Blogit

Pohjoiskorealaiset – pakotettu nauramaan kommunismin kärsimysten keskellä

Kuva: Mark Rain: www.azrainman.com
Kuva: Mark Rain: www.azrainman.com

Luin ”Syytös – 7 kertomusta Pohjois-Koreasta” – kirjan (v. 2014), jossa on seitsemän tarinaa maailman suurimmaksi vankilaksi luonnehditun maan ihmisistä kohtaloineen. Tarinat perustuvat tosiseikkoihin ja huhuihin, mutta yhtä kaikki kuvaavat pohjoiskorealaisten todellisuutta. Kirja on paras kaikista neljästä aiemmin lukemistani pohjoiskorealaisten kirjoittamista kirjoista, koska se ensinnäkin antaa kattavimman läpileikkauksen maan järkyttävästä elämänmenosta useine kertomuksineen. Toisekseen kirjoittajaa pidetään lahjakkaana kirjailijana, kun yleensä kirjoittajat ovat olleet loikkareita, jotka ovat päätyneet kirjoittamaan kokemustensa, eivätkä kirjallisen lahjakkuuden perusteella. Kolmanneksi kirjailijan, joka on kirjoittanut teoksensa salanimellä Bandi (suom. Tulikärpänen) kertomuksia voi pitää luotettavampina kuin muita, koska hän asui elämänsä loppuun saakka Pohjois-Koreassa, eikä saanut koskaan minkäänlaista palkkiota työstään. Esimerkiksi Leiri 14 -kirjassa, joka on järkyttävä kertomus Pohjois-Korean vankileiriltä ja sieltä paosta on ilmennyt jälkikäteen epäselvyyksiä, että mikä kaikki siinä on totta: https://yle.fi/uutiset/3-7744312 . Kirjoitukset on annettu salakuljetettaviksi Pohjois-Koreasta maailmalle.

Millaista sitten elämä on Pohjois-Koreassa? Ensimmäiseksi haluan romuttaa sen harhaluulon, että pohjoiskorealaiset fanittaisivat oikeasti maailman pahimpia diktaattoreitaan – edesmenneitä ja nykyistä. Tällaista tyhmyyttä ei enää pidä luulla pohjoiskorealaisista, jotka joutuvat kärsimään kollektiivisesti erään maailman pahimman psykopaatin – tätä nykyä Kim Jong-unin vankeina – saatikka naureskella tällaisille kuvitelluille ”kulttuurisille eroille”. Pohjoiskorealaiset joutuvat nimittäin harjaannuttamaan itsensä pienestä pitäen näyttelemään henkensä – ja myös perheenjäsentensä henkien kaupalla – maailman parhaiksi näyttelijöiksi siinä, kuinka he muka sataprosenttisella lojaaliudella rakastavat suurta johtajaansa kaikesta sielustaan. Pohjois-Koreassa ihmisten joukossa on kaikkialla ”hiirten” joukossa ”kissoja”, jotka tarkkailevat jopa ihmisten kasvojen ilmeitä ja raportoivat esimerkiksi, jos joku ei näytä aidosti itkevän tai iloitsevan suuren johtajan kunniaksi. Mistä tahansa asiasta valittaminen nähdään myös helposti petturuutena – täydellisen kommunistisen järjestelmän arvostelemisena.

Kaikkein oleellisinta tässä pirullisessa diktatuurissa ja sen hyvin vähäisissä mahdollisuuksissa hajota sisältä käsin on se, että rangaistukset järjestelmässä annetaan yhden perheenjäsenen tyypillisesti täysin viattomasta järjestelmän tulkitsemasta virheestä koko perheelle. Eli koko perhe lähetetään herkästi pakkotyöleirille – tai lievemmissä tapauksissa karkotetaan esimerkiksi kaupungin ruumiillisesti kevyemmistä olosuhteista maaseudun puutteellisempiin oloihin. Maasta pakenemista ehkäisee tehokkaasti se, että loput perheenjäsenet joutuvat tällaisesta ratkaisusta pakkotyöleirille. Loikkareita vaivaakin tyypillisesti valtava syyllisyys perheidensä kohtaloista.

Ihmisten liikkumista rajoitetaan paitsi maan ulkopuolelle, myös sisäisesti. Kirjan eräs tarina kertoo miehestä nimeltä Myong-ch’ol, joka pakotettiin asepalveluksen jälkeen muuttamaan kotipaikastaan maaseudulla kauas hiilikaivoksille töihin. Toisella paikkakunnalla asuvaa perhettä on vaikeaa päästä tapaamaan. Kertomuksen Myong-ch’olin äiti oli kuolemassa, mutta useista anomuksista huolimatta mies ei saanut matkustuslupaa tavatakseen äitinsä viimeisen kerran. Vain noin joka kymmenes matkustuslupa-anomus hyväksyttiin ja luvatta matkustamisesta seurasi pakkotyöleiri.

”Hän olisi ollut valmis menemään jalan, vähät siitä vaikka matkaa olisi tuhat tai kymmenen tuhatta litä, mutta ”matkustussäännöt” kielsivät senkin. Myong-ch’ol olisi halunnut itkeä kovaan ääneen ja polkea jalkaa. Moinen käytös oli kuitenkin poissuljettua sillä toisinaan myös nyyhkytykset tulkittiin kapinaksi ja ne saattoivat maksaa itkijän hengen.”

Mikäli edellä mainitunlainen nyyhkäys johtaa rangaistukseen, seuraa siitä merkintä henkilön tietoihin diktatuurin arkistoissa. Tällaisella tiedolla on dramaattinen merkitys paitsi kyseisen henkilön ja koko hänen sukunsa elämään, myös suvun tulevien sukupolvien elämään. Pohjois-Koreassa on vallalla nimittäin kastijärjestelmä, jossa ylenemismahdollisuudet ovat vähäiset, mutta alaspäin putoaa herkästi ja usein pohjalle eli pakkotyöleirille asti. Syntyvällä lapsella ei esimerkiksi ole mahdollisuutta päästä yliopistoon – olipa hän kuinka lahjakas hyvänsä – jos hänen sukunsa rekisteriotteessa on esimerkiksi hänen isoisänsä kohdalla merkintä jostain mitä vähäpätöisimmästä asiasta, jonka puolue on tulkinnut rikokseksi puoluetta kohtaan. Kirjassa tällaisesta on esimerkkinä esimerkiksi tummien verhojen pitäminen ikkunan edessä, jota pidettiin epäilyttävänä ja vihamielisenä. Sen sijaan heikoilla pistemäärillä yliopistojen sisäänpääsykokeissa pääsee sisään, jos vanhemmat ovat puolueen arvohierarkiassa korkealla. Niinpä suoranaiset nerotkin voivat päätyä Pohjois-Koreassa hiilikaivostyöläisiksi vastoin tahtoaan.

Julman kastijärjestelmän voisi kuvitella vähentävän ihmisten halua tehdä lapsia silloin, kun ihmiset tietävät, että heidän lapsilleen on langetettu jo valmiiksi huono tulevaisuus. Kirjan kertomuksessa ”Pako” vaimo syökin salaa mieheltään ehkäisypillereitä juuri tästä syystä. Pohjois-Koreassa syntyvyys oli kuitenkin jopa 1,91 vuonna 2017, kun syntyvyysluku oli Japanissa 1,43 ja Etelä-Koreassa 1,05 – maailman alhaisin. Voisi kuvitella, että monelle lapset ovat järjestelmässä ainoa syy elää ja jaksaa, koska ei tule mieleen maan elämästä luettuani, että mitä pelkkää propagandaa, matkustusrajoituksia ja dystooppista ihmisten valvontaa ilmiantoineen sekä materiaalista niukkuutta elintarvikkeita myöten tarjoava maa voisi kansalaisensa iloksi antaa. Mitään kiinnostavaa ei voi lukea, katsoa leffassa, tutkia netistä, ei voi jutella vapaasti, käydä ravintoloissa, eikä virkistäytyä luonnossa kovinkaan helposti matkustusrajoitusten ja kyttäämisen takia, jne.

Edellä mainitun lisäksi maan diktatuuri pyrkii viemään ihmisistä kaikki mehut työpäivien jälkeen järjestettävillä pakollisilla puolueen aivopesutilaisuuksilla, joiden jälkeen ihmisillä jää aikaa nukkumiseen noin viisi tuntia yössä. Ihmisille jätetään tarkoituksella vähän aikaa nukkumiseen, jotta ajattelu ei toimi kunnolla, eikä jää ylimääräisiä voimia.

Toisaalta korkeammassa asemassakin oleva joutuu elämään jatkuvassa pelossa – ja ehkä vielä enemmän kuin alemmalla tasolla elävä. Yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeissä positioissa oleville kasaantuu enemmän vastuuta ja koska Pohjois-Korean virallisen ideologian mukaan maan kommunistinen diktatuuri on täydellinen, niin vastuu yhteiskunnan ongelmista langetetaan yksittäisille ihmisille. Kirjan kertomus ”Punainen sieni” esimerkiksi kertoo soijatahnatehtaan johtajasta, jonka puolue vastuuttaa kokonaisen kaupungin soijatahnan tuotannosta tuotannon kaikilla tasoilla aina maan raivaamisesta riittävän tehokkaan teknologian kehittämiseen saakka. Hänet vastuullistetaan täysin myös luonnonilmiöistä, jotka vaikuttavat tuotantoon. Yli-inhimillinen raadanta ja lojaalius palkitaan kuitenkin Pohjois-Koreassa helposti teloituksella.

Pohjois-Korean ihmisten mielenhallinta ja luonteenlujuus ovat koituneet heidän kirouksekseen olosuhteissa, joihin tämä kansa on joutunut historian saatossa. Mielestäni on selvää, ettei afrikkalaisella tai Lähi-idän luonteenlaadulla olisi mahdollista perustaa vastaavanlaista hillittömään kuriin, valvontaan ja sairaalloiseen järjestykseen perustuvaa diktatuuria. On kohtalon ironiaa, että kansa joutuu kärsimään mittaamattomasti lähtökohtaisesti myönteisistä kansanluonteen piirteistään. Maailman olisi nyt herättävä miettimään strategia Pohjois-Korean vapauttamisen edistämiseksi. Maailma on nykyään täynnä ihmiskuntaa suurempia kriisejä aina Afrikan väestöräjähdyksestä ilmastonmuutokseen, mutta jos Hong Kongin tilannetta pidetään uutisotsikoissa, niin paljon enemmän tulee kiinnittää huomiota aivan toisen kokoluokan kriisipesäkkeeseen Pohjois-Koreassa, vaikka sieltä ei kuulukaan mitään, koska kansa on pakotettu nauramaan kärsimyksenkin keskellä.

Lähteet:

Bandi: Syytös – 7 kertomusta Pohjois-Koreasta (v. 2014)

Delisle Guy: Pjongjang (2012)

Demick Barbara: Suljettu maa: elämää Pohjois-Koreassa (2012)

Harden Blaine: Leiri 14: Pako Pohjois-Koreasta (2012)

Kang Chol-hvan: Pjongjangin akvaariot: 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa (2011)

Tietoa julkaisijasta

Henna Kajava

Olen perussuomalainen kansanedustajaehdokas Uudellamaalla. Olen PS:n Espoon valtuustoryhmän puheenjohtaja, Länsi-Uudenmaan aluevaltuutettu ja muitakin luottamustoimia löytyy. Koulutukseltani olen kehityskysymyksiin erikoistunut filosofian maisteri. Työskentelen sivistystoimessa. Politiikkaan päädyin maahanmuuttopaniikin kautta vuoden 2015 vyöryn seurauksena. Olin kysytty puhuja Rajat kiinni- ja suurmoskeijaa vastustavissa mielenosoituksissa.