Vapaudenristi on alakulttuurimusiikin monitoimimiehen Mikko Aspan perustama yhtye, jonka sanoitukset käsittelevät mm. kansallismielistä heräämistä, soturimystiikkaa ja miehistä velvollisuudentuntoa. Tietoisen rajusta poljennostaan ja rouheasta lauluäänestään tunnettu yhtye on toiminut vuosien ajan kansallismielisten musiikkitapahtumien vetonaulana. Yhtye esiintyy akustisena tulevassa Awakening-konferenssissa. Voit ilmoittautua konferenssiin osoitteessa awakeningfinland@protonmail.com
Tervehdys Mikko, kuinka sinä ja perheesi voitte?
Kaikki ok!
Olet toiminut pitkään kansallismielisen alakulttuurin veturina. Mikä oli omassa elämässäsi se hetki, joka sai sinut keskittymään nimenomaisesti poliittiseen musiikkiin? Minkälainen syntytarina Vapaudenristillä on ja tuliko yhtyeen saama suosio sinulle yllätyksenä?
En ole keskittynyt nimenomaisesti poliittiseen musiikkiin, vaan kaikenlaiseen vaihtoehtoiseen alakulttuurimusiikkiin. Minulle se on aina ollut itseilmaisun väline ja oma maailmankuvani, ajatukseni, pohdintani ja kiinnostuksen kohteeni ovat musiikissani läsnä.
Vapaudenristissä se tuntuu korostuneelta, sillä suorasukaista kansallisradikaalia viestiä on bändien keskuudessa verrattain vähän suhteessa moneen muuhun sisältöön. En kuitenkaan näe, että Vapaudenristi operoisi täysin irrallaan muusta musiikista, samaan tyyliin kuin omalle porukalle saarnaavat gospel-bändit. Vapaudenristi on osa laajempaa alakultuurimusiikin kenttää. Sitä kuuntelee yllättävän erilaisten ihmisten joukko, joka saa siitä jotain inspiroivaa irti. Vapaudenristin suosio Suomen ulkopuolella yllättää minua enemmän kuin sen suosio Suomessa.
Minkälaisia musiikillisia esikuvia sinulla on, ja mitkä yhtyeet ovat eniten vaikuttaneet Vapaudenristin tuotantoon?
Kun perustin Vapaudenristin, oli ajatus bändistä, joka olisi juuri omaan makuuni ja sellaista mitä en ole onnistunut löytämään. Bändi, joka yhdistäisi raakaa ja hiomatonta soundia ja suoraviivaista rock meininkiä melankolisempaan ja synkempään materiaaliin. Vokaaleiltaan karskin maskuliinista ulosantia, mutta ennen kaikkea lähestyisi lyriikkaa tavallaan vakavasti, ja pitäen niitä merkityksellisinä. Sen sijaan että olisi vain jotain laulettavaa, tekstien pitää tuoda esiin asioita, jotka koen tärkeiksi, olennaisiksi ja kiinnostaviksi.
Joskus voi kuulostaa oudolta yhdistää karkea ja rupinen punk rock-tyyppinen musa ja jopa filosofisia pohdintoja sisältävät tekstit, mutta itselleni ne edustavat juuri sitä mitä musiikilta odotin, mutta jota en löytänyt tarpeeksi. Vaikutteita on niin punk rock, RAC että metallimusiikista. Vaikka Unborn SF, Sniper ja Mistreat ovat luonnollisesti ilmiselviä nimiä, samaan aikaan itseäni ihmetytti, ettei Suomesta löydy bändejä, jotka ammentavat enemmän vaikutteita bändeistä kuten Freikorps, Störkraft, Stahlgewitter, Heiliger Krieg, Antiseen, ja niin edespäin.
Vapaudenristi on kuuntelukokemuksena osittain ristiriitainen kokemus – sen soundi on tietoisen karkea, laulajan äänestä välittyy vahva aggressio, ja yhtyeen monet kappaleet on selvästi tehty hurmoshenkisen yleisön kanssa yhdessä laulettaviksi. Samaan aikaan sen sanoituksiin kätkeytyy erittäin syvällistä kansallismielistä filosofiaa. Voisiko Vapaudenristiä kuvailla Bowdenin sanoin”sivistyneeksi öykkäriksi”? Onko tämän kahden eri ulottuvuuden yhdistäminen ollut alusta lähtien tietoinen valinta?
Se on ollut tietoinen valinta. Olen myös hyvin tietoinen, että monia ihmisiä huvittaa tai ärsyttää mylvivä örinä ja suoraviivaisen karkea yksinkertainen takominen. Itseäni taas ei usein puhuttele alakulttuureissa tyypillinen neitimäinen kiljuminen ja väärällä tavalla näppärä soitanta. Vapaudenristin lähestymistapa oli juuri sellainen mitä itse koin puuttuvaksi. Siksi ei edes yllätä, miten saan paljon kyselyitä ihmisiltä siitä, mitä muuta Vapaudenristin tyylistä voisin suositella, ja sitä on lopulta hyvin vähän!
Vapaudenristi on puhtaasti poliittista musiikkia, mutta se hylkää päivänpolitiikassa käytettävän kapulakielen, prosenttiluvut ja pykälät, ja pyrkii selvästi herättelemään kuuntelijansa alitajunnassa uinuvia demoneita. Ovatko oikeanlaiset tunteet kansallismielisyyden voiton kannalta tärkeämpiä kuin yksittäiset argumentit ja tilastot? Onko valtavirtainen kansallismielisyys mielestäsi tällä hetkellä liian steriiliä?
Kuten aiemmin sanoin, en miellä Vapaudenristin olevan gospel-bändien tyylillä sellaista yhden asian välineellistettyä propagandaa, joka tuppaa lähes aina kuulostamaan ala-arvoiselta ja vähäpätöisemmältä kuin niin sanottu oikea musiikki. Itselleni Vapaudenristi ei ole vain väline propagoida kansallismielistä sanomaa musiikilla, vaan se itsessään on kansallismielisen kulttuurin ilmentymä. Se on musiikkia yhtä paljon ja yhtä kunnianhimoisesti kuin mikä vain rinnalle laitettava bändi ja se on minulle olennainen ja tärkeä itseilmaisun tapa.
Vapaudenristillä on paljon arkitodellisuutta sivuavia kappaleita, ja ne edustavat sitä kapinallisen rock musiikin perinteisempää keskisormen näyttöä, joka sopii syvemmälle menevien aiheiden rinnalle. En koe, että liian tähän hetkeen sidottu päivänpolitiikka olisi kovin mielekäs sisältö musiikkiin, jonka olennaisin pyrkimys olisi tavoittaa jotain ajatonta ja voimakasta. Kyse on enemmän maailmankuvasta, maailmankatsomuksesta kuin siitä mikä monesti latistetaan politiikan alle. Politiikka on tyypillisesti hallinnointia ja tämän hetken konkretiaa, kun taas Vapaudenristi operoi metapolitiikan tasolla.
Tehokkuudesta voi aina vältellä, mutta senkin pystyy tekemään vasta kun tietää pyrkimykset. Monella ihmisellä, joka on vaan ajautunut toteuttamaan totuttuja tapoja, ei tunnu olevaan kovinkaan selvää kuvaa siitä kysymyksestä, miksi näin tehdään. Siksi pidän metapoliittista tasoa huomattavasti olennaisempana. Nykyinen näkyvä kansallismielisyys vaihtelee sen välillä, että siitä löytyy ehkä jopa liikaa muiden ehdoilla reagoivaa trollailua kuin varman päälle pelaava sisäsiistiyttä. Uskoisin, että mielekkäin tapa on omilla ehdoilla toimiva kansallismielisyys, johon sisältyy myös luontainen miehekäs suorasukaisuus, johon ei kuulu toimia vihamielisten toimijoiden asettamien odotusten mukaisesti.
Kuinka suuri rooli musiikilla on kansallismielisen sanoman levittäjänä? Koetko esimerkiksi Vapaudenristin houkuttelevan täysin uusia ihmisiä aatteen pariin, vaan enemmänkin vahvistavan niiden maailmankatsomusta, jotka ovat jo valmiiksi ainakin osittain asiasta kiinnostuneita? Onko Vapaudenristi siis enemmänkin sisäänheittäjä vai jo olemassa olevan vakaumuksen lujittaja?
Oletan että Vapaudenristi pystyy molempiin. On paljon ihmisiä, joihin tekstit ovat tehneet jonkinlaisen vaikutuksen, vaikka he eivät itseään mieltäisi erityisesti minkään tietyn aatteen ihmisiksi. Moni tällainen ihminen on tullut kertomaan miten nimenomaan Vapaudenristin lyriikat ovat näytelleet merkittävää roolia prosessissa, jossa omat tunteet tai ajatukset ovat alkaneet vihdoin tulla artikuloiduiksi. Tai miten ovat päätyneet kyseenalaistamaan ympärillään olevan täysin hegemonisen kuplan, jota eivät aiemmin ole tulleet ajatelleeksi.
Samoin, kansallismielisen liikehdinnän sisällä on paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään lukkoon lyötyä ideologiaa. Moni, jotka ulkopuoliset saattavat luokitella natseiksi, voivat olla edelleen siinä tilassa missä maailmankuva ja ajatukset ovat yhä epämääräinen ”tällä suunnalla” liikkuva hahmoton tunne, joka saa edelleen inspiraatiota ja perspektiiviä, kun päätyy kelailemaan asioita yhä uudestaan.
Vapaudenristin eri albumeilla on selvästi toisistaan poikkeavia teemoja – Ikuinen kuolema oli teemallisesti hyvin synkkä, sillä se käsitteli usean kappaleen verran rotumme mahdollista sukupuuttoa. Kultainen häkki oli taasen avoin ja riehakas hyökkäys liberaalia yltäkylläisyyttä vastaan. Mikä tulee olemaan seuraavan albuminne musiikillinen ja ideologinen teema?
Seuraava levy on todennäköisesti akustinen albumi, jossa noin puolet on uutta materiaalia kirjoitettu nimenomaan levyä varten ja loput akustisia versioita jo aiemmin levytetystä materiaalista. Kappaleet ovat pitkälti jo valmiina. Levyn ytimessä on halu pyrkiä yhdistämään hieman epätavallisella tavalla musiikkia ja lyriikkaa. Vapaudenristille tyypilliseen tapaan ilottelun sijaan kansallismielisyys löytyy myös sieltä varjoisalta ja raadollisemmalta puolelta, jota minusta turhan usein väheksytään.
Mikä on suomalaisen RAC-musiikin tila tällä hetkellä? Ovatko uudet tulokkaat kyenneet täyttämään edeltäjiensä suuret saappaat, ja onko kansallismielisen musiikin monipuolisuus tällä hetkellä mielestäsi riittävä? Mitkä ovat niitä musiikillisia tyylisuuntauksia, joihin kansallismiesten kannattaisi tulevaisuudessa keskittyä?
Riippuu siitä, miten tarkasti RAC halutaan määrittää. Oikeaoppisemmat haluaisi mieluummin säilyttää kyseisen termin kuvaamaan tietyn aikakauden skinhead rock-musiikin ilmentymää ja siihen suoraan liittyvää soundia. Minusta se on ihan perusteltua.
Vapaudenristi ottaa paljon vaikutteita RAC-musiikista, mutta laajentaa sitä eikä yritä väittää soittavansa puhdasoppista brittiläistä skinhead rockia. Suomessa on paljon laajempi kansallisradikaalin musiikin ilmentymä, johon sisältyy RAC, mutta lisäksi on paljon muutakin. Radikaali voidaan sanana katsoa viittaavan jonkinlaisen perinpohjaisen muutoksen vaatimiseen. Kansallisradikaali termi voidaan siis ymmärtää vaatimuksena, ettei nykyisin valtavirtainen ajatus kansallisuudesta lähinnä ilmoitusluontoisena tai viranomaisdokumentin muodossa olevana asiana tunnu oikealta. Eikä ”maa” ole pelkkä rajattu talousalue.
Itse näen että kansallisradikaali sisältää ajatuksen, että tuon kaltainen ajattelu on virheellinen ja ilman etnistä komponenttia koko kansakunnan ajatus hämärtyy jonkinlaisella itsepetoksella. Sillä kuitenkin etnisyys on monessa muussa yhteydessä todella olennainen ja merkitsevä asia. Vaikka tarjolla ei olisi yhteneväistä ideologiaa, voimme havaita, että Suomessa on paljon ja monenlaisia artisteja, jotka luovat uutta kulttuuria, jossa jonkinlainen kansallismielisyys, jopa radikaali kansallismielisyys, ovat jopa aivan sen keskiössä.
Itse näen positiivisena ilmiönä, ettei ole tarkkarajaista linjavetoa mikä on ”kansallismielistä musiikkia” ja mitä sen tarkalleen ottaen kuuluisi käsitellä. Osa ihmisistä on niin etääntyneitä siitä mitä on edes suomalaisuus, etteivät he kykene esittämään kuin parodiaa suomalaisesta miehestä, jossa jäljellä on enää pintapuolisia makkara&Karjala-lippis tyylisiä tunnusmerkkejä. Suomalainen kansallismielinen taitelija voi yhtä hyvin listata laajan määrän meille tärkeitä ihanteita ja asioita, joita pidämme arvossa, ja huomata, että niiden takana seisoo paljon laajempi määrä ihmisiä kuin voisi kuvitella, jotka eivät edes miellä, että TÄSTÄ asiassa on kyse. Moni musiikissa suoraviivaisesti ilmaistu maskuliininen hyve on jo itsessään lähellä nationalismin hyveitä ja vetoaa laajaan määrään ihmisiä. Joskus emme ehkä edes huomaa miten voimakas metapoliittinen vire voi olla asioissa, jotka lokeroimme esimerkiksi ”fantasian” puolelle vain koska ne eivät ole latistettu osaksi mekaanista arkea.
Olet usein puhunut kansallismielisyyden kolmannesta aallosta, niin sanotusta nationalismi 3.0:sta. Minkälaisia selviytymisstrategioita tämä kolmas aalto tarjoaa valkoisille suomalaisille, ja miten ne eroavat perinteisestä puoluepolitiikasta?
Itse kuulun ehkä enemmän toisen aallon hieman antisosiaalisempaan ja vastakulttuurillisempaan muotoon. Tuo raja ei ole kiveen kirjoitettu ja pidän 3.0 relevanttina ja olennaisena lisänä.
Mielestäni olennaisin ero suhteessa puoluepolitiikkaan on se, että puolueilla menee merkittävä määrä energiaa siihen, että se haluaisi päästä tekemään yhteiskunnallisia muutoksia lainsäädännön tasolla, joka muodostaa pakkoja ja sitovia suuntaviivoja. Ihmiset, jotka haluavat päättäjiä hoitamaan yhteisiä asioita, voivat edellyttää merkittävää määrää yleistietoa ja tietotaitoa, joka ei usein ole ”yhden asian liikkeiden” vahvuus. Siksi menestys tuppaa jäämään maltilliseksi.
Kolmannen aallon kansallismielinen toiminta taas pyrkii korostamaan jo tässä hetkessä elämään todeksi oman maailmankatsomuksensa. Menetelmä on antaa esimerkkiä ja luoda mahdollisuuksia. En ole kovinkaan yllättynyt, jos kuka tahansa nuori tai vanha kansallismielinen kokisi inspiroivammaksi ajatuksen elää todeksi ihanteitaan, kuin odottaa milloin pääsee säätelemään muiden tekemisiä lainsäädännön puitteissa asioista, jotka kiinnostavat hyvin vähän.
Tietenkin, hyvin harvat asiat sulkevat pois toisiaan ja pyrkimykset voivat edetä hyvin rinnakkain. Politiikan saralla ulkoparlamentaarinen vaikuttaminen voi osoittautua paljon realistisemmaksi ja tehokkaammaksi tavaksi toimia. Tai ainakaan sitä ei pidä väheksyä. Silti myös epäonnistunut puolueprojekti voi toimia jopa positiivisena metapoliittisena ilmiönä. Esimerkiksi tekemällä konkreettisen selväksi mitä on nykyaikainen demokratia ja miten järjestelmän ehdottomuus ei salli todellista haastajaa. Sen tietenkin kokevat myös muut liikkeet, jotka haastavat liikaa liberaalin markkinatalouden sääntöjä.
Konferenssimme teema on ”The Rising tide of Color”, joka viittaa Lothrop Stoddardin yli sata vuotta vanhaan kirjaan, jossa hän ennusti värillisen maailman nousevan tulevaisuudessa valkoista valtaa vastaan. Kirjan julkaisuhetkellä maapallon väkiluku oli hieman yli 1,5 miljardia, josta valkoisten osuus oli 500 miljoonaa. Mitä ajatuksia nämä luvut sinussa herättävät?
Oletan että päällimmäisenä pitäisi olla kauhistus valkoisen populaation määrän äärimmäisen rajusta prosentuaalisesta laskusta. Kuitenkin määrä mitä valkoisia edelleen on, herättää ajatuksia, että kaikki ne kulttuurilliset saavutukset mistä meidät tunnetaan, ovat edelleen mahdollisia, resurssien puitteissa. Tarkemmin rajattuna, tuntuu joskus eriskummalliselta, että näennäisesti köyhä, kouluttamaton ja populaatioltaan ratkaisevasti pienempi Suomi omasi ja oikein janosi tietynlaista visiota ja päämäärää tavalla joka tässä ajassa tuntuu mahdottomalta. Tuo visio Suomesta, ja suomalaisista, ihanteet ja päämäärät, loivat todellisuutta, joka tuntuu nykyään jumiutuvan takkuilevan teoreettisiin laskelmiin ja itsetunnon ja omanarvontunnon puutteeseen, jossa ainoa mittari on talous, jonka eteen kaikki ovat valmiina uhraamaan kaiken.
Voimme saivarrella termistä rotu tai kansakunta jne., mutta toisaalta ei ole pakko. Voimme myös ihan rohkeasti todeta, että rotukysymys nivoutuu suoraan kysymykseen pienten kansojen olemassaolosta ja siksi tuntuu jopa oudolta, että Suomen kaltaisessa maassa joutuisi perustelemaan ajatusta, että joskus rodulla on merkitystä. Herää lähinnä kysymys siitä, miten korruptoitunutta, elinvoimatonta ja lopulliseen kuolemaan tuomittua on ajattelu, jossa tätä kysymystä pidetään epäkorrektina tai jopa pahana?
