Keskuspankkien ja veronmaksajien useampaan kertaan pelastama pankkisektori on jälleen kehittänyt oikein hyvin tilanteeseen istuvan uuden tuotteen. Saattaa sillä olla joku markkinointinimikin, mutta kaikessa hulluudessaan annoin sille itse nimeksi ”synteettinen kauhuderivatiivi”. Se on periaatteessa vakuutustuote, jonka yritys voi ostaa suojautuakseen ”markkinahäiriöiltä”, mutta antaa mahdollisuuden lyödä vetoa omaa epäonnistumistaan vastaan tai kilpailijan epäonnistumisen puolesta. Toisin sanoen, tiettyjen sopimusehtojen täyttyessä pankki maksaa ”vakuutuksen” ottajalle muhkeat korvaukset joko omasta tai toisten pussista. Myös valtioiden tekemistä päätöksistä, joilla yrityksen tulos heikkenee riittävästi.
Rahat tarkoitukseen kerätään aluksi tietysti vakuutuksien ottajilta. Pankki arvioi tietysti riskit tapauskohtaisesti omalta kantiltaan ja tekee tulosta riippumatta siitä, käykö vakuutuksen ottajille huonosti vai ei, ellei riskiarviointi ole mennyt kokonaan pieleen. Tietysti näitä myös niputetaan sitten yhteen ja myydään sijoitusrahastoille yms. Vastaavalla tavalla niputettiin subprime-lainoja ennen 2008 romahdusta ja parin hyvän velkakirjan alla myytiin kymmeniä roskalainoja, joiden maksajilla ei ollut mitään eväitä selvitä veloistaan.
Koko finanssijärjestelmä olisi kaatunut jo siihen, elleivät keskuspankit olisi ostaneet mätiä papereita taseisiinsa, missä niitä on nyt noin 15 000 miljardin dollarin edestä (15 biljoonaa ei ole ymmärrettävä luku). Se olikin ainoa konkreettinen toimenpide, eikä mitään pankkisektorin ongelmia aiheuttaneista menetelmistä ole korjattu. Siksi näinkin kajahtanut tuote voidaan lanseerata ja niin poliittisten kuin taloudellisten riskien jatkuvasti kasvaessa sille on varmasti kysyntää.
Sopimukset ovat tietysti hyvin monimutkaisia ja juridisesti ongelmallisia ratkottavia lauetessaan. Kun menetykset alkavat olla suuruusluokassa miljardeja, ajaudutaan väistämättä tilanteeseen, missä tappioon johtaneen kolmannen osapuolen, vaikkapa yritykselle haitallisen päätöksen tehnyt valtio voidaan haastaa kansainväliseen oikeuteen. Tällainen voisi tulla kyseeseen vaikkapa tilanteessa, missä Yhdysvaltain hallitus määrää mielivaltaisesti 200 % tuontitullit Bombardierin lentokoneille, kuten se meni tekemään. Yritykselle tuollainen on tietysti tuhoisaa, ellei se ole pystynyt ennalta varautumaan moisiin riskeihin ja kauppasotien riivaamassa globaalissa taloudessa vastaavia riskejä tulee eteen enenevässä määrin.
Tuotteelle on siis olemassa ihan järkiperustelutkin, mutta valitettavasti varsinkin niiden jälkimarkkinoille avautuu jälleen yksi uusi spekulointimahdollisuus, eli niillä voittoa tavoittelevat tahot voivat kaupitella niitä keskenään ja itsekin joko suojautua algoritmein tai jopa lyödä vetoa jonkin itselleen edullisen tapahtumaketjun puolesta ja laskea liikkeelle sellaisen käynnistäviä huhuja tai käytännön operaatioita. Liiketoimet hoidetaan tietokoneiden välityksellä, jolloin nopeimmat ja nerokkaimmat algoritmit aiheuttavat hitaammille tappioita, joiden yhteismäärä saattaa kivuta käsittämättömiin lukuihin. Jotkut tekevät voittoa ja toisten sijoitukset häviävät taivaan tuuliin. Ketkä silloin jätetään heitteille ja ketä yritetään vielä pelastaa?
On tietenkin myös selvää, että tällaisiin finanssituotteisiin on varaa ainoastaan suuryrityksillä, jotka pystyvät lisäämään kasvaneet kustannukset tuotteidensa hintoihin. Asiakkaathan ne ensi kädessä maksavat ja jälkikäteen katsotaan, paljonko veronmaksajan ominaisuudessa peritään lisää, jos ja kun riskit kasautuvat ja domino alkaa taas kerran kaatua, kuten se keskimäärin kerran vuosikymmenessä tuppaa tekemään.
Tämä on tietysti vain yksi oire globaaliin keskittymiseen johtaneen pitkän kehityksen tiellä, mutta jälleen yksi indikaattori vakavista vaikeuksista, mihin ollaan etenemässä. Muita indikaattoreita dominon liikkeelle lähdöstä on niin paljon, että viime aikoina kaikki merkittävät talousvaikuttajat IMFn Lagarden ja EUn talouskurista vastanneen Schäublen johdolla ovat astuneet esiin varoittamaan tilanteesta. Aina kun vastaavaa on aiemmin tapahtunut, on ollut jo liian myöhäistä estää talouden syöksykierre.
Seuraava sellainen saattaa osoittautua historian tuhoisimmaksi, koska keskuspankit eivät itse ole saaneet oikaistua edellistäkään niin paljoa, että tarvittavaa liikkumavaraa olisi näistä korkotasoista olemassa. FED aikoo sitä vielä viime tinkaan järjestää, mutta aivan liian vähän ja aivan liian myöhään. Siinäkään ei ole mitään uutta, koska keskuspankkiirien itse julkaiseman analyysin perusteella näin on käynyt joka kerta aikaisemminkin. Tunnetun keskuspankkihistorian ajan siis poikkeuksetta. Ne ovat onnistuneet pelastamaan ainoastaan pankkiirit, jotka omistavat keskuspankit. Muita ei ole edes tarkoitus pelastaa, joten pelastautukoon ken voi…
