Yhdysvaltojen epävarmaa tulevaisuutta pohtineen artikkelisarjani ensimmäinen osa sisälsi suuren määrän esimerkkitapauksia, joissa rotujen välinen rauhanomainen yhteiselo oli tavalla tai toisella häiriintynyt. Toisen osan tarkoituksena on laajentaa ensimmäisessä osassa esiin nostettuja teemoja ja pohtia väestöryhmien syntyperän merkitystä käytännön politiikassa niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa.
Kuten ensimmäisessä osassa todettiin, Yhdysvalloissa esiintyvät rodut muodostavat selvästi toisistaan poikkeavia yhteisöjä. Yhteisöjen ryhmäkäyttäytymisen näkökulmasta tietyt kumulatiiviset trendit ovat selvästi nähtävillä; matala älykkyysosamäärä, heikko koulumenestys, korkea rikollisuus, köyhyys, hyvin nuorena aloitettu seksielämä ja lasten yksinhuoltajuus kulkevat käsi kädessä, siinä missä menestystä ennustavat ominaisuudet esiintyvät usein yhtenä kokonaisuutena. Tietyt yksilön ominaisuudet ennustavat myöhempää menestystä ihmisen rotutaustasta riippumatta, mutta niiden jakaantuminen ryhmien välillä on epätasaista. Yksi myöhempää menestystä ennustavista muuttujista on henkilön älykkyysosamäärä, jonka muodostumisessa perimän osuus vastaa noin 60-80 prosenttia. Älykkyysosamäärä korreloi suuresti myös ihmisen myöhemmän koulumenestyksen kanssa. Etnisten ryhmien väliset erot mitatussa älykkyydessä ja koulumenestyksessä ovat pysyneet ennallaan vuosikymmenten ajan, vaikka tasoerojen kaventamiseen on sijoitettu vuosikymmenten ajan sangen mittava määrä rahaa. Miljardeja dollareita maksaneella No child left behind-hankkeella saatiin aikaiseksi vain vähäistä edistystä lasten koulumenestyksessä, ja monilta osin rotujen väliset erot pysyivät ennallaan. Joissakin koulupiireissä ne jopa kasvoivat.
Rotujen välisiä eroja keskimääräisessä älykkyydessä on tutkittu Yhdysvalloissa lukuisia kertoja. Näiden testien perusteella mustien keskimääräinen älykkyysosamäärä (85 pistettä) on noin yhden keskihajonnan verran valkoisia (100 pistettä) matalampi, siinä missä itäaasialaisten tulokset ovat 5-10 pistettä valkoisia korkeampia. Vaikka älykkyysosamäärää mittaavien testien soveltuvuudesta käydään paljon keskustelua, niiden tuloksilla näyttää olevan suuri merkitys ihmisen myöhemmän menestyksen kannalta. Matala älykkyysosamäärä korreloi rodusta riippumatta vakavien sosiaalisten haasteiden kanssa, ja jos populaation yleinen menestys älykkyystesteissä on heikko, sitä todennäköisimmin ryhmän sisällä esiintyy huono-osaisuuteen ja heikkolahjaisuuteen liittyviä ongelmia. Viidentoista pisteen keskihajonnalla tulos tarkoittaa sitä, että mustista ainoastaan 16% saa testistä enemmän kuin 100 pistettä, kun taas valkoisista sen ylittää noin puolet. Itäaasialaisista sen ylittää saatujen tulosten perusteella 70% kaikista mitatuista henkilöistä. Charles Murrayn ja Richard Herrnsteinin mukaan korkeakouluopiskelijoiden keskimääräinen älykkyysosamäärä on valkoisten keskiarvoa korkeampi, joka selittää erityisesti itäaasialaisten tuntuvaa yliedustusta akateemisessa elämässä. Akateemisessa elämässä heikosti pärjäävien väestöryhmien menestystä on pyritty tukemaan vuosikymmenten ajan positiivisen syrjinnän keinoin, mutta yleensä hyvin ennalta-arvattavin lopputuloksin. Oppilaspopulaation älykkyys ei kasva yhtään sen suuremmaksi, vaikka yleistä vaatimustasoa laskettaisiin.
Itäaasialaiset edustavat väestöryhmänä monelta osin afroamerikkalaisen väestön peilikuvaa. 72,3% mustista lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella, aasialaistaustaisista lapsista vain 17,2%. 49% aasialaistaustaisista on suorittanut vähintään alemman korkeakoulututkinnon ja heidän mediaanitulonsa ovat kaikista etnisistä ryhmistä korkeimmat. Aasialaiset tekevät myös tilastojen valossa kaikista ryhmistä vähiten rikoksia. Etnisten ryhmien välisessä vertailussa eurooppalaistaustaiset valkoiset asettuvat tulotasonsa, ryhmäkäyttäytymisensä ja muiden ominaisuuksiensa perusteella karkeasti latinoiden ja aasialaisten välimaastoon. Tämä rodullinen hierarkia ilmenee muuttumattomana lähes kaikissa isoissa kaupungeissa.
Suuret erot elämäntavoissa muodostavat lukuisia toisistaan poikkeavia todellisuuksia yhden maan sisälle. Mustat asuvat muita väestöryhmiä todennäköisimmin julkisen sektorin omistamissa asunnossa. He myös ovat muita väestöryhmiä useammin julkisten tulonsiirtojen saamapuolella, elävät muita ryhmiä useammin yksinhuoltajaperheissä, joutuvat muita useammin rikoksen uhreiksi ja myös syyllistyvät niihin muita väestöryhmiä useammin. Stereotypioiden mukaan rap-musiikki ja ammattilaisurheilu ovat mustan lapsen ainoat mahdollisuudet paeta köyhyyttä, ja valitettavan usein tämä kuvastaa myös ympäröivää todellisuutta. Kyseiset uravalinnat ovat siitä ainutlaatuisia, että henkilön aiemmasta rikostaustasta saattaa olla myöhemmän urakehityksen näkökulmasta jopa hyötyä. Rikollisuuden kanssa eläminen on joillekin mustille niin tärkeä osa omaa identiteettiä, että mustan artistin kannattaa tarvittaessa jopa keksiä itselleen rikollinen menneisyys. Mustien keskuudessa kotiväkivalta on selvästi yleisempää kuin valkoisilla, kuin myös riski addiktoitua alkoholiin. Mustat myös aloittavat seksielämänsä valkoisia aikaisemmin, ja kärsivät huomattavasti enemmän seksiin liittyvistä terveyshaitoista. Mustat tekevät kolme kertaa valkoisia todennäköisemmin abortin, joka käsittää yhteensä 30% kaikista raskauksista. Mustan väestön kohtaamat arkielämän haasteet eroavat siten suuresti esimerkiksi valkoisten ja itäaasialaisten kohtaamista haasteista.
Näin valtavat erot ihmisryhmien käyttäytymisessä on hyvin vaikea selittää pelkästään ulkopuolisilla tekijöillä. Vasemmistolaisen narratiivin mukaan mustien selvästi heikompi asema on rasismin aiheuttamaa, joka näkyy esimerkiksi siinä, että korkeakoulutetut mustat saavat huonompaa palkkaa kuin korkeakoulutetut valkoiset. Kyseisissä tilastoissa ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, että työntekijän palkka määräytyy tutkinnon, eikä koulutustason perusteella. Mustat suorittavat hyvin harvoin korkean palkkatason tutkintoja, sillä he keskittyvät pääosin pehmeisiin tieteisiin. On myös hyvä huomata, ettei rotujen välisiä tuloeroja ole havaittavissa ainoastaan peruskoulun suorittaneiden työntekijöiden keskuudessa, vaan niitä alkaa esiintymään vasta korkeammilla oppiasteilla, jolloin mustien, aasialaisten ja valkoisten uravalinnat alkavat poikkeamaan voimakkaasti toisistaan.
Konservatiivien mielestä mustien ongelmat johtuvat pääosin hyvinvointivaltiosta ja liian anteliaista julkisista tulonsiirroista. Nämä edellä mainitut lapsilisät ja muut tulonsiirrot mukamas hajottivat mustat perheet ja syöksivät parhaassa iässä olevat nuoret miehet apatiaan. Kaikki mustien ongelmat johtuvat tämän narratiivin mukaan demokraateista ja heidän synnyttämistä vääristä taloudellisista kannustimista. Kyseinen teoria jättää kuitenkin vastaamatta yhteen oleelliseen kysymykseen: miksi nämä julkiset toimenpiteet vaikuttavat pääosin vain mustiin, vaikka samat edut koskevat kaikkia muitakin rotuja? Onko sittenkin mahdollista, että ihmisryhmät eroavat toisistaan jo lähtökohtaisesti niin paljon, että samalla politiikalla saadaan aikaiseksi kaksi eri lopputulosta, riippuen siitä ovatko toimenpiteiden kohteina mustat vai valkoiset? Puhtoisimpien konservatiivien mielestä esimerkiksi Detroitin luhistuminen johtui siitä, että kaupungin päättävissä elimissä oli ”liikaa demokraatteja”. Vastaavaa luhistumista ei kuitenkaan ole tapahtunut niillä demokraattien tukialueilla, joiden väestö koostuu pääosin valkoisista, eikä 83 prosenttisesti mustista, kuten Detroitissa.
Vasemmisto ja oikeisto ovatkin vuosikymmenten ajan yrittäneet löytää vastausta yhteen oleelliseen kysymykseen; mistä ihmisryhmien väliset erot todellisuudessa johtuvat? Mustat ovat kuitenkin yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta huolimatta pääosin tyytyväisiä elämäänsä, mikäli kyselytutkimuksiin on uskomista. Heillä on erityisesti matalammilla tulotasoilla korkeampi itsetunto kuin valkoisilla, ja he suhtautuvat positiivisemmin lähitulevaisuuteen. Mustat myös tekevät selvästi vähemmän itsemurhia kuin valkoiset. Vaikka mustat ovat valkoisten liberaalien mielestä amerikkalaisen yhteiskunnan sorrettuin ja päähänpotkituin vähemmistö, he ovat siitä huolimatta suhteellisen tyytyväisiä elämäänsä. Toisistaan poikkeavat väestöryhmät reagoivat toisistaan poikkeavilla tavoilla ympäristössä esiintyviin muutoksiin ja muodostavat tämän perusteella toisistaan poikkeavia yhteisöjä.
Nykyisessä maahanmuuttokeskustelussa on suhteellisen muodikasta todeta, ettei keskustelijaa kiinnosta rotu, vaan ainoastaan yhteiskunnassa vallitseva ”kulttuuri”. Tähän samaan narratiiviin sortuu myös moni kansallismieliseksi itseään tituleeraava henkilö. Näiden ihmisten mielestä heidän yhteiskuntansa voi olla ”monietninen” ja ”monimuotoinen”, kunhan siellä ei vain esiinny kaikista räikeimpiä sosiaalisia ongelmia, kuten äärijärjestöjen pommiattentaatteja ja uskonnollisesti motivoituneita terrori-iskuja. Näillä ihmisillä on yleensä jonkinlainen hahmotelma esimerkiksi ”suomalaisuudesta”, mutta sitä ei ole rajattu tiukasti ihmisten etnisyyteen. Samaan aikaan nämä ihmiset kuitenkin omien sanojensa mukaan vastustavat poliittista islamia, joka toimii eräänlaisena kiertoilmaisuna Euroopan ulkopuolisen maahanmuuton rajoittamiseksi. Todellisuudessa Euroopan ongelmalähiöt kärsivät täysin samoista ongelmista, kuin amerikkalaiset mustien ja latinoiden ghetot, joiden asukkaat sentään jakavat saman uskonnon valtaväestön kanssa. Molempien maanosien ongelmalähiöitä asuttaa sosiaalisesti haasteellinen, valtaväestöä heikommin menestyvä, jälkiteolliseen yhteiskuntaan heikosti sopeutuva ja pääosin etnisistä vähemmistöistä muodostunut väestöaines. Käytännössä islam tarjoaa tälle haasteelliselle väestöryhmälle valtaväestöstä riippumattoman ryhmäidentiteetin, jonka olemuksesta päättävät ainoastaan vähemmistöryhmän edustajat itse. Islam ei siten edusta näille ihmisille pelkästään teologista oppikokonaisuutta, vaan keinoa erottua eurooppalaisista ja heidän ylläpitämästään kulttuurista.
Vaikka kansallismieliseksi itseään nimittävät ihmiset eivät haluaisikaan noteerata politiikassaan ihmisryhmien syntyperää, niillä voi olla yhteiskunnan mittakaavassa valtava merkitys. Kulttuurin mieltäminen käyttöjärjestelmäksi, joka on ikään kuin tietokonesovellusten tavoin asennettavissa ja vapaasti muokattavissa, on harmillisen yleinen, mutta samaan aikaan kovin vaarallinen harhaluulo. Kulttuuri, mikäli se mielletään rituaalien, uskomusten, ryhmäkäyttäytymisen ja tradition summana, on aina riippuvainen sen vaikutuspiirissä elävistä ihmisistä. Kyseisen kokonaisuuden pinnallisimmat kerrokset, kuten esimerkiksi musiikki, vaatemuoti, harrastukset, yhteiskunnan sisäiset alakulttuurit, viihde, ruoka ja sekundääriset arvokysymykset edustavat ilmiöitä, jotka syntyvät ja katoavat nopeasti ilman merkittävää vaikutusta yhteisön sisäiseen olemukseen. Suuri vaikutus ihmisten käyttäytymiseen on tietenkin myös taloudellisella tilanteella, joka hyvinvoinnin aikakaudella tekee ihmisistä huolettomia optimisteja ja taloudellisten vaikeuksien aikana kovien arvojen kannattajia. Vaikka kyseiset pintakerroksen ilmentymät edustavatkin kaikista näkyvintä osa ihmisten jokapäiväisestä elämästä, ne eivät riitä kuvaamaan kansakunnan todellista olemusta.
Näiden helposti havaittavien ilmiöiden alapuolella esiintyy huomattavasti stabiilimpi ja hitaammin muuttuva kansallinen olemus, josta käytetään englanniksi nimeä social behavior. Ryhmäkäyttäytyminen kuvastaa ryhmän jäsenten näkökulmasta sen kaltaista käyttäytymistä, joka on ryhmän jäsenille kaikista luonnollisinta. Ryhmäkäyttäytymisen tehtävä on ollut evoluution näkökulmasta turvata yhteisön hyvinvointi ja jatkuvuus, jonka vuoksi toisistaan poikkeavat ryhmäkäyttäytymisen muodot ovat kehittyneet ratkaisemaan toisistaan poikkeavia ongelmia. Eri väestöryhmien yleisilmeeseen vaikuttavat merkittävästi ryhmän jäsenten keskuudessa esiintyvät käyttäytymismallit, jotka perustuvat ainakin osittain perinnöllisille ominaisuuksille.
Ihmisen synnynnäisiin ominaisuuksiin lukeutuvat esimerkiksi älykkyys, temperamentti, seksuaalinen aktiivisuus, aggressiivisuus, ihmisen hahmottaman sisäpiirin laajuus ja muut vastaavat ominaisuudet, jotka vaikuttavat ihmisen kykyyn vastata ympäristössä esiintyviin haasteisiin. Nämä ominaisuudet vaikuttavat myös siihen, minkälaisia taipumuksia ihmisellä on, eli kuinka voimakkaasti ja millä tavoin ihminen reagoi ympäristössään tapahtuviin muutoksiin. Esimerkiksi tietyn alkoholimäärän addiktiopotentiaalia ja sen aiheuttaman häiriökäyttäytymisen riskiä on vaikea arvioida, mikäli jätetään huomioimatta sitä nauttivien ihmisten luonnolliset taipumukset. Sama määrä alkoholia voi laukaista alkoholismiin taipuvaisella ihmisellä vaikean addiktion hyvinkin nopeasti, siinä missä toisella ihmisellä kyseinen määrä ei kasvata kyseisiä riskejä juuri lainkaan. Aggressiivisella ihmisellä pienikin ympäristössä esiintyvä ärsyke voi laukaista väkivaltaisen reaktion, siinä missä lauhkean luonteenlaadun omaava ihminen ei välttämättä huomaa kyseistä ärsykettä lainkaan. Mitä enemmän yhteisön jäseniin kuuluu esimerkiksi aggressiivisia yksilöitä, sitä enemmän se vaikuttaa koko yhteisön yleisilmeeseen, sillä jokainen yhteisö on loppujen lopuksi sen alaisuudessa elävien yksilöiden summa.
Laajemman valtiollisen yhteiselon näkökulmasta ihmisten tapa reagoida muutoksiin muodostaa raamit kaikelle poliittiselle toiminnalle. Voimakkaasti toisistaan poikkeavat taipumukset yksilöiden välillä tekevät pitkäjänteisestä, yhdenvertaisesta ja oikeudenmukaisesta politiikasta haastavaa silloinkin, kun valtion väestöpohja on etnisesti ja uskonnollisesti yhtenäinen. Valtiossa, jossa ainoa ihmisryhmiä yhdistävä sidos perustuu maantieteelliseen sijaintiin, tehokas päätöksenteko muuttuu käytännössä mahdottomaksi. Monietnisissä valtioissa, kuten Yhdysvalloissa, joka ikistä poliittista päätöstä arvioidaan pitkälti etnisten ryhmien saaman subjektiivisen hyödyn näkökulmasta. Verotuksen korottaminen iskee voimakkaimmin valkoisten ja aasialaisten kukkaroihin, kun taas verotuksen alentaminen antaa kyseisille ryhmille liikaa ansaitsematonta etua muihin nähden. Mustiin korkeakouluopiskelijoihin sovellettu positiivinen diskriminaatio on väärin niitä aasialaisia kohtaan, jotka eivät korkeasta koulumenestyksestään huolimatta pääse haluamaansa yliopistoon. Rikoksista seuraavien rangaistusten koventaminen nähdään sortavan mustien oikeuksia, sillä mustat ovat rikoksen tekijöinä suuresti yliedustettuja muihin rotuihin verrattuna. Henkilöllisyystodistuksen vaatiminen äänestystilanteessa heikentää kuulemma latinoiden ja mustien asemaa, sillä latinot ovat muita todennäköisemmin laittomasti maassa ja mustat ovat valkoisia haluttomampia rekisteröitymään virallisiksi äänestäjiksi. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Koheesion kadottanut väestöpohja ei tarjoa enää mahdollisuutta keskinäiselle luottamukselle, jonka vuoksi julkinen päätöksenteko taantuu nopeasti rotujen väliseksi kilpailuksi reviiristä ja resursseista. Luottamuksen tilalle muodostuu epämääräinen keskinäisen kyräilyn ilmapiiri, jossa toisen rodun edustajan sanomisia ja tekemisiä arvioidaan tietoisesti aina pahimman kautta, ikään kuin toisen rodun edustaja pyrkisi aina tietoisesti loukkaamaan ja satuttamaan jokaisella eleellään.
Kulttuurin ja väestöpohjan yhteys on asia, jonka monet kansallismieliset tuntuvat tietoisesti unohtavan. Afroamerikkalaisten yhteisön sisällä esiintyviä haasteita pyritään usein perustelemaan ”myrkyllisellä kulttuurilla”, jonka todellisia uhreja ovat tummaihoiset itse. Lukijan kannattaa kuitenkin miettiä sitä, aiheuttaako ikään kuin tyhjiössä syntynyt kulttuuri esimerkiksi muista roduista poikkeavaa seksuaalikäyttäytymistä, heikkoa koulumenestystä ja korkeaa rikollisuutta, vai kuvastaako kyseinen kulttuuri enemmänkin sen kaltaisen kansanjoukon jokapäiväistä elämää, jonka jäsenten taipumus kyseiseen käyttäytymiseen poikkeaa suuresti esimerkiksi itäaasialaisista ihmisistä. Rikollisuuden ja katujengien samaistaminen mustaan katukulttuuriin voi johtua yksinkertaisesti siitä, että rikollisuus koskettaa mustia yhteisöjä aivan eri tavalla kuin itäaasialaisia yhteisöjä. Rikollisen elämäntavan ihannointi ja kyseisen elämäntavan normalisointi syntyvät huomattavasti helpommin yhteisössä, jossa keskimäärin joka kolmas mies joutuu vankilaan elämänsä aikana, kun yhteisössä, jossa kyseistä ilmiötä ei esiinny. Samalla tavoin korkean lukeneisuuden yhdistäminen tiettyyn väestöryhmään tuskin johtuu pelkästään yksittäisten henkilöiden omaksumasta kulttuurista tai yhteiskunnassa vallitsevasta stereotypiasta. Opiskeluun liittyvä ajankäyttö, sen vaatima itsekuri ja siitä muodostuva stressi edustavat suurta roolia itäaasialaisten nuorisokulttuurissa jo pelkästään siksi, koska niin moni aasialaistaustainen nuori päätyy akateemiselle uralle. Kulttuurin perimmäinen olemus heijasteleekin suuressa mittakaavassa sitä, miten yksittäinen väestöryhmä toimii ja käyttäytyy tietyssä ympäristössä joka ikinen päivä.
Mikäli kulttuuri halutaan erottaa täysin sen alaisuudessa elävistä ihmisistä, monet tärkeät kysymykset jäävät vaille vastausta. Jos kulttuuri on ainoastaan vapaasti asennettavissa ja muokattavissa oleva käyttöjärjestelmä, miksi sitä ei ole saatu kopioitua väestöryhmältä toiselle vuosikymmenien tai vuosisatojen aikana? Voiko itäaasialaisista kasvattaa afroamerikkalaisia ja afroamerikkalaisista itäaasialaisia ainoastaan julkisen sektorin rahoittamien projektien avulla? Jos kyseinen uudelleenohjelmointi nähdään mahdollisena, minkä vuoksi kyseiset toimenpiteet eivät ole onnistuneet miljardeista verodollareista ja positiivisesta diskriminaatiosta huolimatta? Pelkkä kulttuuri ei myöskään riitä selittämään sitä, miksi tietyt kansanryhmät menestyvät kulttuurista riippumatta kaikissa jälkiteollisissa yhteiskunnissa, siinä missä afrikkalaistaustaiset ihmiset eivät. Kyseiset erot ovat liian ilmeisiä, jotta niitä voitaisiin kuitata pelkällä sattumalla.
Väestöpohjan merkitystä yhteisön yleisilmeeseen voidaan arvioida myös Suomessa. Kun ihmiset listaavat maailman introverteimpia kansakuntia, suomalaiset esiintyvät vähemmän yllättäen jokaisen listan kärjessä. Henkilökohtaisen tilan kunnioittaminen, hiljaisuus ja kohtelias varautuneisuus edustavat yhtä paljon yksilön ominaisuuksia, kuin alueen kulttuuria yleisesti. Introverttius ei ole pelkästään ympäristöstä omaksuttu käyttäytymismalli, vaan monelle suomalaiselle syntymästä lähtien kaikista luonnollisin tapa elää. Ihmispaljous, korkea melutaso ja hektinen elämäntyyli ovat monelle suomalaiselle vieraita ilmiöitä, jotka synnyttävät nopeasti ylitsepääsemätöntä stressiä. Vaikka suomalainen eläisikin jossain isossa kaupungissa, hänellä syntyy usein selittämätön tarve päästä rauhoittumaan luonnon hiljaisuuteen. Ihmispaljous ja niiden synnyttämät sosiaaliset kontaktit koetaan usein pakollisina haasteina, joiden jälkeen suomalaisen pitää päästä omaan rauhaan lataamaan akkujansa. Mikäli tarpeeksi moni suomalainen kokee henkilökohtaisen tilan ja hiljaisuuden tavoiteltaviksi asioiksi, se vaikuttaa väistämättä koko yhteisön yleisilmeeseen ja sen maineeseen ulkomailla. Se, mikä on alueen enemmistön silmissä hyväksyttävää ja luonnollista määrittää myös sen, minkälaista käyttäytymistä pidetään yleisesti häiritsevänä ja normaaliin elämään kuulumattomana.
Suomalaisuuden pelkistäminen jääkiekoksi, leijonariipukseksi ja muutamaksi iskulauseeksi ei anna oikeutta kyseisen väestöryhmän kansalliselle omaleimaisuudelle. Joillekin väestöryhmille voimakas ulospäinsuuntautuneisuus, julkisen tilan haltuun ottaminen ja omien tunteiden julkinen esittäminen ovat luonnollisia käyttäytymismalleja, jonka vuoksi kyseisten ryhmien edustajat erottuvat selvästi pieninäkin määrinä suurten kaupunkien katukuvasta. Kyseisten ihmisten läsnäolo pyritäänkin markkinoimaan uudenlaisena suomalaisuutena, joka nähdään eroavan suuresti aiemmin tunnetusta ja etnisesti yhtenäisestä Impivaarasta. Monimuotoisen, moniarvoisen ja monivärisen suomalaisuuden edistäjät ovat pohdinnoissaan siltä osin täysin oikeassa, että he ymmärtävät uusien väestöryhmien läsnäolon synnyttävän yhteiskunnan sisälle perinteisestä suomalaisuudesta poikkeavia käyttäytymismalleja. Monesti kyseistä muutosta kannatetaan ksenofiilisista lähtökohdista, joissa maahan saapuneiden ihmisten eksoottisuus ja suomalaisesta valtaväestöstä poikkeava temperamentti nähdään miellyttävinä vaihtoehtoina jäyhälle ja viileälle suomalaisuudelle.
Länsimaissa käyty keskustelu yhteiskunnan monietnisyydestä on väistämättä arvolatautunutta, sillä kyseistä aihetta koskevat puheenvuorot käsittelevät aina ihmisjoukkojen ryhmäkäyttäytymistä, eikä yksittäisen ihmisen unelmia ja päämääriä. Ne monikulttuurisuutta kannattavat tahot, jotka esimerkiksi Yhdysvalloissa juhlivat valkoisten muuttumista vähemmistökansaksi, ovat hyvin perillä eri etnisten vähemmistöryhmien yhteiskunnallisesta vaikutuksesta. Vähemmistökansojen lukumäärän kasvaessa myös heidän demokraattinen valtansa kasvaa, jonka ansiosta valtion yleisilme tulee väistämättä muuttumaan. Vasemmistolaisesta näkökulmasta kyseinen muutos tulee muuttamaan yhteiskunnasta pitkällä aikavälillä oikeudenmukaisemman ja suvaitsevaisemman, kunhan ihmiset pääsevät ensin eroon vanhentuneista heimoidentiteeteistään. Tätä samaa retoriikkaa esiintyy nykyään kaikissa länsimaissa, eikä Suomi tee asian suhteen poikkeusta. Vastavuoroisesti kansallismieliset ihmiset näkevät kyseisen kehityksen muuttavan yhteiskuntaa nykyistä huonompaan suuntaan, sillä maan ulkopuolisten väestöryhmien läsnäolon nähdään heikentävän yhteiskunnan sisäistä turvallisuutta, kansallista omaleimaisuutta, taloudellista hyvinvointia, kansalaisten ilmaisunvapautta ja valtion sisäistä luottamusta. Molemmat osapuolet siten hyväksyvät sen, että etninen koostumus vaikuttaa koko yhteiskunnan yleisilmeeseen, mutta tekevät kyseisestä havainnosta toisistaan poikkeavat johtopäätökset.
Keskustelun väliinputoajia ovat ne maltillisina itseään pitävät ihmiset, jotka eivät halua ottaa kantaa ihmisten alkuperään, kunhan vain kaikki ihmiset pelaisivat samojen sääntöjen mukaan ja sisäistäisivät ”yhteisen hyvän” ihanteen. Halu jäädä kyseisen vaikean aiheen ulkopuolelle on nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä toki ymmärrettävää, mutta asiasta vaikeneminen ei kuitenkaan poista kyseisen ulottuvuuden yhteiskunnallista merkitystä. Moni suomalainen konservatiivi kannattaa omien sanojensa mukaan ”suomalaista kulttuuria”, maalaisjärkeä, tolkkua ja hyviä käytöstapoja, mutta heistä kovin harva uskaltaa sanoa ääneen sen, mistä kyseiset ominaisuudet loppujen lopuksi kumpuavat. Nämä samat ihmiset toteavat usein hurskaasti, ettei ihmisen taustalla ole heidän silmissään mitään väliä, vaikka syvällä sisimmässään he ovat täysin tietoisia siitä, että suomalaisen väestön korvaaminen jollain toisella muuttaisi huomattavasti koko maan yleisilmettä. Nämä väliinputoajat edustavat siten niitä ihmisiä, jotka edesauttavat omille ihanteilleen turmiollista politiikkaa sulkemalla silmänsä siltä ihmisjoukolta, joka mahdollistaa heidän ihanteidensa olemassaolon. Ihmisten kaipuu elää itselleen luonnollisessa ympäristössä ei ole kadonnut mihinkään kaikista hienoista sanoista huolimatta.
Toisistaan poikkeavien käyttäytymismallien, uskomusten ja ihmisryhmien rinnakkaiselo saman alueen sisällä on siten kaikkea muuta kuin ongelmaton päämäärä. Yhdysvalloissa eri väestöryhmät elävät rinnakkain, mutta eivät toistensa kanssa, kuten viimeisimmässä kirjoituksessani tuotiin ilmi. Samalla tavoin myös Ruotsissa, Ranskassa ja monessa muussa Euroopan maassa ihmisten asuinalueet noudattavat pitkälti etnisiä rajalinjoja, joiden syventymistä yritetään estää ihmisten yksilönvapauksiin puuttumalla. Viime vuonna julkaistussa ”Maahanmuutto ja turvallisuus”-nimisessä raportissa todettiin, että väestöryhmien välinen segregaatio ja yhteiskunnallinen eriytyminen on alkanut myös Suomessa. Sulatusuunin tulevaisuus näyttää edelleen hyvin epävarmalta.
—
Tuukka Kuru
