Kuten useimmat lukijani jo tietävät, muutin alkuvuodesta Viron Pärnuun. Ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että omaehtoinen tulonhankkiminen ylihinnoitellusta ja alipalkatusta EU-Suomestakaan olisi mahdollista, saati Virosta, missä palkkataso on vielä alhaisempi, tai muualta Euroopasta, missä asiakkaat ovat hinta- ja laatutietoisempia. Siksi joutuukin sukkuloimaan melko ahkerasti Viron ja Suomen väliä. Kokemansa ja näkemänsä perusteella tietysti pyrkii hahmottamaan kokonaiskuvaa siitä, missä oikeasti mennään, koska virhearvioinnit tulevat kalliiksi. Samalla tietysti näkee kaikkea muutakin.
Aloitan matkani siis Pärnusta, missä monin paikoin on vielä näkyvissä neuvostoaikana kärsitty puute ja rakennuskanta ei ole missään mielessä niin prameaa kuin Suomessa. Arkkitehtuuri on monimuotoista (osin sekavaakin) ja lukuisat puistot tekevät kaupungista viihtyisän ja ihmisläheisen. Varsinkin kunnostetut rakennukset ovat todella kauniita ja ranta-alueet vetävät kesäisin runsaasti väkeä. Paikoin rapistuneen ulkoasun korvaa se, että kaikkialla on erittäin siistiä. Yleinen ilmapiiri on avoimen mutkaton ja asiointi sujuvaa ja mukavaa.
Pärnusta ajelee tai matkustaa bussilla 135 km matkan Tallinnan satamaan hieman alle kahdessa tunnissa. Tie on erinomaisessa kunnossa noin 15 km remonttipätkää lukuun ottamatta, mutta sekin on hoidettu niin, ettei matkanteko paljoa hidastu. Tallinna on tietysti ruuhkainen lähes aina, mutta tärkeimmät reitit on suunniteltu varsin vetäviksi.
Helsingin Länsisatamaan saapuessa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi vasemmalla kädellä joutomaan valloittaneeseen kerrostaloröykkiöön. Epäilemättä siihen sijoittaneiden mielestä kallista, mutta luotaan työntävän karua ja elinkelvottomuus paistaa lävitse. Jos niitä ei saa rahoitetuksi perinteiseen tapaan maakuntia kuppaamalla ja valtion omaisuutta realisoimalla, elättävätkö asukkaat itsensä mato-ongella aallonmurtajalla?
Seuraavalla kulmalla onkin vastassa 8-metrinen, nurkkaan kuseva spurgupatsas. Ilmeisesti sen on tarkoitus valaista turistille, kuinka Suomessa tulee käyttäytyä? Laivalta purkautuvan ruuhkan olettaisi hellittävän uuden loistohotellin kulmille, mutta ei. Historiallisen huonosti vetävä Mechelininkatu on revitty siihen malliin, että matelu jatkuu ”Manskulle” saakka. Kiertely ei auta, koska kaikki muut väylät on myös revitty auki ja Länsiväylää kehä kakkosen ja kolmosen kautta tulee melkoinen lisälenkki pohjoiseen matkaavalle autoilijalle.
Jos taas sinänsä siistiin junaan saa hankituksi jollain ilveellä lipun, sinne on käveltävä helvetin esikartanoa muistuttavan asemarakennuksen lävitse. Raideremontit, sade, tuuli, lumi ja helle ovat kuitenkin VRlle ylitsekäymättömiä luonnonilmiöitä, joita ei kyetä huomioimaan aikatauluissa, joten ne harvoin pitävät.
Ilmeisesti kroonisen kiireen ja uupumuksen kourissa kamppaileva suomalainen nauttii evääkseen valmiiksi pakattuja eineksiä, syö ne vauhdissa ja jälkiruoaksi nautitaan hermosavut. Tämän voi päätellä sekä tienvarsien että kaupunkikeskustojen siivottomasta kunnosta. Ilman kiinteistöhuollon ammattilaisia ja talkooporukoita koko maa näyttäisi kaatopaikalta. Tämäkään ei ole se suurin ongelma, vaan kertoo ainoastaan yleisestä piittaamattomuudesta ja oman vastuun pakoilusta.
Varsinainen ongelma on se, että koko maan ilmapiiri on tavattoman tulehtunut. Ei mikään ihme, koska ihmisiä kohdellaan aivan samalla tavalla kuin pakkausjätettä tai muuta roskaa, eli heitetään tien oheen tai samaan tunkioon, ellei hän kykene tai hänellä kyetä rahastamaan. Poikkeuksia toki on, mutta ne vain vahvistavat säännön.
Lainsäädäntö ja oikeudenkäyttö ovatkin kehittyneet hälyttävästi siten, että ensisijaisesti pyritään turvaamaan viranomaisten harjoittama mielivalta ja välistä vetäjien etuoikeudet. Suomenlahti näyttää toimivan vedenjakajana kovan mutta reilun ja ylimielisen epäreilun välillä. Toki molemmilla puolilla EU-jäsenyys tuottaa omia, surkuhupaisia piirteitään, mutta erilaisista lähtökohdista johtuen eri tavoin.
Viranomaisten asema ei ole kuitenkaan millään tavalla kadehdittava. Jatkuvat säästökuurit, toimimattomat tietojärjestelmät ja olemattomat määrärahat pakottavat asiakkaan oikeusmurhiin tämän tästä. Lähes jokaisen suomalaisen tuttavapiiristä löytynee joku taloudellisesti tyhjän päälle saatettu ihminen, jonka omat mahdollisuudet nousta ahdingostaan sen jälkeen ovat olemattomat. Tällaisia tapauksia on aivan järjettömästi liikaa. Käytännössä valtio painostaa viranomaisiaan toimimaan ”hidastettuna teloituskomppaniana” asiakkaan ja kansalaisen näkökulmasta. Osaa viranomaisista tietoisuus omasta roolista ahdistaa ja osaa ei heilauta mihinkään. Pitäisikö?
Tämä kaikki kuuluu siihen hintalappuun, jonka EU-jäsenyys Suomelle nettomaksajan roolissa on tuonut. Itse pidän Suomen valtiojohdon toimintaa irvokkaana kaksinaismoralismina. Surkeaa taloustilannetta väärentämällä ja ikäviä tilastoja vippaskonstein siivoamalla, annetaan kuvaa maksukykyisestä ja ”vastuullisesta” EU-vaikuttajasta. Vaikka herrat ja rouvat tuntisivat itsensä kuinka tärkeiksi, lennellessään Helsingin, Brysselin ja Strasbourgin väliä, tuomisina on yhä vähemmän ja huonompaa. Ulkopuolisen tarkkailijan silmin näyttääkin siltä, kuin pääministeri lähtisi mopoautolla taivaltamaan autobahnille murusien noutoon päättävien pöytien alta. (Lause muotoiltu edesmenneen Antti Pesosen muistoa kunnioittaen, RIP.)
Tuntuu kovin lohduttomalta kirjoittaa tällaista (menetetyn) itsenäisyyden juhlavuonna, mutta yhden arvostetuimman presidenttimme usein käyttämää lainausta lainaten, tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.
