Vapaudenristi on alakulttuurimusiikin monitoimimiehen Mikko Aspan perustama yhtye, jonka sanoitukset käsittelevät mm. kansallismielistä heräämistä, soturimystiikkaa ja miehistä velvollisuudentuntoa. Tietoisen rajusta poljennostaan ja rouheasta lauluäänestään tunnettu yhtye on toiminut vuosien ajan kansallismielisten musiikkitapahtumien vetonaulana. Yhtye esiintyy akustisena tulevassa Awakening-konferenssissa. Voit ilmoittautua konferenssiin osoitteessa awakeningfinland@protonmail.com
Tervehdys Mikko, kuinka sinä ja perheesi voitte?
Kaikki ok!
Olet toiminut pitkään kansallismielisen alakulttuurin veturina. Mikä oli omassa elämässäsi se hetki, joka sai sinut keskittymään nimenomaisesti poliittiseen musiikkiin? Minkälainen syntytarina Vapaudenristillä on ja tuliko yhtyeen saama suosio sinulle yllätyksenä?
En ole keskittynyt nimenomaisesti poliittiseen musiikkiin, vaan kaikenlaiseen vaihtoehtoiseen alakulttuurimusiikkiin. Minulle se on aina ollut itseilmaisun väline ja oma maailmankuvani, ajatukseni, pohdintani ja kiinnostuksen kohteeni ovat musiikissani läsnä.
Vapaudenristissä se tuntuu korostuneelta, sillä suorasukaista kansallisradikaalia viestiä on bändien keskuudessa verrattain vähän suhteessa moneen muuhun sisältöön. En kuitenkaan näe, että Vapaudenristi operoisi täysin irrallaan muusta musiikista, samaan tyyliin kuin omalle porukalle saarnaavat gospel-bändit. Vapaudenristi on osa laajempaa alakultuurimusiikin kenttää. Sitä kuuntelee yllättävän erilaisten ihmisten joukko, joka saa siitä jotain inspiroivaa irti. Vapaudenristin suosio Suomen ulkopuolella yllättää minua enemmän kuin sen suosio Suomessa.
Minkälaisia musiikillisia esikuvia sinulla on, ja mitkä yhtyeet ovat eniten vaikuttaneet Vapaudenristin tuotantoon?
Kun perustin Vapaudenristin, oli ajatus bändistä, joka olisi juuri omaan makuuni ja sellaista mitä en ole onnistunut löytämään. Bändi, joka yhdistäisi raakaa ja hiomatonta soundia ja suoraviivaista rock meininkiä melankolisempaan ja synkempään materiaaliin. Vokaaleiltaan karskin maskuliinista ulosantia, mutta ennen kaikkea lähestyisi lyriikkaa tavallaan vakavasti, ja pitäen niitä merkityksellisinä. Sen sijaan että olisi vain jotain laulettavaa, tekstien pitää tuoda esiin asioita, jotka koen tärkeiksi, olennaisiksi ja kiinnostaviksi.
Joskus voi kuulostaa oudolta yhdistää karkea ja rupinen punk rock-tyyppinen musa ja jopa filosofisia pohdintoja sisältävät tekstit, mutta itselleni ne edustavat juuri sitä mitä musiikilta odotin, mutta jota en löytänyt tarpeeksi. Vaikutteita on niin punk rock, RAC että metallimusiikista. Vaikka Unborn SF, Sniper ja Mistreat ovat luonnollisesti ilmiselviä nimiä, samaan aikaan itseäni ihmetytti, ettei Suomesta löydy bändejä, jotka ammentavat enemmän vaikutteita bändeistä kuten Freikorps, Störkraft, Stahlgewitter, Heiliger Krieg, Antiseen, ja niin edespäin.
Vapaudenristi on kuuntelukokemuksena osittain ristiriitainen kokemus – sen soundi on tietoisen karkea, laulajan äänestä välittyy vahva aggressio, ja yhtyeen monet kappaleet on selvästi tehty hurmoshenkisen yleisön kanssa yhdessä laulettaviksi. Samaan aikaan sen sanoituksiin kätkeytyy erittäin syvällistä kansallismielistä filosofiaa. Voisiko Vapaudenristiä kuvailla Bowdenin sanoin”sivistyneeksi öykkäriksi”? Onko tämän kahden eri ulottuvuuden yhdistäminen ollut alusta lähtien tietoinen valinta?
Se on ollut tietoinen valinta. Olen myös hyvin tietoinen, että monia ihmisiä huvittaa tai ärsyttää mylvivä örinä ja suoraviivaisen karkea yksinkertainen takominen. Itseäni taas ei usein puhuttele alakulttuureissa tyypillinen neitimäinen kiljuminen ja väärällä tavalla näppärä soitanta. Vapaudenristin lähestymistapa oli juuri sellainen mitä itse koin puuttuvaksi. Siksi ei edes yllätä, miten saan paljon kyselyitä ihmisiltä siitä, mitä muuta Vapaudenristin tyylistä voisin suositella, ja sitä on lopulta hyvin vähän!
Vapaudenristi on puhtaasti poliittista musiikkia, mutta se hylkää päivänpolitiikassa käytettävän kapulakielen, prosenttiluvut ja pykälät, ja pyrkii selvästi herättelemään kuuntelijansa alitajunnassa uinuvia demoneita. Ovatko oikeanlaiset tunteet kansallismielisyyden voiton kannalta tärkeämpiä kuin yksittäiset argumentit ja tilastot? Onko valtavirtainen kansallismielisyys mielestäsi tällä hetkellä liian steriiliä?
Kuten aiemmin sanoin, en miellä Vapaudenristin olevan gospel-bändien tyylillä sellaista yhden asian välineellistettyä propagandaa, joka tuppaa lähes aina kuulostamaan ala-arvoiselta ja vähäpätöisemmältä kuin niin sanottu oikea musiikki. Itselleni Vapaudenristi ei ole vain väline propagoida kansallismielistä sanomaa musiikilla, vaan se itsessään on kansallismielisen kulttuurin ilmentymä. Se on musiikkia yhtä paljon ja yhtä kunnianhimoisesti kuin mikä vain rinnalle laitettava bändi ja se on minulle olennainen ja tärkeä itseilmaisun tapa.
Vapaudenristillä on paljon arkitodellisuutta sivuavia kappaleita, ja ne edustavat sitä kapinallisen rock musiikin perinteisempää keskisormen näyttöä, joka sopii syvemmälle menevien aiheiden rinnalle. En koe, että liian tähän hetkeen sidottu päivänpolitiikka olisi kovin mielekäs sisältö musiikkiin, jonka olennaisin pyrkimys olisi tavoittaa jotain ajatonta ja voimakasta. Kyse on enemmän maailmankuvasta, maailmankatsomuksesta kuin siitä mikä monesti latistetaan politiikan alle. Politiikka on tyypillisesti hallinnointia ja tämän hetken konkretiaa, kun taas Vapaudenristi operoi metapolitiikan tasolla.
Tehokkuudesta voi aina vältellä, mutta senkin pystyy tekemään vasta kun tietää pyrkimykset. Monella ihmisellä, joka on vaan ajautunut toteuttamaan totuttuja tapoja, ei tunnu olevaan kovinkaan selvää kuvaa siitä kysymyksestä, miksi näin tehdään. Siksi pidän metapoliittista tasoa huomattavasti olennaisempana. Nykyinen näkyvä kansallismielisyys vaihtelee sen välillä, että siitä löytyy ehkä jopa liikaa muiden ehdoilla reagoivaa trollailua kuin varman päälle pelaava sisäsiistiyttä. Uskoisin, että mielekkäin tapa on omilla ehdoilla toimiva kansallismielisyys, johon sisältyy myös luontainen miehekäs suorasukaisuus, johon ei kuulu toimia vihamielisten toimijoiden asettamien odotusten mukaisesti.
Kuinka suuri rooli musiikilla on kansallismielisen sanoman levittäjänä? Koetko esimerkiksi Vapaudenristin houkuttelevan täysin uusia ihmisiä aatteen pariin, vaan enemmänkin vahvistavan niiden maailmankatsomusta, jotka ovat jo valmiiksi ainakin osittain asiasta kiinnostuneita? Onko Vapaudenristi siis enemmänkin sisäänheittäjä vai jo olemassa olevan vakaumuksen lujittaja?
Oletan että Vapaudenristi pystyy molempiin. On paljon ihmisiä, joihin tekstit ovat tehneet jonkinlaisen vaikutuksen, vaikka he eivät itseään mieltäisi erityisesti minkään tietyn aatteen ihmisiksi. Moni tällainen ihminen on tullut kertomaan miten nimenomaan Vapaudenristin lyriikat ovat näytelleet merkittävää roolia prosessissa, jossa omat tunteet tai ajatukset ovat alkaneet vihdoin tulla artikuloiduiksi. Tai miten ovat päätyneet kyseenalaistamaan ympärillään olevan täysin hegemonisen kuplan, jota eivät aiemmin ole tulleet ajatelleeksi.
Samoin, kansallismielisen liikehdinnän sisällä on paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään lukkoon lyötyä ideologiaa. Moni, jotka ulkopuoliset saattavat luokitella natseiksi, voivat olla edelleen siinä tilassa missä maailmankuva ja ajatukset ovat yhä epämääräinen ”tällä suunnalla” liikkuva hahmoton tunne, joka saa edelleen inspiraatiota ja perspektiiviä, kun päätyy kelailemaan asioita yhä uudestaan.
Vapaudenristin eri albumeilla on selvästi toisistaan poikkeavia teemoja – Ikuinen kuolema oli teemallisesti hyvin synkkä, sillä se käsitteli usean kappaleen verran rotumme mahdollista sukupuuttoa. Kultainen häkki oli taasen avoin ja riehakas hyökkäys liberaalia yltäkylläisyyttä vastaan. Mikä tulee olemaan seuraavan albuminne musiikillinen ja ideologinen teema?
Seuraava levy on todennäköisesti akustinen albumi, jossa noin puolet on uutta materiaalia kirjoitettu nimenomaan levyä varten ja loput akustisia versioita jo aiemmin levytetystä materiaalista. Kappaleet ovat pitkälti jo valmiina. Levyn ytimessä on halu pyrkiä yhdistämään hieman epätavallisella tavalla musiikkia ja lyriikkaa. Vapaudenristille tyypilliseen tapaan ilottelun sijaan kansallismielisyys löytyy myös sieltä varjoisalta ja raadollisemmalta puolelta, jota minusta turhan usein väheksytään.
Mikä on suomalaisen RAC-musiikin tila tällä hetkellä? Ovatko uudet tulokkaat kyenneet täyttämään edeltäjiensä suuret saappaat, ja onko kansallismielisen musiikin monipuolisuus tällä hetkellä mielestäsi riittävä? Mitkä ovat niitä musiikillisia tyylisuuntauksia, joihin kansallismiesten kannattaisi tulevaisuudessa keskittyä?
Riippuu siitä, miten tarkasti RAC halutaan määrittää. Oikeaoppisemmat haluaisi mieluummin säilyttää kyseisen termin kuvaamaan tietyn aikakauden skinhead rock-musiikin ilmentymää ja siihen suoraan liittyvää soundia. Minusta se on ihan perusteltua.
Vapaudenristi ottaa paljon vaikutteita RAC-musiikista, mutta laajentaa sitä eikä yritä väittää soittavansa puhdasoppista brittiläistä skinhead rockia. Suomessa on paljon laajempi kansallisradikaalin musiikin ilmentymä, johon sisältyy RAC, mutta lisäksi on paljon muutakin. Radikaali voidaan sanana katsoa viittaavan jonkinlaisen perinpohjaisen muutoksen vaatimiseen. Kansallisradikaali termi voidaan siis ymmärtää vaatimuksena, ettei nykyisin valtavirtainen ajatus kansallisuudesta lähinnä ilmoitusluontoisena tai viranomaisdokumentin muodossa olevana asiana tunnu oikealta. Eikä ”maa” ole pelkkä rajattu talousalue.
Itse näen että kansallisradikaali sisältää ajatuksen, että tuon kaltainen ajattelu on virheellinen ja ilman etnistä komponenttia koko kansakunnan ajatus hämärtyy jonkinlaisella itsepetoksella. Sillä kuitenkin etnisyys on monessa muussa yhteydessä todella olennainen ja merkitsevä asia. Vaikka tarjolla ei olisi yhteneväistä ideologiaa, voimme havaita, että Suomessa on paljon ja monenlaisia artisteja, jotka luovat uutta kulttuuria, jossa jonkinlainen kansallismielisyys, jopa radikaali kansallismielisyys, ovat jopa aivan sen keskiössä.
Itse näen positiivisena ilmiönä, ettei ole tarkkarajaista linjavetoa mikä on ”kansallismielistä musiikkia” ja mitä sen tarkalleen ottaen kuuluisi käsitellä. Osa ihmisistä on niin etääntyneitä siitä mitä on edes suomalaisuus, etteivät he kykene esittämään kuin parodiaa suomalaisesta miehestä, jossa jäljellä on enää pintapuolisia makkara&Karjala-lippis tyylisiä tunnusmerkkejä. Suomalainen kansallismielinen taitelija voi yhtä hyvin listata laajan määrän meille tärkeitä ihanteita ja asioita, joita pidämme arvossa, ja huomata, että niiden takana seisoo paljon laajempi määrä ihmisiä kuin voisi kuvitella, jotka eivät edes miellä, että TÄSTÄ asiassa on kyse. Moni musiikissa suoraviivaisesti ilmaistu maskuliininen hyve on jo itsessään lähellä nationalismin hyveitä ja vetoaa laajaan määrään ihmisiä. Joskus emme ehkä edes huomaa miten voimakas metapoliittinen vire voi olla asioissa, jotka lokeroimme esimerkiksi ”fantasian” puolelle vain koska ne eivät ole latistettu osaksi mekaanista arkea.
Olet usein puhunut kansallismielisyyden kolmannesta aallosta, niin sanotusta nationalismi 3.0:sta. Minkälaisia selviytymisstrategioita tämä kolmas aalto tarjoaa valkoisille suomalaisille, ja miten ne eroavat perinteisestä puoluepolitiikasta?
Itse kuulun ehkä enemmän toisen aallon hieman antisosiaalisempaan ja vastakulttuurillisempaan muotoon. Tuo raja ei ole kiveen kirjoitettu ja pidän 3.0 relevanttina ja olennaisena lisänä.
Mielestäni olennaisin ero suhteessa puoluepolitiikkaan on se, että puolueilla menee merkittävä määrä energiaa siihen, että se haluaisi päästä tekemään yhteiskunnallisia muutoksia lainsäädännön tasolla, joka muodostaa pakkoja ja sitovia suuntaviivoja. Ihmiset, jotka haluavat päättäjiä hoitamaan yhteisiä asioita, voivat edellyttää merkittävää määrää yleistietoa ja tietotaitoa, joka ei usein ole ”yhden asian liikkeiden” vahvuus. Siksi menestys tuppaa jäämään maltilliseksi.
Kolmannen aallon kansallismielinen toiminta taas pyrkii korostamaan jo tässä hetkessä elämään todeksi oman maailmankatsomuksensa. Menetelmä on antaa esimerkkiä ja luoda mahdollisuuksia. En ole kovinkaan yllättynyt, jos kuka tahansa nuori tai vanha kansallismielinen kokisi inspiroivammaksi ajatuksen elää todeksi ihanteitaan, kuin odottaa milloin pääsee säätelemään muiden tekemisiä lainsäädännön puitteissa asioista, jotka kiinnostavat hyvin vähän.
Tietenkin, hyvin harvat asiat sulkevat pois toisiaan ja pyrkimykset voivat edetä hyvin rinnakkain. Politiikan saralla ulkoparlamentaarinen vaikuttaminen voi osoittautua paljon realistisemmaksi ja tehokkaammaksi tavaksi toimia. Tai ainakaan sitä ei pidä väheksyä. Silti myös epäonnistunut puolueprojekti voi toimia jopa positiivisena metapoliittisena ilmiönä. Esimerkiksi tekemällä konkreettisen selväksi mitä on nykyaikainen demokratia ja miten järjestelmän ehdottomuus ei salli todellista haastajaa. Sen tietenkin kokevat myös muut liikkeet, jotka haastavat liikaa liberaalin markkinatalouden sääntöjä.
Konferenssimme teema on ”The Rising tide of Color”, joka viittaa Lothrop Stoddardin yli sata vuotta vanhaan kirjaan, jossa hän ennusti värillisen maailman nousevan tulevaisuudessa valkoista valtaa vastaan. Kirjan julkaisuhetkellä maapallon väkiluku oli hieman yli 1,5 miljardia, josta valkoisten osuus oli 500 miljoonaa. Mitä ajatuksia nämä luvut sinussa herättävät?
Oletan että päällimmäisenä pitäisi olla kauhistus valkoisen populaation määrän äärimmäisen rajusta prosentuaalisesta laskusta. Kuitenkin määrä mitä valkoisia edelleen on, herättää ajatuksia, että kaikki ne kulttuurilliset saavutukset mistä meidät tunnetaan, ovat edelleen mahdollisia, resurssien puitteissa. Tarkemmin rajattuna, tuntuu joskus eriskummalliselta, että näennäisesti köyhä, kouluttamaton ja populaatioltaan ratkaisevasti pienempi Suomi omasi ja oikein janosi tietynlaista visiota ja päämäärää tavalla joka tässä ajassa tuntuu mahdottomalta. Tuo visio Suomesta, ja suomalaisista, ihanteet ja päämäärät, loivat todellisuutta, joka tuntuu nykyään jumiutuvan takkuilevan teoreettisiin laskelmiin ja itsetunnon ja omanarvontunnon puutteeseen, jossa ainoa mittari on talous, jonka eteen kaikki ovat valmiina uhraamaan kaiken.
Voimme saivarrella termistä rotu tai kansakunta jne., mutta toisaalta ei ole pakko. Voimme myös ihan rohkeasti todeta, että rotukysymys nivoutuu suoraan kysymykseen pienten kansojen olemassaolosta ja siksi tuntuu jopa oudolta, että Suomen kaltaisessa maassa joutuisi perustelemaan ajatusta, että joskus rodulla on merkitystä. Herää lähinnä kysymys siitä, miten korruptoitunutta, elinvoimatonta ja lopulliseen kuolemaan tuomittua on ajattelu, jossa tätä kysymystä pidetään epäkorrektina tai jopa pahana?
____
Interview with Vapaudenristi
Greetings, Mikko! How are you and your family doing?
Everything’s okay!
You’ve long been a driving force in the nationalist subculture. What was the moment in your life that led you to focus specifically on political music? What’s the origin story of Vapaudenristi, and did the band’s popularity surprise you?
I haven’t focused specifically on political music but rather on all kinds of alternative subcultural music. For me, it’s always been a means of self-expression, and my worldview, thoughts, reflections, and interests are present in my music.
With Vapaudenristi, this feels more pronounced because straightforward national-radical messages are relatively rare among bands compared to other themes. However, I don’t see Vapaudenristi as operating completely detached from other music, like gospel bands preaching to their own crowd. Vapaudenristi is part of the broader field of subcultural music. A surprisingly diverse group of people listen to it, finding something inspiring in it. The band’s popularity outside Finland surprises me more than its popularity within Finland.
What kind of musical influences do you have, and which bands have most impacted Vapaudenristi’s work?
When I founded Vapaudenristi, the idea was to create a band that would be exactly to my taste—something I hadn’t managed to find elsewhere. A band that would combine raw, unpolished sound and straightforward rock energy with more melancholic and darker material. Vocally, it would have a rugged, masculine delivery but, above all, approach lyrics seriously, treating them as meaningful. Instead of just something to sing, the lyrics need to highlight issues I find important, essential, and interesting.
It might sound odd to combine gritty, rough punk rock-style music with lyrics that even include philosophical reflections, but for me, this represents exactly what I expected from music but couldn’t find enough of. Influences come from punk rock, RAC, and metal music. While Unborn SF, Sniper, and Mistreat are naturally obvious names, I was also puzzled by the lack of Finnish bands drawing more inspiration from bands like Freikorps, Störkraft, Stahlgewitter, Heiliger Krieg, Antiseen, and so on.
Listening to Vapaudenristi is a partly contradictory experience—its sound is deliberately raw, the singer’s voice conveys strong aggression, and many of the band’s songs are clearly meant to be sung along with an ecstatic crowd. At the same time, its lyrics conceal deeply profound nationalist philosophy. Could Vapaudenristi be described, in Bowden’s words, as a “civilized thug”? Was combining these two dimensions a conscious choice from the start?
It was a conscious choice. I’m also aware that many people find the roaring vocals and straightforward, raw, simplistic pounding amusing or irritating. Personally, I’m often not drawn to the typical subcultural high-pitched, effeminate squealing or overly clever playing done the wrong way. Vapaudenristi’s approach was exactly what I felt was missing. So, it’s no surprise that I get a lot of inquiries from people asking what else in Vapaudenristi’s style I could recommend, and there’s actually very little of it!
Vapaudenristi is purely political music, but it rejects the bureaucratic jargon, percentages, and legal clauses used in daily politics, clearly aiming to awaken the demons slumbering in the listener’s subconscious. Are the right emotions more important for the victory of nationalism than individual arguments and statistics? Is mainstream nationalism, in your opinion, currently too sterile?
As I said earlier, I don’t see Vapaudenristi as the kind of single-issue, instrumentalized propaganda that gospel bands often produce, which almost always sounds inferior and less significant than so-called real music. For me, Vapaudenristi isn’t just a tool to propagate a nationalist message through music; it’s an expression of nationalist culture. It’s music as much and as ambitiously as any band you’d put next to it, and it’s an essential and important form of self-expression for me.
Vapaudenristi has many songs that touch on everyday reality, representing the traditional middle-finger rebellion of rock music, which fits alongside deeper themes. I don’t think day-to-day politics tied too closely to the present moment is very meaningful content for music whose primary aim is to capture something timeless and powerful. It’s more about a worldview, a way of seeing the world, than what is often reduced to politics. Politics is typically about administration and the concrete realities of the moment, whereas Vapaudenristi operates on a metapolitical level.
You can always debate effectiveness, but that’s only possible once you know the end goals. Many people who have just drifted into following established patterns don’t seem to have a clear idea of why things are done this way. That’s why I consider the metapolitical level far more essential. Current visible nationalism varies between perhaps too much reactive trolling on others’ terms and overly cautious respectability. I believe the most meaningful approach is nationalism that operates on its own terms, including a natural, masculine straightforwardness that doesn’t involve acting according to the expectations set by hostile actors.
How significant role does music play in spreading the nationalist message? Do you feel, for example, that Vapaudenristi attracts entirely new people to the cause, or does it mainly reinforce the worldview of those already at least partially interested? Is Vapaudenristi more of an entry point or a strengthener of existing convictions?
I assume Vapaudenristi can do both. There are many people whose lyrics have made some kind of impact, even if they don’t identify with any specific ideology. Many such people have told me how Vapaudenristi’s lyrics have played a significant role in the process of finally articulating their own feelings or thoughts or how they’ve started questioning the completely hegemonic bubble around them that they hadn’t previously thought about.
Likewise, within nationalist movements, there are many people without a fixed ideology. Many who outsiders might label as Nazis may still be in a state where their worldview and thoughts are a vague “in this direction” feeling, still drawing inspiration and perspective when they keep reflecting on things.
Vapaudenristi’s different albums clearly have distinct themes—Ikuinen kuolema was thematically very dark, dealing with the potential extinction of our race in several songs. Kultainen häkki, on the other hand, was an open and boisterous attack on liberal excess. What will be the musical and ideological theme of your next album?
The next album will likely be an acoustic one, with about half of the new material written specifically for the album and the rest of the acoustic versions of previously recorded material. The songs are mostly ready. At the core of the album is a desire to combine music and lyrics in a slightly unusual way. In typical Vapaudenristi fashion, instead of revelry, nationalism is also found on the darker, more brutal side, which I think is too often overlooked.
What is the current state of Finnish RAC music? Have newcomers been able to fill the big shoes of their predecessors, and is the diversity of nationalist music currently sufficient in your opinion? What musical styles should nationalists focus on in the future?
It depends on how narrowly you want to define RAC. Purists would prefer to keep the term for describing a specific era of skinhead rock music and its directly related sound. I think that’s quite justified.
Vapaudenristi draws a lot of inspiration from RAC music but expands on it and doesn’t claim to play pure British skinhead rock. In Finland, there’s a much broader expression of national-radical music, which includes RAC but also much more. The term “radical” can be seen as referring to a demand for fundamental change. The term “national-radical” can thus be understood as a demand that the current mainstream notion of nationality as a mere formality or bureaucratic document feels wrong. Nor is a “country” just a defined economic zone.
I see it as positive that there isn’t a strict line defining what “nationalist music” is or what it should specifically address. Some people are so detached from what Finnishness even is that they can only produce a parody of a Finnish man, reduced to superficial markers like sausage, beer, and a Karjala cap. A Finnish nationalist artist can just as well list a wide range of ideals and things we value and realize that a much broader group of people than you’d expect stands behind them, even those who don’t realize this is what it’s about. Many masculine virtues expressed straightforwardly in music are already close to nationalist virtues and appeal to a wider audience.
Sometimes we might not even notice how powerful a metapolitical undercurrent can be in things we categorize as “fantasy” just because they aren’t reduced to mechanical daily life.
You’ve often spoken about the third wave of nationalism, the so-called Nationalism 3.0. What survival strategies does this third wave offer white Finns, and how do they differ from traditional party politics?
I probably belong more to the slightly antisocial, countercultural form of the second wave. The boundary isn’t set in stone, and I find 3.0 relevant and essential. In my view, the key difference from party politics is that parties expend significant energy trying to achieve societal changes through legislation, creating mandates and binding guidelines. People who want decision-makers to handle collective affairs may expect a significant amount of general knowledge and expertise, which isn’t often the strength of “single-issue movements.” That’s why success tends to remain modest.
Third-wave nationalist activity, on the other hand, seeks to emphasize living out one’s worldview in the present moment. The method is to lead by example and create opportunities. I’m not surprised if any young or old nationalist finds the idea of living out their ideals more inspiring than waiting for the chance to regulate others’ actions through legislation on matters that interest them little.
Of course, few things are mutually exclusive, and efforts can proceed in parallel. In politics, extra-parliamentary activism can prove much more realistic and effective. At the very least, it shouldn’t be underestimated. Still, even a failed party project can serve as a positive metapolitical phenomenon, for example, by making it concretely clear what modern democracy is and how the system’s rigidity doesn’t allow a true challenger. Other movements that challenge the rules of liberal market economies too much experience this as well.
Our conference theme is “The Rising Tide of Color,” referring to Lothrop Stoddard’s over 100-year-old book, in which he predicted the colored world rising against white dominance in the future. At the time of the book’s publication, the global population was just over 1.5 billion, of which whites accounted for 500 million. What thoughts do these numbers evoke in you?
I suppose the primary reaction should be horror at the extremely sharp percentage decline in the white population. However, the number of whites that still exist sparks thoughts that all the cultural achievements we’re known for are still possible, within the limits of resources. More specifically, it sometimes feels peculiar that an ostensibly poor, uneducated, and decisively smaller Finland possessed and even thirsted for a certain kind of vision and purpose in a way that feels impossible today. That vision of Finland and Finns, the ideals and goals, created a reality that now seems bogged down in faltering theoretical calculations and a lack of self-esteem and self-worth, where the only measure is the economy, for which everything is ready to be sacrificed.
We can quibble over terms like race or nation, but we don’t have to. We can also boldly state that the race question is directly tied to the question of the existence of small nations, and it feels odd that in a country like Finland, one would need to justify the idea that race sometimes matters. The main question that arises is how corrupt, lifeless, and doomed to final death is a mindset that considers this question incorrect or even evil?
Minäpä väitän, että kansallisuudella on vähintään yhtä paljon merkitystä kuin rodulla. Ajatellaan vaikka kansanomaista (kevyttä) musiikkia. Kuinka erilainen perinne on esimerkiksi briteillä (irkut poislukien) verrattuna vaikkapa ranskalaisiin, saksalaisiin tai italialaisiin, suomalaisista puhumattakaan. No, nämä esimerkit olivat kaikki valkoisen rodun sisältä, vaikka kai meillä on myös rodullisia eroavaisuuksia. Siitä olen kyllä täysin samaa mieltä, että talous kaiken mittarina on perseestä.