Dan Eriksson on ruotsalainen kansallismielinen aktivisti, joka toimii puheenjohtajana mm. Det fria Sverige ja Europa Terra Nostra-nimisissä järjestöissä. Kansallismielisistä rinnakkaisyhteiskunnista tunnettu Eriksson on toukokuun lopulla järjestettävän Awakening-konferenssin viides paljastettu puhuja. Konferenssiin voit osallistua sähköpostiosoitteesessa awakeningfinland@protonmail.com
Tervehdys Dan! Mitä sinulle ja perheellesi kuuluu?
Kiitos kysymästä! Perheeni ja minä voimme oikein hyvin. Kevät saapuu hiljalleen tänne Ruotsiin, ja olemme kaikki terveitä – siitä olen todella kiitollinen.
Olet tullut suurelle yleisölle tutuksi Det Fria Sverige-järjestön kautta. Minkälainen kokonaisuus on järjestönne hallinnoima ruotsalaisten talo ja minkälaisia tulevaisuudensuunnitelmia hankkeellanne on? Voidaanko toimintaanne rinnastaa valkoiseen separatismiin, ja onko alueellisen itsehallintoalueen perustaminen täysin poissuljettu tulevaisuuden päämäärä?
Svenskarnas hus on sekä tapaamispaikka että ruotsalaisen nationalismin keskus. Se toimii fyysisenä tilana, jossa järjestämme konferensseja, kokouksia, juhlia ja muita tapahtumia, mutta se on myös paikka, jossa uteliaat voivat tavata ruotsalaisia nationalisteja, selata kirjakauppaamme ja saada tarkemman käsityksen liikkeestämme kuin mitä valtavirtamedia yleensä esittää. Aikakaudella, jolloin kaikki siirtyy verkkoon, Svenskarnas hus on myös kannanotto: uskomme, että tosielämän yhteydet ovat välttämättömiä. Ihmisten on astuttava pois näyttöjensä äärestä ja tavattava kasvokkain – odotan innolla tapaavani jälleen monia suomalaisia tovereita tämän vuoden Awakening-konferenssissa!
Alueellisen autonomian mahdollisuutta en sulje täysin pois. On kuitenkin tärkeää aloittaa työ oikeasta paikasta. Sitoutumalla pitkäjänteiseen, vilpittömään työhön positiivisena voimana paikallisyhteisöissämme näemme välittömiä hyötyjä itsellemme ja perheillemme – ja ajan myötä rakennamme luottamusta laajempaan, usein epäpoliittiseen valtaväestöön. Tämä luottamus voi luoda pohjan tulevalle poliittiselle menestykselle. On kuitenkin ratkaisevaa, ettei tätä työtä lähestytä pelkkänä strategiana, vaan aidosti vakaumuksen ja vastuun ilmaisuna.
Monikulttuurin myötä Ruotsista on muuttunut entistä selvemmin luokkayhteiskunta, jossa kouluttautuneet ja hyvätuloiset kantaväestön edustajat muodostavat omia turvasatamiaan levottomien monikulttuuristen lähiöiden ulkopuolelle. Mitkä yhteiskuntaluokat ovat kansallismielisen muutoksen kannalta tärkeämpiä – yläluokka, joka pelkää menettävänsä yltäkylläisyytensä, vai ruotsalainen alaluokka, joka on pakotettu jakamaan ympäristönsä rotumuukalaisten kanssa?
Monikulttuurisuus on todellakin syventänyt luokkaeroja Ruotsissa, mutta kriisimme eivät ratkea joukkokapinalla. Todellinen ja kestävä muutos vaatii uuden eliitin muodostamista, joka on juurtunut kansaan, mutta jalostunut luonteen, kurin ja vision kautta. Työväenluokka kärsii eniten monikulttuurin epäonnistumisista, mutta ilman johtajuutta massat harvoin luovat suuntaa itse. He tarvitsevat ohjausta.
Vanhat eliitit ovat hylänneet roolinsa kulttuurin ja suvereniteetin vartijoina. Sen sijaan he palvelevat globalistisia intressejä tai toimivat edistyksellisen, eurooppalaisvastaisen ideologian saarnaajina. Heidän tilalleen meidän on kasvatettava uusi aristokratia – ei perittyjen titteleiden, vaan ansaitun vastuun kautta. Johtava luokka, joka ei halveksi kansaa, mutta ei myöskään alistu heidän haluilleen.
Tämä on kaiken toimintamme lähtöpiste. Ei populistisella raivolla tai vallankumouksellisella kaaoksella, vaan rakentamalla rakenteita, yhteisöjä ja moraalista auktoriteettia, joiden ympärille muut voivat kokoontua. Todellinen taistelu ei ole ylä- ja alaluokkien välillä, vaan rappeutuvien vanhojen eliittien ja nousevan johtajasukupolven välillä, joka on valmis viemään Eurooppaa eteenpäin – ei mukavuuden tai voiton vuoksi, vaan velvollisuuden, kohtalon ja sivilisaation vuoksi.
Yhdysvaltojen mahdollinen vetäytyminen Euroopasta on synnyttänyt keskustelun Euroopan omasta puolustuskyvystä, joka on tällä hetkellä melkoisen riittämätön. Voiko EU muuttua uskottavaksi sotilaalliseksi voimaksi, vai tulisiko sotilaallinen tyhjiö täyttää jollain paremmalla vaihtoehdolla?
Euroopan unioni ei nykyisessä muodossaan kykene muodostamaan uskottavaa sotilaallista voimaa. Siltä puuttuu paitsi strateginen yhtenäisyys ja sotilaallinen kulttuuri, myös poliittinen tahto puolustaa Eurooppaa sivilisaationa eikä vain byrokraattisena projektina. Sotilaallinen tyhjiö ei kuitenkaan ole vaihtoehto. Eurooppalaisten on otettava vastuu omasta puolustuksestaan – mutta tämän tulisi tapahtua uusien alueellisten ja sivilisaatioiden välisten liittoumien kautta, jotka perustuvat yhteiseen historiaan, kulttuuriseen läheisyyteen ja keskinäiseen luottamukseen. Esimerkiksi Pohjoismaat voisivat muodostaa vahvan puolustusblokin yhteisten intressien ja arvojen pohjalta sen sijaan, että ne luottaisivat Washingtoniin tai Brysseliin.
On myös olennaista, että nationalistit eri puolilla Eurooppaa alkavat ajatella aidosti eurooppalaisessa kontekstissa – luopumatta kansallisesta identiteetistään tai suvereniteetistaan. Yhä moninapaisemmassa maailmassa Euroopan on tultava vahvaksi ja itsenäiseksi valtablokkiksi, jos se aikoo selviytyä ja kukoistaa. Tämä tarkoittaa sekä amerikkalaisen holhouksen että itäisen propagandan hylkäämistä ja sen sijaan eurooppalaisen tien artikuloimista, joka palvelee kansojamme, perinteitämme ja pitkäaikaista turvallisuuttamme.
Emme tarvitse eurooppalaista supervaltioarmeijaa, mutta tarvitsemme eurooppalaisen puolustuksen renessanssin – joka perustuu realismiin, identiteettiin ja suvereenien kansakuntien keskinäiseen kunnioitukseen.
Mikä on oma mielipiteesi tällä hetkellä käytävästä Ukrainan sodasta – näetkö sen turhana ”valkoisten kansojen sisällissotana”, joka tuhoaa valmiiksi harvalukuista eurooppalaista väestöä, vai konfliktina, joka edesauttaa nationalismin valtavirtaistumista myös Ukrainan ulkopuolella?
Ukrainan sota on tragedia – ukrainalaisille, venäläisille ja koko Euroopalle. Se on jälleen yksi veljeskonflikti, joka kuluttaa voimiamme ja palvelee ulkopuolisten voimien intressejä.
Mutta olkaamme asian suhteen rehellisiä: tämä on myös venäläisen imperialismin sota. Suomalaisina ymmärrätte tämän paremmin kuin useimmat muut. Teillä on historiaa sankarillisesta vastarinnasta Venäjän aggressiota vastaan – ja olette maksaneet siitä hinnan menettämällä osia kotimaastanne julmalle ja laajentumishaluiselle naapurille. Tiedätte, mitä tarkoittaa, kun Venäjä puhuu ”vaikutuspiireistä”.
Nationalistien eri puolilla Eurooppaa ei pidä olla naiiveja. Venäjän federaation – autoritaarisen, monirotuisen imperiumin, joka avoimesti hylkää eurooppalaisen identiteetin – romantisoiminen on vakava virhe. Aivan kuten hylkäämme alistumisen amerikkalaiselle globalismille, meidän on myös hylättävä illuusiot Moskovasta.
Ajatus, että pitäisi valita NATOn ja Venäjän välillä, on väärä kahtiajako. Tehtävämme on irtautua molemmista imperiumijärjestelmistä ja tavoitella kolmatta tietä: suvereenia, itsenäistä Eurooppaa, joka on rakennettu eurooppalaisille ja eurooppalaisia varten. Kummankaan imperiumin tukeminen vain pitkittää alistumistamme. On aika ajatella sivilisaation termein ja puolustaa Eurooppaa – ei vain maantieteellisesti, vaan kohtalona.
Pohjoismaat ovat kiihtyvällä tahdilla muuttumassa valtioiksi, joissa yksikään etninen ryhmä ei muodosta enää ehdotonta enemmistöä maan asukkaista. Uskotko suunnan olevan käännettävissä parlamentaarisin keinoin, ja jos ei, niin mitä strategioita kansallismielisten tulisi mielestäsi noudattaa? Minkälaista tulevaisuutta ennustat tulevaisuuden monirotuisille pohjoismaille?
Pohjoismaiden väestöllinen muutos ei ole vain todellinen – se kiihtyy. Joillakin alueilla etniset eurooppalaiset ovat jo vähemmistönä, eikä systeemi osoita aikomusta kääntää tätä kehitystä. Kysymys ei ole enää siitä, muuttuvatko yhteiskuntamme, vaan siitä, miten vastaamme tähän muutokseen.
En usko, että pelkkä parlamentaarinen politiikka voi ratkaista tämän ongelman. Vaalijärjestelmät on suunniteltu ylläpitämään status quoa, ja useimmat puolueet ovat sitoutuneet hallitsemaan rappiota, eivät kääntämään sitä. Tämä ei tarkoita, että meidän tulisi hylätä poliittinen osallistuminen – mutta meidän on ymmärrettävä sen rajat.
Todellinen työ on aloitettava järjestelmän ulkopuolelta. Meidän on rakennettava rinnakkaisia rakenteita – kulttuurisia, taloudellisia, koulutuksellisia ja sosiaalisia – jotka yhdistävät kansamme uudelleen identiteettiinsä ja valmistavat heitä jälkiliberaaliin aikakauteen. Meidän on luotava resilienttejä, merkityksellisiä ja yhteenkuuluvuutta tarjoavia yhteisöjä, joissa lapsemme voivat kasvaa tietäen, keitä he ovat ja mitä heidän on puolustettava.
Monirotuisten Pohjoismaiden tulevaisuuden osalta uskon, että näemme lisääntyvää pirstaloitumista – sekä sosiaalisesti että alueellisesti. Luottamus heikkenee, väkivalta lisääntyy, ja valtio joutuu lopulta vetäytymään tietyiltä alueilta. Se, mikä nousee raunioista, riippuu siitä, mitä rakennamme nyt.
Historiaa eivät kirjoita enemmistöt – sen kirjoittavat päättäväiset vähemmistöt. Jos hyväksymme todellisuuden, organisoimme viisaasti ja toimimme rohkeasti, voimme varmistaa, että kansamme eivät ole vain matkustajia historiassa, vaan sen kirjoittajia.
Nuorten miesten ja nuorten naisten maailmankatsomukset ovat eriytyneet voimakkaasti viimeisen 20 vuoden ajan kaikissa teollistuneissa maissa – nuoret naiset kokevat enemmän kiinnostusta vasemmistolaisia aatteita kohtaan, siinä missä nuoret miehet ilmaisevat edeltävistä sukupolvista poiketen tribalistisia ja arvokonservatiivisia arvoja. Mistä syystä tämä eriytyminen on mielestäsi tapahtunut ja voiko siitä syyttää pelkästään sosiaalista mediaa?
Erkaantuminen on todellista ja kasvavaa – ja vaikka sosiaalinen media näyttelee roolia, se ei ole perimmäinen syy. Syvempi ongelma piilee siinä, miten moderni yhteiskunta häiritsee miesten ja naisten luonnollista järjestystä. Massamaahanmuutto, atomisaatio, kulutuskulttuuri ja perinteisten yhteisörakenteiden romahtaminen ovat kaikki edistäneet henkistä ja sosiaalista epätasapainoa.
Nuoria naisia palkitaan progressiivisen maailmankatsomuksen omaksumisesta – akateeminen maailma, media ja yrityskulttuuri kannustavat kaikkia konformismiin vasemmistolaisten ihanteiden suhteen. Samaan aikaan nuoret miehet, jotka usein tuntevat itsensä vieraantuneiksi, isättömiksi ja hyödyttömiksi, etsivät vaistomaisesti identiteettiä, veljeyttä ja rakennetta. He etsivät jotain pysyvää kaaoksen hallitsemassa maailmassa.
Tragedia piilee siinä, että tämä jako heikentää molempia sukupuolia – ja lopulta sivilisaatiotamme. Terve yhteiskunta ohjaa miesten ja naisten energiat yhteisiin päämääriin: perheeseen, jatkuvuuteen ja merkitykseen. Tämän tasapainon palauttaminen vaatii enemmän kuin algoritmeja ja politiikkaa – se vaatii kulttuurista uudistumista, uusia roolimalleja ja ennen kaikkea luottamuksen jälleenrakentamista sukupuolten välille.
Jos emme pysty käsittelemään tätä erkaantumista, vaarana on sukupolvi yksinäisiä, katkeria yksilöitä kuilun molemmilla puolilla. Jos onnistumme, saatamme todistaa jotain paljon suurempaa kuin politiikka: juurtuneen, tarkoituksellisen elämän paluun.
Olet kritisoinut voimakkaasti AfD:n Venäjä-myönteisyyttä, joka on piiritasolla muuttunut jopa historiallisen neuvostomiehityksen kannattamiseksi. Mikä tekee monietnisestä ja monirotuisesta Venäjästä joidenkin kansallismielisten silmissä houkuttelevan yhteistyökumppanin, ja minkälainen rooli Venäjän federaatiolla olisi omassa ihannemaailmassasi?
Monet Euroopan nationalistit ovat ymmärrettävästi pettyneitä. Heidät on suljettu pois valtavirran instituutioista, heidän pankkitilinsä on suljettu, heidät on poistettu kaikilta alustoilta, ja joissakin tapauksissa heidän puolueensa on jopa kielletty vaaleissa. Tässä ilmapiirissä ei ole yllättävää, että jotkut katsovat Venäjää potentiaalisena liittolaisena – erityisesti kun Venäjän valtio ja sen media ovat olleet tehokkaita heidän kosiskelussaan.
Meidän on kuitenkin oltava selväjärkisiä tämän dynamiikan suhteen. Venäjä ei tue eurooppalaisia oikeistolaisia solidaarisuudesta – se tekee niin heikentääkseen Eurooppaa. Ruokkimalla sisäistä jakautumista – vasemmiston ja oikeiston, miesten ja naisten välille – Venäjä pyrkii horjuttamaan geopoliittisia kilpailijoitaan. Nationalististen puolueiden tai toisinajattelijoiden tukeminen ei ole ystävyyttä; se on laskelmoitu strategia.
Meidän on myös tehtävä perustavanlaatuinen ero Venäjän kansan ja Venäjän federaation välillä. Ensimmäinen voi jonain päivänä löytää paikkansa eurooppalaisessa renessanssissa. Jälkimmäinen on kuitenkin monirotuinen, monietninen imperiumi, joka ulottuu kauas Euroopan ulkopuolelle ja rakentuu imperialistiseen logiikkaan. Se ei ole malli kansalliselle uudelleensyntymiselle, vaan menneisyyden reliikki, josta meidän on päästävä eroon.
Jos Venäjä aikoo olla osa tulevaa eurooppalaista yhteisöä, sen on oltava Venäjän eurooppalainen osa – ei nykyinen ylikansallinen federaatio. Monirotuisten imperiumien aika, olipa kyseessä amerikkalainen tai venäläinen, on tultava päätökseen.
Eurooppalaisten nationalistien on kuljettava vaikea tie: meidän on vastustettava kiusausta omaksua yksi imperiumi vain siksi, että vastustamme toista. Tiemme ei ole itä eikä länsi – se on eurooppalainen. Juurtunut suvereniteettiin, identiteettiin ja vapaiden kansojen yhteistyöhön. Selkeys tässä asiassa ei ole valinnainen; se on välttämätöntä selviytymisellemme.
Ainoa keino ratkaista länsimaiden nykyinen väestöllinen kehitys on kotouttamisen korvaaminen kotiuttamisella. Onko paluumuuttojen ehdottaminen Ruotsissa täysin tabu, vai voidaanko sen mahdollisuudesta puhua jo julkisesti? Onko maassa yhtään puoluetta, joka edistäisi muukalaisten paluumuuttoja?
Ruotsissa kotiuttamisen idea on hitaasti alkanut tulla osaksi julkista keskustelua – mutta vain sen laimeimmassa muodossa. Ruotsidemokraatit, jotka ovat tällä hetkellä suurin nationalistinen puolue parlamentissa, puhuvat ”vapaaehtoisesta paluumuutosta”. Mutta olkaamme rehellisiä: se on poliittinen fantasia. Ilman vakavia kannustimia ja selkeää muutosta politiikassa ja narratiivissa hyvin harvat haluavat lähteä Ruotsin kaltaisesta hyvinvointivaltiosta.
Parlamentin ulkopuolella on Alternativ för Sverige -puolue, joka on tehnyt kotiuttamisesta yhden ydinkysymyksistään. He kannattavat laajamittaista paluumuuttoa, mukaan lukien niiden, jotka ovat saaneet kansalaisuuden. Heillä ei kuitenkaan ole tällä hetkellä paikkoja parlamentissa, ja he kamppailevat ruotsidemokraattien vahvan brändin kanssa nationalististen ja maahanmuuttokriittisten äänistä.
Vaikka sana ”kotiuttaminen” ei ole enää täysin tabu, siitä käytävä vakava keskustelu – erityisesti kun se sisältää ei-vapaaehtoisia elementtejä – on edelleen hyväksyttävän keskustelun ulkopuolella. Tämä tulee kuitenkin muuttumaan. Kun demografiset realiteetit pahenevat ja sosiaaliset jännitteet kasvavat, yhä useammat alkavat kyseenalaistamaan integraatiodogmaa. Silloin ne, jotka ovat jo puhuneet selkeästi kotiuttamisista, ovat edellä muita.
Kysymys ei ole siitä, tuleeko paluumuutot välttämättömäksi – vaan siitä, onko meillä rohkeutta valmistautua siihen ajoissa.
Tulevan konferenssimme teema on ”The Rising Tide of Color”. Olet aiemmassa konferenssissa puhunut Ruotsin monikulttuurisuusideologian synnystä. Mikä on tulevan esitelmäsi aihe?
Tänä vuonna haluan haastaa teeman – en kiistämällä demografisen muutoksen todellisuutta, vaan esittämällä epämiellyttävämmän kysymyksen: Entä jos emme käännä sitä? Entä jos syntyvyys pysyy alhaisena ja laajamittaiset paluumuutot eivät koskaan toteudu? Mitä sitten?
Esityksessäni tutkin vaihtoehtoisia polkuja eteenpäin – skenaarioita, joissa eurooppalaiset voivat silti selviytyä ja rakentaa jotain merkityksellistä, vaikka olosuhteet olisivatkin epäsuotuisat. Puhun tekoälystä, robotiikasta ja siitä, miten uudet teknologiat voivat mahdollistaa pienempien kansojen kyvyn ylläpitää suvereniteettia, turvallisuutta ja sivilisaation jatkuvuutta.
Tämä ei tarkoita, että meidän tulisi hylätä demografinen taistelu – mutta meidän ei pidä tulla älyllisesti jäykiksi tai asettaa kaikkia toiveitamme yhteen lopputulokseen. Maailma muuttuu nopeasti, ja niin pitää myös ajattelumme. Eksistentiaalisen kriisin aikana realismi ja luovuus ovat arvokkaampia kuin nostalgia.
Tavoitteenani on herättää strategista ajattelua. Jos olemme vakavissamme selviytymisestä, meidän on oltava valmiita tutkimaan jokaista työkalua, jokaista rajaa ja jokaista mahdollisuutta – myös niitä, joita toivoisimme, ettemme joutuisi harkitsemaan.
ENGLISH VERSION:
Greetings, Dan! How are you and your family doing?
Thank you for asking! My family and I are doing very well. Spring is slowly arriving here
in Sweden, and we’re all in good health—which is something to be truly grateful for.
You have become known to the wider public through the organization Det Fria
Sverige. What kind of complex is the Svenskarnas hus and what future plans do
you have for this project? Can your activities be compared to white separatism,
and is the idea of a regional autonomy completely ruled out as a future goal?
Svenskarnas hus is both a meeting place and a hub for Swedish nationalism. It serves
as the physical space where we host conferences, meetings, celebrations, and other
events—but it’s also a place where the curious can meet Swedish nationalists, browse
our bookstore, and gain a more accurate understanding of our movement than what’s
typically portrayed in mainstream media. In an age where everything is moving online,
Svenskarnas hus also stands as a statement: we believe real-world connections are
essential. People need to step away from their screens and meet in person—and I’m
looking forward to meeting many Finnish comrades again at this year’s Awakening
Conference.
As for regional autonomy, I wouldn’t rule it out entirely. But we believe it’s important to
start in the right place. By committing to long-term, sincere efforts to be a positive force
in our local communities, we see immediate benefits for ourselves and our families—
and, over time, we build trust with the broader, often apolitical, population. That trust can
lay the groundwork for future political success. However, it’s crucial not to approach this
work as a mere ’strategy,’ but rather as a genuine expression of conviction and
responsibility.
With multiculturalism, Sweden has become a class society, where educated and
affluent native populations form their own safe havens outside the restless
multicultural suburbs. Which social classes are more important for the national
awakening—the upper class, which fears losing its abundance, or the Swedish
lower class, which is forced to share its environment with racial foreigners?
Multiculturalism has indeed deepened class divisions in Sweden, but the solution to our
crisis will not come from a mass uprising. True and lasting change requires the
formation of a new elite—rooted in the people, but elevated through character,
discipline, and vision. The working class suffers the most from the failures of
multiculturalism, but the masses, left without leadership, rarely create direction on their
own. What they need is guidance.
The old elites have abandoned their role as guardians of culture and sovereignty.
Instead, they serve globalist interests or act as preachers of a progressive, anti-
European ideology. In their place, we must cultivate a new aristocracy—not of inherited
titles, but of earned responsibility. A leading class that does not despise the people, but
also does not become enslaved by their appetites.
This is where we begin. Not with populist rage or revolutionary chaos, but with building
structures, communities, and moral authority that others can gather around. The real
battle is not between upper and lower classes, but between decaying old elites and the
emerging generation of leaders who are ready to carry Europe forward—not for comfort
or profit, but for duty, destiny, and civilization.
The potential withdrawal of the United States from Europe has sparked
discussions about Europe’s own defense capabilities, which are currently quite
inadequate. Can the EU become a credible military force, or should the military
vacuum be filled with a better alternative?
The European Union, in its current form, is not capable of becoming a credible military
force. It lacks not only the strategic coherence and military culture required, but also the
political will to defend Europe as a civilization rather than as a bureaucratic project.
However, a military vacuum is not an option. Europeans must take responsibility for their
own defense—but this should happen through new regional and civilizational alliances
rooted in shared history, cultural proximity, and mutual trust. The Nordic countries, for
example, could form a strong defensive bloc based on common interests and values,
rather than relying on Washington or Brussels.
It is also essential that nationalists across Europe begin thinking in a genuinely
European context—without abandoning their national identity or sovereignty. In an
increasingly multipolar world, Europe must become a strong and independent power
bloc if it is to survive and thrive. That means rejecting both American tutelage and
eastern propaganda, and instead articulating a European path that serves our peoples,
our traditions, and our long-term security.
We do not need a European superstate army, but we do need a European defense
renaissance—built on realism, identity, and mutual respect among sovereign nations.
What is your opinion on the ongoing war in Ukraine—do you see it as a pointless
civil war between white nations that destroys the already dwindling European
population, or as a conflict that promotes the militant nationalism even outside of
Ukraine?
The war in Ukraine is a tragedy—for Ukrainians, for Russians, and for all of Europe. It is
yet another fratricidal conflict that drains our strength and serves the interests of outside
powers.
But let us be clear: this is also a war of Russian imperialism. As Finns, you understand
this better than most. You have a history of heroic resistance against Russian
aggression—and you have paid the price, losing parts of your homeland to a brutal and
expansionist neighbor. You know what it means when Russia speaks of ’spheres of
influence.’
Nationalists across Europe must not be naïve. Romanticizing the Russian Federation—
an authoritarian, multiracial empire that openly rejects European identity—is a grave
mistake. Just as we reject submission to American globalism, we must also reject
illusions about Moscow.
The notion that one must choose between NATO and Russia is a false dichotomy. Our
task is to break free from both imperial systems and pursue a third path: a sovereign,
independent Europe, built by and for Europeans. Supporting either empire only prolongs
our subjugation. It is time to think in civilizational terms, and to defend Europe—not just
as geography, but as a destiny.
The Nordic countries are rapidly transforming into states where not a single
ethnic group forms an absolute majority. Do you believe this trend can be
reversed through parliamentary means, and if not, what strategies should
nationalists follow in your opinion? What kind of future do you predict for the
multiracial Nordic countries?
The demographic transformation of the Nordic countries is not only real—it’s
accelerating. In some areas, ethnic Europeans are already a minority, and the political
establishment shows no intention of reversing this trend. The question is no longer
whether our societies are changing, but how we respond to that change.
I do not believe that parliamentary politics alone can solve this. Electoral systems are
designed to maintain the status quo, and most parties are committed to managing the
decline, not reversing it. That doesn’t mean we should abandon political engagement—
but we must understand its limits.
The real work must begin outside the system. We need to build parallel structures—
cultural, economic, educational, and social—that reconnect our people with their identity
and prepare them for a post-liberal era. We must create communities of resilience,
meaning, and belonging, where our children can grow up with a sense of who they are
and what they must defend.
As for the future of the multiracial Nordic states, I believe we will see increasing
fragmentation—both socially and territorially. Trust will erode, violence will rise, and the
state will eventually be forced to retreat from certain areas. What rises in the ruins will
depend on what we build now.
History is not written by majorities—it is written by determined minorities. If we accept
reality, organize wisely, and act with courage, we can ensure that our people are not
simply passengers in history, but its authors.
The worldviews of young men and young women have significantly diverged over
the past 20 years in all industrialized countries—young women show more
interest towards leftist ideals, while young men, unlike previous generations,
express tribalistic and value-conservative attitudes. In your opinion, what has
caused this divergence, and can it be attributed solely to social media?
The divergence is real and growing—and while social media plays a role, it is not the
root cause. The deeper issue lies in how modern society disrupts the natural order
between men and women. Mass immigration, atomization, consumerism, and the
collapse of traditional community structures have all contributed to a spiritual and social
imbalance.
Young women are rewarded for embracing the progressive worldview—academia,
media, and corporate culture all incentivize conformity to leftist ideals. Meanwhile,
young men, who often feel alienated, fatherless, and robbed of purpose, are instinctively
seeking identity, brotherhood, and structure. They are looking for something solid in a
world of chaos.
The tragedy is that this split weakens both sexes—and ultimately our civilization. A
healthy society aligns the energies of men and women toward shared goals: family,
continuity, and meaning. Restoring that balance requires more than algorithms and
politics—it demands cultural renewal, new role models, and above all, the rebuilding of
trust between the sexes.
If we fail to address this divergence, we risk producing a generation of lonely, resentful
individuals on both sides. If we succeed, we may witness the rebirth of something much
greater than politics: the return of a rooted, purpose-driven life.
You have strongly criticized the AfD’s pro-Russia stance, which at the local level
has even turned into support for the historical Soviet occupation. What makes the
multiethnic and multiracial Russia an attractive partner in the eyes of some
nationalists, and what role would the Russian Federation play in your own ideal
world?
Many nationalists in Europe are understandably disillusioned. They’ve been ostracized
by mainstream institutions, had their bank accounts closed, been deplatformed, and in
some cases even seen their parties banned from elections. In that climate, it’s no
surprise that some look to Russia as a potential ally—especially when the Russian state
and its media have been effective in courting them.
But we must be clear-eyed about this dynamic. Russia does not support European right
wingers out of solidarity—it does so to weaken Europe. By fueling internal division—
between left and right, between men and women—Russia seeks to destabilize its
geopolitical rivals. Supporting nationalist parties or dissident voices is not an act of
friendship; it is a calculated strategy.
We must also make a fundamental distinction: between the Russian people and the
Russian Federation. The former may one day find a place in a European renaissance.
The latter, however, is a multiracial, multiethnic empire that spans far beyond Europe
and is built on imperial logic. It is not a model for national rebirth, but a relic of an
imperial past that must be overcome.
If Russia is to be part of a future European community, it must be the European part of
Russia—not the imperial federation as it exists today. The time of multiracial empires,
whether American or Russian, must come to an end.
European nationalists must take the hard path: we must resist the temptation to
embrace one empire just because we oppose the other. Our path is neither East nor
West—it is European. Rooted in sovereignty, identity, and cooperation among free
peoples. Clarity on this point is not optional; it is essential for our survival.
The only way to address the current demographic development in Western
countries is to replace integration with remigration. Is proposing remigration a
complete taboo in Sweden, or can its possibility already be discussed publicly? Is
there any party in the country that promotes the repatriation of foreigners?
In Sweden, the idea of remigration has slowly begun to enter public discourse—but only
in its most diluted form. The Sweden Democrats, currently the largest nationalist party in
parliament, speak of ’voluntary remigration.’ But let’s be honest: that’s a political fantasy.
Without serious incentives and a clear shift in policy and narrative, very few will choose
to leave a welfare-rich, permissive society like Sweden.
Outside of parliament, there is the party Alternative for Sweden, which has made
remigration one of its core issues. They advocate for large-scale repatriation, including
of those who have received citizenship. However, they currently hold no seats in
parliament and struggle to compete with the Sweden Democrats’ strong brand among
nationalist and immigration-critical voters.
So while the word ’remigration’ is no longer completely taboo, any serious discussion of
it—especially when it involves non-voluntary elements—is still outside the bounds of
acceptable mainstream debate. That said, this will change. As demographic realities
worsen and social tensions increase, more people will begin to question the integration
dogma. At that point, those who have already spoken clearly about remigration will be
ahead of the curve.
The question is not if remigration will become necessary—but whether we will have the
courage to prepare for it in time.
The theme of our upcoming conference is “The Rising Tide of Color.” In the
previous Awakening conference, you spoke about the origins of Sweden’s
multicultural ideology. What is the topic of your upcoming presentation?
This year, I want to challenge the theme—not by denying the reality of demographic
change, but by asking a more uncomfortable question: What if we don’t reverse it? What
if birth rates stay low, and large-scale remigration never materializes? What then?
My presentation will explore alternative paths forward—scenarios in which Europeans
can still survive and build something meaningful, even under adverse conditions. I will
speak about AI, robotics, and how emerging technologies might allow smaller
populations to maintain sovereignty, security, and civilizational continuity.
This is not to suggest that we should abandon the demographic fight—but we must not
become intellectually rigid or place all our hopes on a single outcome. The world is
changing fast, and so must our thinking. In a time of civilizational crisis, realism and
creativity are more valuable than nostalgia.
My goal is to provoke strategic thinking. If we are serious about survival, we must be
willing to explore every tool, every frontier, and every possibility—even the ones we wish
we didn’t have to consider.
