesti ollut korkean luottamuksen yhteiskunta, jolla tarkoitetaan ihmisten kykyä luottaa oman sukunsa ulkopuolisiin ihmisiin. Yhteisöt, joiden jäsenet voivat luottaa toisiinsa sukulaisyhteyden puutteesta huolimatta, vaativat toimiakseen yleisesti hyväksytyn lakijärjestelmän kuin myös joukon yhdessä jaettuja sosiaalisia normeja ja riittejä, joiden tarkoitus on karsia yhteisön kannalta haitallista käyttäytymistä ja lisätä luonnollista yhteenkuuluvuuden tunnetta ihmisten välillä. Johdonmukaisesti ajateltuna se, että ihmiset ovat voineet luottaa tuntemattomaan, on vaatinut sitä, että suurin osa vastaan tulevista ihmisistä on käyttäytynyt ennalta sovittujen normien mukaisesti. Yhteiset pelisäännöt ja niiden noudattaminen voivat olla yksi syy sille, miksi Suomi on kuuluisassa lompakkotestissä maailman ykkönen. Yhteiset pelisäännöt vaativat kuitenkin toimiakseen yhtenäisen kansakunnan ja sen mahdollistaman sosiaalisen koheesion.
Syrjäävetäytyvällä ja varautuneella kansanluonteella on niin hyviä kuin huonojakin puolia. Ensinnäkin se lisää julkisten alueiden turvallisuutta, ja tekee valtiollisen järjestyksen ylläpitämisestä helppoa myös pienillä poliisivoimilla. Se myös ehkäisee väkivaltaisten mellakoiden syntymistä ja jengiytymistä, jotka ovat suuria ongelmia monissa maailman maissa. Toisaalta samat ominaisuudet ruokkivat myös monen suomalaisen alakuloisuutta ja masentuneisuutta, joka osaltaan selittää päihteiden väärinkäyttöä ja korkeaa itsemurhariskiä. Suomalainen konformismi on tulkitsijasta riippumatta joko positiivinen tai negatiivinen luonteenpiirre, ja se tulee ilmi monissa tasapäistävissä instituutioissa, joita erityisesti julkinen koululaitos ja asevelvollisuus edustavat. Laumasieluisuuden huonoja puolia ovat keskinkertaisuudelle rakentuva sosiaalinen normisto, joka ei kannusta yksilölliseen menestykseen tai kunnianhimoon. Hyvin menestyviä ihmisiä on Suomessa pidetty pitkälti epäilyttävinä, joiden ei ole kannattanut tuoda varallisuuttaan julkisesti esiin. Toisaalta sama laumasieluisuus mahdollistaa kaikista heikoimmassa asemassa olevien auttamisen ja ylläpitää yhteisön altruistisia ihanteita. Se myös korostaa vaatimattomuuden ihannetta, josta suomalaiset ovat myös maailmalla tunnettuja. Konformismi on luonnollista etnisesti yhdenmukaisissa maissa, joissa kaikki asukkaat ovat saman sosiaalisen normiston piirissä ja joissa häpeällä ja sen pelolla on suuri vaikutus ihmisten käyttäytymiseen.
Suomalainen kulttuuri on asia, joka esiintyy vain niillä maantieteellisillä alueilla, joiden asukkaat muodostuvat etnisistä suomalaisista. Nykyaikana on kuitenkin trendikästä todeta, ettei ihmisen ihonvärillä ole merkitystä, eikä kyseinen näkökulma ole kansallismielisillekään ihmisille täysin tuntematon. Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittinen ohjelma vuodelta 2019 toteaa seuraavasti:
Sen sijaan, että kotouttamispolitiikassa korostetaan ja juhlistetaan eri väestöryhmiä erottavia tekijöitä, on ihanteeksi otettava jaettu suomalaiskansallinen identiteetti. Tämän periaatteen nojalla jokaisella Suomessa asuvalla ihmisellä on mahdollisuus tulla riittävän suomalaiseksi, kunhan omaksuu suomalaisen kulttuurin ja pelisäännöt.
Kyseisen ihanteen mukaan kaikilla maailman ihmisillä on mahdollisuus tulla suomalaiseksi, kunhan he vain käyttäytyvät kuten etniset suomalaiset. Kyseisessä toiveessa on tosin se ongelma, että se olettaa Suomessa vallitsevan kulttuurin olevan suomalaisista itsestään riippumaton instituutio, joka on vapaasti ohjelmoitavissa myös muille kansallisuuksille. Nämä ”suomalaisiksi tulleet” ihmiset olisivat todennäköisesti valmiita myöntämään tämän suomalaisuuden arvonimen heitä seuraaville maahantulijoille huomattavasti helpommin mitä syntyperäiset suomalaiset alun perin suunnittelivat. Jos esimerkiksi somalitaustainen henkilö ”tulee suomalaiseksi”, miksipä hän ei antaisi muidenkin somalien ”tulla suomalaiseksi” täysin samoin, ellei kevyemmin perustein. Maahan saapuvan vierasväestön määrän kasvaessa myös suomalaiskansallisen identiteetin vaatiminen muuttuisi entistä vaikeammaksi, sillä ensinnäkin kyseisen identiteetin aitoutta on vaikea mitata, ja toisekseen kyseistä identiteettiä on pakko pelkistää siten, että myös aivan erilaisella kansanluonteella ja henkisillä kyvyillä varustetut ihmiset voisivat kokea sen miten kuten omakseen. Lopulta tämä ”suomalaiskansallinen identiteetti” ei heijastelisi enää etnisten suomalaisten omia ihanteita ja käyttäytymismalleja, vaan maahan saapuvan vierasväestön ominaisuuksia.
Historia ei myöskään tunne tilannetta, missä sivilisaatio olisi pysynyt muuttumattomana sitä ylläpitäneen väestön korvautuessa jollain toisella kansalla. Amerikka muuttui kulttuuriltaan eurooppalaiseksi siksi, koska sen valkoisen väestön lukumäärä lisääntyi intiaaniväestöä nopeammin, ja vastavuoroisesti intiaanien kulttuuri kuihtui sitä ylläpitäneiden heimojen tuhoutuessa taistelussa valkoisia siirtolaisia vastaan. Britanniassa vaikuttanut kelttiläis-roomalainen kulttuuri tuhoutui Englannin väestöpohjan muuttuessa radikaalisti germaaniheimojen maahanmuuton seurauksena. Etelä-Afrikkaan muuttaneet hollantilaiset eivät assimiloituneet siirtolaisuudestaan huolimatta bantuiksi, eivätkä Amerikkoihin viedyt miljoonat mustat lakanneet olemasta afrikkalaisia, vaikka heidät yritettiin assimiloida heille vieraaseen yhteiskuntajärjestelmään ja kulttuuriin. Näistä tosiasioista huolimatta monet eurooppalaiset maahanmuuttokriitikot uskovat edelleen integraation onnistumiseen, jonka avulla täysin erilaisesta rotutaustasta, uskonnosta ja kulttuurista saapuvat ihmiset voidaan onnistuneesti liittää osaksi eurooppalaista yhteiskuntaa.
Tämä toiveajattelu pohjautuu virheelliseen ihmiskuvaan, jonka mukaan länsimaalaisuus ja ”henkinen valkoisuus” olisivat eurooppalaistaustaisista ihmisistä irrallisia asioita ja ne ovat ulkoistettavissa niille kansoille, joille kyseinen konsepti on todellisuudessa täysin vieras. Kyseinen toive perustuu puhtaalle fatalismille, jonka perusteella eurooppalaisten omaa jatkuvuutta ei voida enää varmistaa, jonka vuoksi heidän luomalle sivilisaatiolle pitää löytää sopivat seuraajat Euroopan ulkopuolelta. Eurooppalaisuus tai suomalaisuus eivät kuitenkaan ole mielentiloja, vaan valkoisten kansojen sisäsyntyisten ominaisuuksien ilmentymiä, joiden olemassaoloa ei ole mahdollista ulkoistaa muille kansoille. Suomalaista kulttuuria ei ole ilman suomalaista kansaa, ja suomalaisen kansan korvautuessa toisella, myös alueen kulttuuri muuttuu sen uuden väestön peilikuvaksi.
Pidetään siis huoli siitä, että Suomi pysyy jatkossakin Suomena osana eurooppalaista Eurooppaa.
Tuukka Kuru
