Blogit

Kansakunta politiikan keskipisteenä

Kansakunta, latinaksi natiotarkoittaa yleisesti yhtenäisen hallinnon alaisuudessa elävää ihmisjoukkoa, joka eroaa muista ihmisryhmistä käyttäytymisensä, kielensä, kulttuurinsa, rotunsa, uskontonsa ja etnisyytensä perusteella. Kansakunnan perustana voidaankin pitää olettamusta, jonka mukaan saman ryhmän jäsenillä on enemmän yhteistä toistensa kanssa, kuin ryhmän ulkopuolisten ihmisten kanssa. Suurin osa eurooppalaisista valtioista onkin syntynyt yhtenäisten kansakuntien ympärille, millä tarkoitan tässä yhteydessä niitä nykyaikaisia yhteiskuntia, joissa yksi etninen ryhmä muodostaa kansalaisten selvän enemmistön, ja täten määrittää olemassaolollaan yhteiskunnallisen kehityksen suunnan.   

Ihmisen sosiaalisen evoluution näkökulmasta kansakunta on suhteellisen tuore ilmiö. Kansakunta on heimoa suurempi yhteiskunnallinen yksikkö, jota yhdistää suorien sukulaissuhteiden sijasta yhtenäiset tavat, yhtenäinen hallinto, kulttuuri ja ulkoiset ominaisuudet. Historian näkökulmasta suorien sukulaissuhteiden pohjalle syntyneet heimot olivat kymmenien tuhansien vuosien ajan ihmiselämän perusyksikköjä, joiden sisäinen dynamiikka on ollut sangen muuttumaton maanosasta riippumatta. Esihistoriallisella ajalla nämä heimot kasvoivat yleensä noin 150 hengen suuruisiksi, jonka jälkeen ne jakaantuivat pienempiin yksiköihin. Heimoon kuuluvien ihmisten lukumäärä noudattaa hyvin pitkälti Dunbarin lukua, jota pidetään suurimpana mahdollisena ihmisjoukkona, jota yksittäinen ihminen kykenee käsittelemään yksilöinä.  

Kymmenien tuhansien vuosien ajan 100-200 hengen heimot muodostivat ihmiselämän perustan, sillä kyseiset ryhmät eivät voineet yhteisön selviytymisen kannalta olla juurikaan pienempiä, jonka lisäksi heimon jäsenten lukumäärän kasvaessa myös yksittäisen ihmisen kyky hahmottaa kaikkia sen jäseniä oman sisäpiirin jäseniksi pieneni. Ihmisen alitajuntainen taipumus jakaa ihmisiä sisäpiiriin tai ulkopiiriin perustuu juuri tälle ajanjaksolle, ja sillä on takanaan hyvin todennäköisesti evoluution muodostama paine. Rajallisten resurssien ja äärimmäisen alhaisen elintason riivaamassa maailmassa heimojen välisten yhteenottojen voittajaksi selviytyi yleensä ottaen se heimo, joka oli sisäisesti yhtenäisempi ja kyvykkäämpi suojelemaan omia resurssejaan. Näiden kymmenien tuhansien vuosien aikana tapahtui myös suuri joukko ihmisryhmien välisiä perinnöllisiä muutoksia, kuten esimerkiksi valkoisen ihonvärin syntyminen ja ihmisryhmien eriytyminen kolmeen pääryhmään; aasialaisiin, afrikkalaisiin ja kaukasialaisiin (valkoisiin). 

Kyseiset heimoyhteisöt kärsivät äärimmäisen korkeasta kuolleisuudesta, jonka vuoksi pienikin perinnöllinen poikkeama, joka millään tavoin edisti ihmisen sopeutumista paikallisiin olosuhteisiin, antoi tälle yksilölle huomattavan etulyöntiaseman muihin yksilöihin verrattuna. Tämän etulyöntiaseman turvin nämä ihmiset saivat myös eniten terveitä jälkeläisiä, jotka kantoivat perimässään samoja voittavia ominaisuuksia. Satojen sukupolvien aikana nämä voittavat ominaisuudet periytyivät isältä pojalle, joka ensinnäkin hävitti sopeutumattomat muunnokset luonnon kiertokulusta ja toisaalta kiihdytti ihmislajin pääryhmien erottumista toisistaan.

Suuri muutos ihmisen kehityksen kannalta oli maatalouteen siirtyminen, joka aiheutti ihmisyhteisöille huomattavia muutospaineita. Metsästäjä-keräilijäkulttuurin eräs suurimmista ongelmista liittyi sen vaatimaan suureen maa-alueeseen ja kyseisten maa-alueiden heikkoon hyödyntämiseen. Aiemmin heimot pystyivät ratkomaan reviirikiistoja siten, että heikompi ja pienempi heimo muutti pois suuremman ja vahvemman tieltä. Kun hyödyntämätön maa-alue alkoi vuosituhansien saatossa loppua kesken, jokainen rajamuutos tapahtui käytännössä toisen heimon kustannuksella. Tämä kehitys johti uuteen sopeutumispaineeseen, joka kannusti maa-alueen hyödyntämiseen ja pysyvään asumiseen. Aiemmin metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa esiintynyt huomattava aggressiivisuus ei enää synnyttänyt sanottavaa hyötyä täsmällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä korostavassa maataloudessa. Aiemmin esiintyneiden 100-200 hengen heimojen sijasta ihmiset siirtyivät asumaan entistä tiiviimpiin ja entistä suurempiin yhteisöihin, jotka saattoivat käsittää useita tuhansia ihmisiä. 

Kyseinen muutospaine edellytti myös ihmisten kokeman sisäpiirin laajentumista, joka oli rajoittunut aiemmin mainittuun noin 150 henkeen. Heimomallin tilalle syntyi uusia instituutioita, kuten esimerkiksi uskonto, jotka mahdollistivat entistä suurempien yhteisöjen syntymisen. Luonnonvalinnan kannalta suuret ja järjestäytyneet maatalousyhteisöt olivat etulyöntiasemassa yksittäisiä paimentolaisryhmiä vastaan, sillä ne kykenivät mobilisoimaan paimentolaisheimoja huomattavasti suurempia sotajoukkoja, joiden ylläpitäminen edellytti maataloustuotantoa ja kykyä varastoida ruokaa. Uusien olosuhteiden synnyttämät muutospaineet johtivat ajan saatossa siihen, että maatalousyhteiskunnista tuli vähemmän väkivaltaisia mitä paimentolaisheimoista, joissa väkivalta oli usein suurin yksittäinen kuolinsyy. Paimentolaisheimot ja vuoristokansat pysyivät taasen keskimääräistä väkivaltaisimpina, sillä ankarissa ja köyhissä olosuhteissa yksilön aggressiivisuudella oli suoraa hyötyä, joka varmisti myös suuremman määrän terveitä jälkeläisiä.

Ennen teollistumista ja rokotteita maailman väestönkasvu oli hyvin hidasta, mikä johtui maatalouden alhaisesta tuottavuudesta. Maataloustuotannon hetkittäisesti kasvaessa kasvoi myös terveiden lapsien lukumäärä, jotka söivät nopeasti aiemmin syntyneen ylijäämän. Vaikkakin väestönkasvu oli hyvin hidasta, väestön sisällä tapahtui sukupolvien välillä muutoksia. Vuosisatojen aikajänteellä yhteiskunnan varakkaampi väestönosa sai enemmän terveitä jälkeläisiä mitä äärimmäisessä köyhyydessä elävä väestönosa, jolloin varakkaiden perheiden kantamat perinnölliset ominaisuudet siirtyivät osittain myös heidän jälkeläisilleen. Väkivaltaiset ja impulssikontrollin puutteesta kärsivät ihmiset saivat maatalousyhteiskunnissa vähemmän jälkeläisiä mitä pitkäjänteisyyteen ja itsehillintään kykenevät ihmiset, jonka vuoksi aiemmista yläluokan ominaisuuksista alkoi tulla sukupolvi sukupolvelta yhteisön yleisiä ominaisuuksia. Kun tämä kehitys tapahtui yhtä aikaa lujittuvan keskushallinnon kanssa, tapahtui ilmiö, joka on yhteinen kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa; väkivaltarikollisuuden ja murhien harvinaistuminen. Nykyisissä heimoyhteisöissä tai aiemmin heimotaustaisissa yhteisöissä väkivalta on taasen edelleen huomattavasti yleisempää.

Kehitysmaat ovat usein heimoyhteiskuntia, joissa keskushallinto on perinteisesti ollut hyvin heikko. Eri heimoyhteisöt ovat vuosisatojen ajan varmistaneet jäsentensä hyvinvoinnin ja turvallisuuden niillä alueilla, joissa ei ole julkista esivaltaa. Heimot ovat toimineet myös lain ja järjestyksen ylläpitäjinä, jotka ovat tarvittaessa sovitelleet oman heimon jäsenten tekemiä rikkeitä toisten heimojen kanssa. Muutamista hyvistä ominaisuuksista huolimatta heimoyhteisöt sisältävät suuren joukon ilmeisiä ongelmia, jotka tekevät niistä yhteen sopimattomia läntisten tai itäisten teollisuusmaiden kanssa. Heimoyhteisöt eivät ensinnäkään kannusta jäseniään esimerkiksi matemaattisten taitojen kehittämiseen, sillä ne eivät ole yhteisön olemassaolon näkökulmasta välttämättömiä. Suurempien yhteisöjen rakentaminen on myös hyvin vaikeaa, sillä klaanijärjestelmä pitää sisällään äärimmäisen voimakkaan jakolinjan sisäpiirin ja ulkopiirin välille. Pitkäjänteisyyden ja ahkeruuden sijasta heimoyhteisöt korostavat yksilön uskollisuutta sukua kohtaan, kuin myös halukkuutta uhrautua yhteisön vuoksi yhteisön sitä vaatiessa.

On sanomattakin selvää, että heimoyhteisöissä esiintyvien ominaisuuksien periytyminen isältä pojalle lukemattomien sukupolvien ajan tekee kyseisistä ihmisistä erittäin kyvykkäitä sopeutumaan esimerkiksi vaikeisiin luonnonolosuhteisiin, mutta samalla selviä altavastaajia suunnittelua, järjestelmällisyyttä ja säästäväisyyttä korostavissa yhteiskunnissa. Eurooppaan tällä hetkellä kohdistuva muuttovirta tuo satoja tuhansia heimoyhteisöissä kasvaneita ihmisiä osaksi jälkiteollisia yhteiskuntia, mikä synnyttää väistämättä suuren määrän ristiriitatilanteita eri maailmankatsomusten ja sosiaalisten järjestelmien välille. Monimutkaiseen ja moderniin maailmaan sopimattomat taidot ja ominaisuudet ajavat heimoyhteiskunnista länsimaihin saapuneet ihmiset surullisen usein yhteiskunnan alaluokkaan, sillä heiltä puuttuvat käytännössä edellytykset menestyä heitä ympäröivässä järjestelmässä, joka ei kykene millään tavoin hyödyntämään heidän osaamistaan.

Myöskään läntisten instituutioiden kopioiminen sellaisenaan osaksi alkukantaisia heimoyhteiskuntia on tuomittu epäonnistumaan. Heimomentaliteetilla toteutettu yhteisten asioiden tehokas hoitaminen on valtion mittakaavassa lähestulkoon mahdotonta, sillä vallan kahvassa olevat heimopäälliköt käyttävät julkiset rahat lähtökohtaisesti oman sukunsa hyvinvoinnin varmistamiseen. Länsimaisten instituutioiden kanssa sekoittunut arkaainen heimoidentiteetti johtaa hyvin usein valtavaan korruptioon, hallinnon mielivaltaan ja yleiseen tehottomuuteen, joka on nähty useissa Afrikan ja Lähi-Idän maissa. Kyseisten maiden takapajuisuus ei johdu pelkästään siitä, että niiltä puuttuisi resurssit toimivien länsimaisten instituutioiden rakentamiseen, vaan siitä, että köyhimmissä kehitysmaissa asuvat ihmiset eivät lähtökohtaisesti pidä kyseisiä instituutioita luonnollisina, eikä heiltä löydy taitoa, kykyä tai halua ylläpitää niitä itsenäisesti.  

Ihmisyhteisöjen ylläpitämä kulttuuri on siten aina riippuvainen sitä vapaaehtoisesti ylläpitävien ihmisten olemassaolosta. Toisistaan poikkeavat ryhmäkäyttäytymisen muodot, kuten esimerkiksi ihmisen tiedostaman sisäpiirin laajuus, yhteisössä esiintyvä väkivallan määrä, kaupungistumisaste, yhteisöjen keskimääräinen älykkyys yms. vaikuttavat huomattavasti alueella esiintyvän kulttuurin ja siten koko valtion yleisilmeeseen. 

Perustavanlaatuiset erot eri väestöryhmien käyttäytymismalleissa osoittavat myös tehokkaasti monikulttuurisen yhteiskuntakokeilun mielettömyyden. Ihmiselle on luontaista elää sen kaltaisessa yhteisössä, joka antaa vastakaikua ihmisen omalle käyttäytymiselle ja arvomaailmalle. Yhteisöt, joiden olemassaolo on vuosisatojen ajan perustunut esimerkiksi fyysiseen kestävyyteen, uskonnollisiin rituaaleihin ja vuorovaikutukseen luonnon kanssa, eivät kykene kitkattomasti sopeutumaan täsmällisyyttä ja kellokortteja vilisevään jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Näiden ihmisten jälkeläisillä mahdollisuus sopeutumiseen on teoriassa heidän vanhempiaan parempi, mutta käytännössä mahdollinen sosiaalinen nousu ja tasavertainen asema kantaväestön kanssa vaativat osakseen useita sukupolvia, eikä lopputulos ole silloinkaan varma. Esimerkiksi Yhdysvalloissa musta väestönosa on nykyisiin länsiafrikkalaisiin verrattuna niin taloudellisesti kuin sosiaalisesti selvästi paremmassa asemassa, mutta amerikanaasialaisiin ja valkoiseen väestöön verrattuna he edustavat edelleen selvää etnistä alaluokkaa.

Samalla tavoin myös suomalaiseen kansanluonteeseen liittyvät ominaisuudet ovat osittain peräisin meitä edeltäneiltä sukupolvilta. Harva asutus, pitkät talvikaudet ja epävarma elanto ovat mitä todennäköisimmin satojen sukupolvien ajan edistäneet tiettyjä perinnöllisten ominaisuuksien, kuten matalan aikapreferenssin ja ahkeruuden, yleistymistä ja samaan aikaan karsineet suomalaisiin olosuhteisiin sopimattomia piirteitä. Suomessa nepotismi ja muut heimokulttuuriin liittyvät negatiiviset lieveilmiöt ovat perinteisesti olleet hyvin harvinaisia, joka kertoo omalta osaltaan suomalaisen sisäpiirikäsityksen laajuudesta. Suomalaiseen kulttuuriin liittyvä konformismi ja voimakas tarve korostaa lain henkeä saattavat myös omalta osaltaan edustaa suomalaisissa esiintyviä perinnöllisiä taipumuksia. Luterilaisella kirkolla on myös hyvin todennäköisesti ollut oma osansa kyseisten piirteiden synnyssä.

Tältä osin suomalainen kansakunta on siis paljon muutakin kuin joukko ulkoisia symboleja. Se kuvastaa vuosisataista kehityskulkua, jossa yksittäiset heimot kasvavat yrityksen ja erehdyksen kautta osaksi suurempaa kokonaisuutta, karsien pois sopimattomia ominaisuuksia ja kiihdyttäen niitä ominaisuuksia, jotka edistävät sopeutumista monimutkaisempaan yhteiskuntajärjestelmään. Väestön keskuudessa tapahtuva kehitys muovaa myös väestön parissa esiintyvää kulttuuria ja laajentaa sen jäsenten kykyä hahmottaa suurempia väestöryhmiä. Suomen kaltaisessa modernissa kansallisvaltioissa ihmisten tiedostama sisäpiiri käsittää yleisesti kaikki ne ihmiset, jotka kuuluvat samaan etniseen ryhmään, eikä ero kyseisen ryhmän ja oman perheen välillä ole kovinkaan suuri. Ilman tätä vahvaa keskinäisen luottamuksen ilmapiiriä suomalaista hyvinvointivaltiota olisi käytännössä täysin mahdotonta ylläpitää. 

Kaiken kaikkiaan maailman eri kansat ja kulttuurit ovat oman alueensa ja historiansa tuotoksia. Vuosisatojen ja tuhansien aikana syntyneet perinnölliset taipumukset ja sukupolvelta toiselle siirtyneet tavat ja käytänteet ovat pyrkineet vastaamaan toisistaan poikkeaviin haasteisiin. Ne ovat kehittyneet kestämään mm.äärimmäistä kuivuutta, äärimmäistä kosteutta, äärimmäistä kylmyyttä tai äärimmäistä kuumuutta. Ne ovat kehittyneet lisäämään vastustuskykyä aiemmin hengenvaarallisia tauteja vastaan tai edistäneet niinkin yksinkertaisen asian kuin laktoositoleranssin kehittymistä. Ne kaikki edustavat omalta osaltaan voittavia piirteitä, vaikka ne ovatkin kehittyneet vastaamaan toisistaan poikkeaviin haasteisiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki ryhmät selviytyvät samoista haasteista yhtä hyvin.

Jos jonkun alueen väestöpohja muuttuu radikaalisti, myös sen koko olemus ja yleisilme muuttuu. Vieraiden väestökomponenttien olemassaolo synnyttää tarpeita yhteiskunnan sisäisille uudelleenjärjestelyille, jossa valtaväestöä heikommin menestyviä ryhmiä pyritään kannustamaan tarvittaessa valtaväestön kustannuksella. Tämä sotii ihmisiin sisäänkoodattua konformismia vastaan, joka näkee toisen väestöryhmän erityiskohtelun luottamusta nopeasti rapauttavana tekijänä. Yksi voimakkaimmista sisäpiiriin ja ulkopiiriin perustuvista jakolinjoista pohjautuukin  ihmisten käyttäytymiseen. Yleisesti ihmisten luottamusta heikentävät oudoksi luettavat tavat ja käytännöt, kun taas valtaväestön kanssa yhteneväiset käyttäytymismallit vahvistavat sitä. Luterilaisuuden läpileikkaamassa suomalaisessa yhteiskunnassa tämän voisi  tarkoittaa esimerkiksi säännöllistä työntekoa ja ahkeruutta, jotka ovat monelle suomalaiselle edelleen tärkeitä arvoja. Tämän kaltaisia ihanteita on suhteellisen helppo löytää pitkälle kehittyneistä yhteiskunnista, mutta hyvin vähän järjestäytyneiden yhteiskuntien ulkopuolelta. 

Suomalaisen yhteiskunnan ongelmia ei siten pystytä ratkaisemaan järjestelmän ulkopuolisten ihmisten avulla. Heikentyvän huoltosuhteen korjaaminen ei onnistu tuomalla maahan haasteellisia väestöryhmiä, jotka tosiasiallisesti jatkavat itselleen luontaista, mutta muun yhteiskunnan näkökulmasta usein haitallista käyttäytymistä. Kansallisuus ei ole vain omaksuttavissa oleva asia, saati viranomaispäätös, vaan yhtenäisen kansanryhmän tunnus, jota yhdistää suuri joukko käytännössä synnynnäisiä ominaisuuksia. Suomalaisten tulisikin siksi ymmärtää omat kansalliset erityispiirteensä ja hyväksyä se, että jokainen yhteiskunta on sen alueella asuvien ihmisten muodostama kokonaisuus.

Tuukka Kuru

 

Jakoa

Kommentit

Tietoa julkaisijasta

Tuukka Kuru

Olen v.1990 syntynyt nettiaktiivi, joka on käynyt
useaan otteeseen pyörähtämässä myös erilaisissa
puoluehankkeissa. Luonnehtisin itseäni
oikeistolaiseksi minimivaltion kannattajaksi, jonka
sydämestä löytyy paikka myös perinteille ja
isänmaallisuudelle.