Blogit

Tarina ideologisesta etsikkoajasta ja suuren teorian kaipuusta

Thomas Taussi kertoi uusimmassa kirjoituksessaan lukeneensa uudelleen kymmenen vuotta vanhoja tekstejään, joissa esitetyt väitteet ja näkökulmat toimivat tänä päivänä hyvänä aikakapselina menneen ajan poliittisesta ympäristöstä, kuin myös niiden kirjoittajan sen hetkisestä maailmankatsomuksesta. Olen itse Thomasin kanssa samaa ikäluokkaa ja aloittanut säännöllisen kirjoittamisen häneen kanssaan aika lailla samoihin aikoihin. Olemme kummatkin toimineet samassa poliittisessa viiteryhmässä 2010-luvun alussa ja kohdanneet muutamia kertoja ihan kasvotustenkin. Thomasin kirjoitus tarjoaa siten kosolti tarttumapintaa myös omaan elämääni, sillä aatteellisessa mielessä olen hyvin samanlaisessa tilanteessa hänen kanssaan. Tämän kirjoituksen myötä aloitan oman aikamatkani poliittiseen menneisyyteeni.

Lukiessani vanhoja tekstejäni, näen väistämättä rivien välistä myös niiden kirjoittajan. Parikymppinen, monilta osin rasittavan yli-innokas ja konfliktinhakuinen nuorukainen, joka luuli jo nuorella iällä löytäneensä kaikenkattavan yhteiskunnallisen teorian, on kirjoittajana hyvin erilaisessa asemassa kuin 30-vuotias insinööri, joka on kokenut elämässään onnistumisten, epäonnistumisten ja niiden välissä olevien hetkien sarjatulen. Monet individualismia korostaneista julistuksistani olivat yhtä aikaa poliittista ideologiaa ja oman egoni heijastumaa. Voidaankin sanoa, että hain tuohon aikaan poliittisesta teoriasta oikeutusta henkilökohtaisille tarpeilleni, joka myös väistämättä hämärsi näiden kahden asian välistä eroa. On hyvä muistaa, että poliittiset ideologiat eivät ole koskaan objektiivisia, sillä niitä tulkitseva ihminen on aina subjektiivinen toimija, joka näkee jokaisessa aatteessa vain ne asiat, jotka vastaavat hänen omia tarpeitaan.

Olen sanonut monille ihmisille vuosien aikana, että poliittiset mielipiteemme ovat paljaimmillaan henkilökohtaisten toiveidemme, kykyjemme ja arvojemme heijastumia. Kun jokin asia muuttaa perustavanlaatuisesti ihmisyksilön henkilökohtaisia ominaisuuksia, myös hänen maailmankatsomuksensa tuppaa usein muuttumaan. Ihmisen on esimerkiksi helppo kieltää ja vastustaa asioita, joita hän ei itse elämässään tarvitse, kuin myös oikeuttaa yhteiskunnallisessa ajattelussaan niitä asioita, jotka tuovat hänelle itselleen mielihyvää ja onnistumisen tunteita. Henkilö, jonka omassa luonteessa esiintyy esimerkiksi tunnekylmyyttä, kilpailuhenkisyyttä ja riippumattomuutta muista, ajautuu väistämättä sen kaltaiseen poliittiseen viiteryhmään, joka antaa näille persoonallisuuden piirteille eniten vastakaikua. Tämä ajautuminen on selvästi nähtävissä erityisesti niissä poliittisissa yhteisöissä, joiden toiminta on puhdasta harrastetoimintaa, ilman välitöntä materiaalista hyötyä.

Ideologinen kasvu ei kuitenkaan ole kiinni pelkästään ihmisyksilön omista valinnoista, vaan siihen vaikuttavat väistämättä myös ympäristössä esiintyvät ärsykkeet ja kyseisiin ärsykkeisiin reagoivat muut ihmiset. Nämä ärsykkeet pakottavat meidät valitsemaan ensinnäkin sen viiteryhmän, johon haluamme samaistaa itsemme, kuin myös sen ryhmän, jota vastaan suuntaamme oman toimintamme. Oman aatteellisen kehitykseni kannalta merkittävin muutos onkin tapahtunut omassa poliittisessa viiteryhmässäni, siinä missä vastustajikseni määrittelemäni tahot ovat pysyneet melkoisen samoina. Todettakoon kuitenkin, että ne perusteet, joilla aiemmin vastustin esimerkiksi vasemmistoa, EU:ta tai monikulttuuria, ovat kokeneet vuosien aikana melkoisen muutoksen. Aiemmin vastustin niitä pääosin siksi, koska ne eivät iskulauseistaan huolimatta ajaneet ”oikeaa yhdenvertaisuutta”. Nykyään vastustan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ihannetta itsessään. Libertarismi toimi omalla kohdallani ensiaskeleena egalitarismin kyseenalaistamiselle, josta tulikin lopulta nykyisen maailmankatsomukseni yksi hallitsevimmista elementeistä.

Aiemmasta libertaarista maailmankatsomuksestani eheytyminen oli monisyinen prosessi, eikä sen taustalta löydy vain yhtä dramaattista kääntymisen hetkeä. Olin suhteellisen aikaisessa vaiheessa aikuisikääni (viimeistään vuonna 2010 ilmestyneestä norjalaisesta Hjernevask-dokumentista lähtien) hyväksynyt ihmisten välillä esiintyvien biologisten erojen olemassaolon, jotka selittivät ihmisten toisistaan poikkeavaa käyttäytymistä. Miesten ja naisten väliset tuloerot johtuivat erilaisista preferensseistä, jotka olivat synnynnäisten ominaisuuksien aiheuttamia. Mustien, valkoisten ja aasialaisten erot koulumenestyksessä, elintavoissa ja rikollisuudessa olivat myös mahdollisesti synnynnäisten erojen aiheuttamia, eikä mikään määrä julkisen vallan tekemiä toimenpiteitä saisi näitä eroja kurottua umpeen. Vaikka en kyseenalaistanutkaan näiden synnynnäisten erojen olemassaolon mahdollisuutta, halusin siitä huolimatta uskoa Thomas Sowellin kaltaisten ajattelijoiden näkemyksiin, joiden mukaan vapaa markkinatalous ja minimivaltio synnyttäisivät lopulta mahdollisuudet kaikkien rotujen ja ihmisryhmien menestykselle. Ja jos ne kykenisivät mahdollistamaan yksittäisten ihmisten ja ryhmien menestymisen, silloinhan ne mahdollistaisivat lopulta myös kokonaisten kansakuntien menestymisen. Tämän kaltainen pohdinta johti kuitenkin väistämättä hieman koomisiin johtopäätöksiin, joiden perusteella hyvinvoivan ja osittain sosialistisen Ruotsin menestys johtui mukamas sen pinnan alla vaikuttavasta kapitalistisesta pohjavireestä, siinä missä Afrikan käytännössä anarkokapitalististen maiden täydellinen takapajuisuus johtuikin jostain rakenteellisesta muotoseikasta, joka vieritti vastuun pois korkealentoisen teorian harteilta.

Tämän kaltainen ajattelu perustui muutamaan aivan perustavanlaatuiseen virheeseen. Ensinnäkin siinä oletetaan, että poliittiset järjestelmät olisivat riippumattomia niiden alaisuudessa elävistä ihmisistä. Mikäli jonkin poliittisen toimenpiteen nähtiin tuottavan haluttuja lopputuloksia yhdessä maassa, sen nähtiin toimivan ihan yhtä hyvin kaikissa muissakin maissa, riippumatta kyseisten maiden asukkaiden kulttuurista, älykkyydestä tai temperamentista. Syy sille, miksi nämä poliittiset onnistumiset tapahtuivat lähestulkoon aina valkoisissa maissa, oli tämän viiteryhmän edustajille puhdas mysteeri. Toinen ilmeinen virhe oli se, että libertaarit halusivat nähdä maailman ainoastaan kilpailevien ideaalien, eivätkä kilpailevien etnisyyksien areenana. Libertaarit eivät koskaan osanneet kunnolla perustella sitä, miksi värilliset vähemmistöt muodostivat kaikissa länsimaissa valkoisista selvästi erottuvan äänestäjäjoukon, ja miksi libertaarien oma ajattelu kaikessa universalistisuudessaan ja mekaanisuudessaan ei koskaan vedonnut mihinkään muuhun ryhmään kuin valkoisiin kauppatieteitä tai insinööritieteitä opiskeleviin heteromiehiin. Kolmas ilmeinen virhe oli liikkeen välinpitämättömyys arvopoliittisia kysymyksiä kohtaan, jonka vuoksi se oli kyvytön kamppailemaan radikaalivasemmistoa vastaan, jonka arvopoliittinen aktivismi sai lopulta valjastettua libertaarien palvomat yksityiset yrityksetkin taisteluun rasismia, transfobiaa ja naisvihaa vastaan.

Kaikkien näiden yhteiskunnallisten haasteiden edessä libertaarit ovat täysin avuttomia, sillä heidän omaa teoriaansa voidaan tehokkaasti soveltaa heitä itseään vastaan. Värillisen ja ainoastaan vasemmistoa hyödyttävän maahanmuuton torjuminen muuttuu mahdottomaksi, sillä maahanmuuton rajoittaminen on itsessään libertaarien ihanteiden vastaista. Yksityisten yritysten muuttuminen vasemmistolaisiksi ajatushautomoiksi voidaan helposti kuitata yksityisten yritysten oikeudella päättää itse asiakkaistaan, eikä modernin identiteettipolitiikan negatiivisia seurauksiakaan saisi arvostella ilman, että henkilö muistaa joka kerta vastustaa kaikkia identiteettipolitiikan muotoja, mukaan lukien valkoista identiteettiä. Lopulta libertaarit huomaavatkin olevansa tilanteessa, jossa heidät on suljettu kaikilta julkisilta foorumeilta vastustajiensa toimesta, eikä heillä ole enää mitään mahdollisuutta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Todellisuudessa libertaarien ihanteet voivat menestyä ainoastaan valkoisessa korkean luottamuksen yhteiskunnassa, jonka syntymiselle kyseinen aate ei kuitenkaan luo minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Libertarismiin sidottu epätasa-arvoisuus tarjoaa kuitenkin ponnahduslaudan mielenkiintoisille jatkokysymyksille. Mikäli libertaari hyväksyy sen, että tasa-arvo niin sukupuolten kuin rotujenkin välillä on sula mahdottomuus, ja että erilaiset ihmisryhmät synnyttävät toisistaan poikkeavia yhteiskuntia, eikö hän ala väistämättä kiinnittämään huomiota siihen, minkälaisista rakennusaineista mikäkin yhteiskunta muodostuu? Mikäli on osoitettavissa, että tietyillä rodullisilla ryhmillä on selvästi toisistaan poikkeavat älykkyysosamäärien keskiarvot, ja että älykkyysosamäärä ja muut vastaavat mittarit ennustavat melkoisen tarkasti ryhmän tulevaa menestymistä, niin eikös silloin yksittäisiä poliittisia järjestelmiä tärkeämmäksi nouse väistämättä se ihmisjoukko, joille kyseisiä järjestelmiä ollaan ylipäätänsä rakentamassa? Jos yhteiskunnan menestys on enemmissä määrin riippuvainen sen alaisuudessa elävän väestön biologisista pohjasta, eikö silloin ole järkevää edistää sen kaltaisia käytäntöjä ja linjauksia, jotka ylläpitävät sen laatua? Mikäli näiden lisäksi voidaan vielä osoittaa, että sisäisesti yhtenäinen populaatio on kilpailutilanteessa ylivoimainen hajanaista joukkoa vastaan, eikö silloin olisi järkevää myös pyrkiä voimistamaan niitä instituutioita, jotka ylläpitävät kyseisen ryhmän sisäistä koheesiota ja sitouttavat yksittäiset ihmiset osaksi kansanyhteyttä?

Edellä mainitut kysymykset antavat poliittisesta todellisuudesta huomattavasti totuudenmukaisemman ja inhorealistisemman kuvan kuin yksikään utopistinen teoria. Mustat ja latinot eivät esimerkiksi Yhdysvalloissa kannata vasemmistolaista politiikkaa siksi, koska he eivät muka olisi vielä kuulleet libertaarien loistokkaita argumentteja. Nämä ryhmät tekevät sen siksi, koska he ovat yhteiskunnallisia alisuoriutujia, ja he hyötyvät politiikasta, joka siirtää paremmin menestyvien valkoisten resursseja heidän omien ryhmiensä käyttöön. Euroopassa majailevat arabit, kurdit, somalit ja keskiaasialaiset eivät ylläpidä etnisiä etujärjestöjään siksi, koska he eivät ole vielä kuulleet individualismin ilosanomasta. He tekevät sen siksi, koska he tietävät heidän omien käytäntöjensä tekevän heidän yhteisöistään paljon lukumääräänsä vahvempia. Ihanne urakeskeisestä ja hedonistisesta elämästä ei myöskään suuremmin vetoa näihin ihmisiin, sillä he ymmärtävät valkoisia paremmin sen, että tulevaisuus kuuluu niille, joilla on eniten terveitä jälkeläisiä.

Etnisten intressien hahmottaminen onkin välttämätöntä, jotta länsimaisen yhteiskunnan tulevaisuus voidaan turvata. Näiden intressien hahmottaminen on vielä suhteellisen helppoa silloin, kun niitä ajavat ulkonäöltään, kieleltään ja kulttuuriltaan valkoisesta kantaväestöstä selvästi erottuvat ryhmät. Jossain vaiheessa jokainen kansallismielinen toimija joutuu kuitenkin törmäämään lähes tahtomattaan myös niihin ryhmiin, joiden kantaväestöstä poikkeavat intressit eivät ole yhtä selkeästi nähtävissä ja joiden motiivien arviointia vaikeuttaa tuntuva historiallinen painolasti. Viittaan tällä huomiollani erityisesti länsimaissa asuvaan juutalaiseen diasporaväestöön.

Oma suhtautumiseni juutalaisuuteen on monilta osin mielenkiintoinen, sillä muutuin vuosien varrella Israelin valtion kiihkeästä kannattajasta henkilöksi, joka lopulta kutsui professori Kevin MacDonaldin ensimmäistä kertaa Suomeen. Aiempi asennoitumiseni selittyi pitkälti sillä, että hahmotin maailmaa ikään kuin kilpailevien ideoiden kamppailuna, jossa islam edusti länsimaita uhkaavaa opillista kokonaisuutta ja Israel taasen länsimaista demokratiaa ja siten meille tärkeää liittolaista. Kun tähän edellä mainittuun vastajihadismiin yhdistyi libertarismille tyypillinen menestyksen palvonta, minusta muuttui sangen nopeasti juutalaisuuden ihailija. Olin täysin myyty ajatuksesta, jonka mukaan juutalaiset koostuvat huippuälykkäistä yksilöistä, jotka vain sattumalta nousivat yhteiskunnan huipulle pelkästään omien kykyjensä avulla. Tykkäsin näihin aikoihin myös vetää yhtäläisyyksiä kansallissosialismin, islamin ja vasemmistolaisuuden välille, kuvitellen samalla, että kyseiset puolivillaiset nokkeluudet saisivat vastapuoleni tavalla tai toisella luopumaan vahingollisista ajatuksistaan.

Pidin juutalaisten välillä hieman neuroottistakin suhtautumista holokaustiin pääosin oikeutettuna, ja yritin itsekin välillä soveltaa holokaustia poliittisena aseena islamia ja sosialismia vastaan. Samalla järkeilin mielessäni, että jos suhtaudun avoimen myötämielisesti juutalaisiin ja Israeliin, kykenen myös kritisoimaan islamilaista maahanmuuttoa ilman välittömiä natsisyytöksiä. Jälkikäteen ajateltuna olin tuolloin altis poliittisen korrektiuden sanelemille rajoitteille, enkä usein edes halunnut ottaa vastaan sen kaltaista informaatiota, joka olisi pakottanut minua hyökkäämään juutalaisia vastaan. Olin ideologinen pelkuri, joka halusi uskoa siihen, että juutalaisten edut olivat täysin yhteneviä eurooppalaisten etujen kanssa, ja että tämä tunne olisi vieläpä molemminpuolinen. Toisin kuitenkin kävi.

Ensimmäiset merkit ajatteluni muutoksesta ajoittuvat vuosille 2015-2016, jolloin jouduin säännöllisesti tekemisiin uutisten kanssa, joissa nimekkäät juutalaisjärjestöt ja niiden juutalaiset aktivistit vaativat Eurooppaa avaamaan rajansa pääosin islamilaisille siirtolaismassoille. Pohdin monesti mielessäni, että miksi se ryhmä, jonka piti olla meidän liittolaisemme juuri tätä kyseistä uhkakuvaa vastaan, vaatii meitä ottamaan nämä ei-toivotut ihmiset vastaan. Ihmettelin myös sitä, miksi Israel rahoittaa avustusjärjestöjä, jotka helpottivat siirtolaisaaltojen saapumista länteen. Jos Israel kerta on niin huolissaan tästä ruskeasta muuttovirrasta, miksi se ei halua ottaa heitä omaan maahansa?

Ihmettelin myös sitä raivokkuutta, jolla juutalaiset toimijat hyökkäsivät pakolaisvirtaa vastustaneita valkoisia konservatiiveja vastaan, vaikka nämä olivat usein tietoisesti irtisanoutuneet antisemitismistä. Lukiosta asti ihailemani Jared Taylor ei ollut esimerkiksi koskaan syyllistynyt ns. ”antisemitistisiin salaliittoteorioihin”, mutta siitä huolimatta häntä haukuttiin antisemitistiksi ja hänen toimintaansa yritettiin jatkuvasti rinnastaa kansallissosialismiin, vaikka kyseinen henkilö oli aina kannattanut väkivallatonta segregaatiota ja laskenut juutalaiset osaksi valkoisten kansojen kirjoa. Lopulta oivalsin, että kyseiset juutalaisjärjestöt näkivät valkoisen nationalismin itsessään antisemitistisenä ja aivan perustavanlaatuisena uhkana juutalaisten intresseille, olivatpa nämä ryhmät sitten oikeasti antisemitistisiä tai eivät. Aiempi käsitykseni molemminpuolisesta myötämielisyydestä valkoisten ja juutalaisten välillä murtui, ja aloin entistä enemmän vakuuttumaan siitä, ettei mitään vastavuoroisuutta kansojemme välillä todellisuudessa ollutkaan.

Kun joitakin vuosia sitten keräsin kirjallista lähdemateriaalia Sulatusuuni-artikkelisarjaani varten, törmäsin jatkuvasti juutalaisten yliedustukseen niissä historiallisissa liikkeissä, jotka olivat joko edistäneet liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa tai hyökänneet sen kaltaisia hallintoja vastaan, jotka yrittivät ylläpitää valkoisten poliittista valtaa. Se, että näiden liikkeiden johdossa oli huomattava yliedustus juutalaisia, oli vielä jotenkuten järkeistettävissä aiemmalla individualistisella menestysnarratiivilla. Se, että näiden liikkeiden juutalaiset jäsenet perustelivat toimintaansa nimenomaisesti omalla juutalaisuudellaan, ei sitä enää ollut. Viimeistään tässä vaiheessa jouduin myöntämään sen, etteivät juutalaiset edustaneet ainoastaan harmitonta uskonnollista vähemmistöä, vaan täysin erillistä etnisyyttä, jolla on oma kielensä, oma uskonnollinen identiteettinsä, eurooppalaisista erottuva geneettinen perimänsä ja omat poliittiset intressinsä, jotka olivat harmillisen usein täysin ristiriidassa eurooppalaisen kantaväestön etujen kanssa. Nämä uudet havainnot olivat aiemman Israel-fanitukseni näkökulmasta sangen kitkeriä pillereitä nieltäviksi, mutten enää kyennyt sulkemaan kyseisiä havaintoja mielestäni. Ainoa mahdollisuus tuon heräämisen jälkeen olisi ollut kyseisten havaintojen tietoinen vähättely ja itselleni valehtelu, jota en minulle vieraan kansan vuoksi ollut kuitenkaan valmis tekemään.

Jos viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneesta poliittisesta kehityksestäni haluaisi tehdä jonkinlaista yhteenvetoa, se pitäisi tehdä muutamalla eri mittarilla. Taloudellisesta näkökulmasta olen edelleen Suomen mittakaavassa melkoisen oikeistolainen, vaikkakin aiempi sokea usko vapaisiin markkinoihin onkin karissut pois. Suhtautumiseni työelämään on muuttunut tuottavuuden ja tulotason ihannoinnista merkityksellisyyden ja ammattitaidon ihannoinniksi, eivätkä nämä kaksi asiaa kulje nykyään läheskään aina käsi kädessä. Aiemman miesasian ja antifeminismin tilalle on tullut perinteisiä sukupuolirooleja korostava taantumuksellisuus, jonka näkökulmasta nykyinen sukupuolisota ainoastaan hajottaa suomalaisten kansallista koheesiota. Aiemman raivokkaan individualismin on korvannut ymmärrys siitä, että jokainen meistä tarvitsee toista ihmistä, vaikka emme sitä aina pystyisikään itse myöntämään. Kymmenen vuotta sitten mieltäni vaivanneet uskonnolliset kysymykset ovat edelleen läsnä elämässäni, ja koen uskonnon pysyvän myös jatkossa merkittävänä osana omaa maailmankatsomustani. Ihmisenä olen vuosien varrella muuttunut aiempaa lempeämmäksi, vaikka se ei aina tulekaan ilmi julkisessa persoonassani.

Odotan jännityksellä seuraavaa aiheeseen liittyvää kirjoitusta, jonka tulen kirjoittamaan vuonna 2030.

Pidetään tätä siis eräänlaisena väliaikaraporttina.

___

Tuukka Kuru

  • 32
    Shares

Tietoa julkaisijasta

Tuukka Kuru

Tuukka Kuru

Olen vuonna 1990 syntynyt rovaniemeläislähtöinen koneinsinööri, joka tunnetaan erityisesti Awakening-konferenssista, 612-marsseista ja Monokulttuuri FM-nettiradiosta.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa

Advertisement