Blogit

Hiekalle rakennettu perusta

Helsingissä järjestetty Pride-kulkue keräsi poliisin arvioiden mukaan jopa 100 000 osallistujaa, joka tekee siitä suurimman vuosittain järjestettävän poliittisen tapahtuman Suomessa. Samalla tavoin kuin Priden synnyinmaassa Yhdysvalloissa, myös Suomessa liikehdintä on muuttunut viime vuosina kaikenlaisen monimuotoisuuden juhlaksi, luopuen aiemmasta vain seksuaalivähemmistöihin suunnatusta fokuksesta. Inklusiivisuutta korostavat järjestäjät ovat vuosien varrella kasvattaneet kulkueen osallistujapohjaa transsukupuolisilla, ”rodullistetuilla” (eli ei-valkoisilla), panseksuaaleilla ja muilla vastaavilla ryhmillä, joiden suurin yhdistävä tekijä on taistelu valkoista ja heteronormatiivista yhteiskuntaa vastaan. Vaikkakin kulkueeseen osallistuvat haluavatkin esittää edustavansa jonkin sortin kapinahenkistä muutosvoimaa, heillä on takanaan koko ympäröivä yhteiskunta suurimpia mediataloja, valtion instituutioita ja suuryrityksiä myöten. Mikäli kulkueen esittämät mielipiteet ”moninaisuudesta” ja ”rakkaudesta” olisivat millään tavoin kapinallisia, niiden esittämisestä tulisi seurata sosiaalisia sanktioita ja virkavallan toimeenpanemia rangaistuksia. Priden näkökulmasta tilanne on enemmänkin päinvastainen. Sanktiot seuraavat tällä hetkellä niitä yrityksiä ja poliitikkoja, jotka ovat näkyvästi kyseistä tapahtumaa vastaan, mikä tekee heistä todellisuudessa aiemmin mainitun kapinahengen edustajia. Traditionalismi on uusi punk.

Pride on ihmiskuvaltaan ja ulostuloiltaan selvästi vasemmistolainen karnevaali, jonka tarkoitus on normalisoida vasemmistolaisia arvoja. Kyseiset vasemmistolaiset arvot, jotka on pääosin esitetty rakkauden ja yhdenvertaisuuden kääreissä, pohjautuvat käytännössä kulttuurilliseen taisteluun essentialismia vastaan.  Essentialismi, eli usko ihmisten ja ilmiöiden sisäsyntyisiin ominaisuuksiin, on perinteisesti ollut oikeistolaisen ajattelun kulmakivi. Essentialismin näkökulmasta ihmisillä on sisäsyntyisesti muuttumaton ydin, perusolemus, jonka ihminen kykenee parhaimmillaan vain tukahduttamaan, mutta josta hän ei koskaan pääse täysin eroon. Tästä sisäsyntyisestä olemuksesta kumpuaa myös ihmisten taipumukset, eli ihmisen tavanomaisin tapa toimia erilaisissa ympäristöissä. Samalla tavoin kuin essentialismi toimii osana yksilöä, sitä sovelletaan myös suurempien ryhmien tarkkailussa. Mikäli kaksi ihmisryhmää eroaa voimakkaasti toisistaan esimerkiksi käyttäytymisensä perusteella, essentialisti näkee kyseisen eron johtuvan kyseisten ryhmien jäsenten sisäsyntyisistä eroista, siinä missä konstruktivisti, tai helpommin sanottuna edistysmielinen, keskittää huomionsa ympäristöön. Edistysmieliselle ihmisten keskinäiset erot ovat minimaalisia, ja niitä voidaan vähentää entisestään poliittisilla toimenpiteillä, kuten kasvatuksella ja koulutuksella. Ihmisryhmien globaali epätasa-arvoisuus on edistysmielisen mielestä seurausta yhteiskuntien epäonnistumisesta, siinä missä essentialisti näkee kyseisen epäonnistumisen johtuvan ihmisten omasta epäonnistumisesta.

Nämä jakolinjat ovat merkittäviä, sillä niiden perusteella tehdään käytännön ongelmista voimakkaasti toisistaan poikkeavia johtopäätöksiä. Jos jonkun ihmisryhmän kohtaamat ongelmat nähdään johtuvan yhteiskunnasta, kaikki olemassa olevat resurssit kohdentuvat väistämättä yhteiskunnan ja sitä ylläpitävien ihmisten tarkasteluun. Mikäli ongelmat nähdään johtuvan ihmisryhmien toisistaan poikkeavista olemuksista, ratkaisu jonkun väestöryhmän aiheuttamiin ongelmiin perustuu ongelmia aiheuttavan väestöryhmän arviointiin. Nämä jakolinjat ovat selvästi nähtävillä keskusteltaessa esimerkiksi monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta, joissa väestöryhmien erot ovat selvästi todettavissa, mutta kyseisistä eroavuuksista tehdyt johtopäätökset eroavat voimakkaasti toisistaan. Vertailuja kahden toisistaan poikkeavan väestöryhmän välillä voidaan tehdä lukuisissa eri maissa. Yhdysvalloissa valkoisten ja värillisten välillä, Euroopassa kantaväestön ja muslimien välillä ja Etelä-Afrikassa valkoisten ja afrikkalaisten välillä. Mikäli jonkun ihmisryhmän synnyttämät sosiaaliset ongelmat nähdään johtuvan ryhmän omasta olemuksista, on loogista pyrkiä vähentämään tämän ongelmia aiheuttavan ryhmän läsnäoloa läntisissä yhteiskunnissa.

Essentialistisen maailmankatsomuksen yksi perusolettamus on myös kyseisten kategorioiden muuttumattomuus, eli käytännössä ihminen ei pysty ”ohjelmoitumaan” osaksi uutta ryhmää, sillä hän säilyttää aina olemuksessaan piirteitä, jotka ovat tälle toiselle ryhmälle vieraita ja jotka erottavat tämän ihmisen väistämättä muista ryhmän jäsenistä. Edistysmielinen ihminen eroaa ihmiskuvaltaan tältä osin voimakkaasti essentialisteista, sillä hän ei tunnusta ihmisryhmien välisiä eroja, eikä myöskään väestölaadullisia mittareita. Edistysmieliselle ihmiselle ihmiset omaavat tietyt perusominaisuudet, jotka hän yleensä projisoi omasta, pääosin valkoisesta, ympäristöstään ja ajattelee että ihmisryhmien väliset ristiriitaisuudet ovat voitettavissa kulttuurinvaihdon, kohtaamisten ja kasvatuksen avulla. Väestöryhmien erot kognitiivisissa kyvyissä, ryhmäidentiteeteissä ja ryhmäkäyttäytymisessä ovat edistysmieliselle vain eräänlaisia kivikautisia jäänteitä, jotka voidaan selättää rohkeilla poliittisilla päätöksillä. Vastavuoroisesti mikäli näitä eroja ihmisten välillä esiintyy vielä vuosikymmenten tai vuosisatojen jälkeenkin, syy löytyy epäonnistuneista poliittisista päätöksistä, jotka eivät ole onnistuneet saamaan mukamas tasalaatuisesta populaatiosta irti haluttuja lopputuloksia.

Yksilön näkökulmasta nämä erot kahden maailmankatsomuksen välillä voitaisiin esittää siten, että siinä missä edistysmielinen toteaa ”ole sitä mitä haluat olla”, essentialisti sanoo ”tyydy siihen, mitä olet”. Edistysmielisten ihmisten kaipuu tasa-arvoon näkyy hyvin myös Pride-aktivismissa, jossa yhteiskunnallisesti sangen marginaalisia seksuaalisia itseilmaisun muotoja yritetään esittää yhtä hyvinä, ellei jopa tiedostavampana ratkaisuna, kuin perinteistä heterosuhdetta ja sen kylkiäisenä tulevaa ydinperhettä. Tätä päämäärää edistetään kahdella eri tyylillä, jotka saattavat näyttää pintapuolisesti ristiriitaisilta. Toisaalta seksuaali -ja sukupuolivähemmistöt ovat ”ihan samanlaisia” tuottavia yhteiskunnan osia kuin heterotkin, jolloin heihin liitetyt vanhahtavat stereotypiat eivät pidä paikkaansa. Toisaalta nämä samat vähemmistöt eroavat kuitenkin omasta mielestään niin paljon heteroista, että he joutuvat toistuvasti tekemään selväksi mikä on heidän oikea sukupuolensa, tai kuinka pienimmätkin heteronormatiiviset ärsykkeet synnyttävät heissä valtavasti mielipahaa. Valkoisen heteromiehen ei sovi todeta, että homot ovat tietynlaisia, tai kuinka transsukupuoliset käyttäytyvät tavalla x, sillä se johtaa melkoiseen läksytykseen kyseisten aktivistien toimesta. Edellä mainittu pohdiskelu kyseisten ryhmien erilaisuudesta on pahimmillaan jopa toiseuttavaa, mikäli halutaan käyttää kyseisten ryhmien omaa jargonia.

Essentialistin näkökulmasta oleellista on se, onko kyseiset väestöryhmät todellisuudessa niin samanlaisia heteroiden kanssa, kun virallisissa ulostuloissa esitetään. Heidän seksuaalikäyttäytymisensä eroaa ainakin voimakkaasti heteroista, jos virallisiin tilastoihin on uskominen. Homoseksuaalit miehet harrastavat heteroita paljon enemmän irtosuhteita, joka edistää myös sukupuolitautien leviämistä. HIV-tartunnoista lähes 70 % tapahtuu homoseksuaaleille, mikä on tuntuva yliedustus ottaen huomioon kyseisen ryhmän suhteellisen pienen lukumäärän. Neljäsosa uusista HIV-tartunnoista syntyy ”ötökkäjahdiksi” nimetystä toiminnasta, jossa HIV-negatiiviset homomiehet pyrkivät tietoisesti harrastamaan seksiä virusta kantavien partnereiden kanssa. Kyseistä tartuntaa pidetään joissain piireissä ”lahjana” ja aidon homoseksuaalin tunnuksena. Kyseisellä toiminnalla pyritään myös taistelemaan heteronormatiivista yhteiskuntaa vastaan, joka on HIV-epidemian puhkeamisen jälkeen yrittänyt vähentää uusien tartuntojen syntymistä seksuaalivalistuksella, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sama yliedustus sukupuolitaudeista on havaittavissa myös Suomessa, jossa homomiehen HIV-riski on 20-kertainen heteroväestöön verrattuna.

Oman lisänsä Prideen antaa myös sukupuolten moninaisuus, joka pyrkii korostamaan transsukupuolisten ihmisten asemaa. Transsukupuoliset, eli kehodysforiasta kärsivät ihmiset, ovat laveasti määritellen niitä ihmisiä, joiden henkinen ja biologinen sukupuoli ovat ristiriidassa keskenään. Heidän mielestä ankarat sukupuoliroolit ja niihin sisältyvä selvä jako miehiin ja naisiin on sortava, sillä se ei anna mahdollisuutta vapaaseen yksilölliseen itseilmaisuun. Lääketieteellisestä näkökulmasta sukupuolia on edelleen kaksi, joihin jotkut kehodysforiasta kärsivät ihmiset muutetaan sukupuolenkorjauksena tunnetun operaation avulla. Samankaltaisia operaatioita tehdään myös hermafrodiiteille, eli niille kehityshäiriöisille lapsille, joilla ei ole syntyessään toimivia sukupuolielimiä. Tämän sukupuolisen dualismin rinnalle on syntynyt myös ”muunsukupuolisuus”, joka ei tunnusta kumpaakaan synnynnäistä sukupuolta omakseen. Transsukupuolisuutta on yritetty mainostaa täysin normaalina sukupuoli-identiteetin osoituksena, joka ei eroa millään tavoin perinteisestä sukupuolijaottelusta. Naisena syntyneet ja myöhemmällä iällä mieheksi itsensä operoineet ovat ”ihan yhtä miehiä” kuin synnynnäisetkin miehet, siinä missä miehestä naiseksi itsensä operoineet ovat yhtä naisia mitä synnynnäiset naiset. ”Täydellisestä samankaltaisuudesta” huolimatta transsukupuoliset esiintyvät kuitenkin pääosin omien eturyhmiensä jäseninä, joissa he pääsevät jakamaan kokemuksiaan operaatiostaan ja omasta identiteetistään. Vaikka korjausoperaatiot saattaisivat muuttaa näiden ihmisten ulkonäköä ja muuta ulosantia, he eivät koskaan pääse osaksi sitä joukkoa, jonka jäseniä he niin kipeästi haluaisivat olla. Monelta osin he jäävät steriileiksi, sukupuoliamputoiduiksi ihmisiksi uuden kehon kanssa, joka on keinotekoisesti heille luotu. Transsukupuolisista ihmisistä lähes puolet koettavat itsemurhaa elämänsä aikana ja mikäli laajalti tunnettuun ruotsalaistutkimukseen on uskominen, kyseinen itsemurhariski ei laske korjausoperaation jälkeenkään. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kärsivät myös yleisesti paljon enemmän mielenterveysongelmista kuin heteroväestö.

Tältä osin voidaan todeta, etteivät kyseiset vaihtoehtoiset elämäntavat ole ainakaan yhdenvertaisia perinteisen heteroseksuaalisuuden kannalta, mikä on todennettavissa niiden synnyttämistä surullisista lieveilmiöistä. Ne eivät myöskään ole elämäntapoja, joihin erityisesti kannattaisi ihmisiä kannustaa, saati yrittää nostaa niitä heterosuhteiden kanssa tasa-arvoisiksi elämäntavoiksi. Mikäli kaikki seksuaalisen itseilmaisun muodot olisivat yhdenvertaisia, ne olisivat myös keskenään vapaasti vaihdettavissa. Tämä ehto ei kuitenkaan täyty, sillä mikä tahansa yhteisö selviäisi ilman seksuaalivähemmistöjä, mutta yksikään yhteisö ei selviäisi ilman heteroita, ja heidän ylläpitämää lisääntymistä.

Vasemmistoliberaalin hegemonian takia muutamat oikeistolaiset (ja kansallismieliset) ovat osallistuneet Prideen ja pitäneet sitä jollain tavoin muusta politiikasta irrallisena tapahtumana. Muutamat kansallismielisen toiminnan reunalla hyörivät vääräleuat ovat osallistuneet Prideen pitkälti ”provosoidakseen muslimeita”, tai jonkun muun vastaavan syyn perusteella, jolla he ovat pyrkineet muodostamaan eräänlaisen synteesin maahanmuuttokriittisyytensä ja yhteiskunnan yleisen arvoliberalismin kanssa. Seksuaali -ja sukupuolivähemmistöt ovat muutamia kertoja nostettu jopa eräänlaiselle poliittisen diskurssin alttarille, jonka avulla maltilliset maahanmuuttokriitikot voivat välttää vastapuolen esittämiä natsileimoja.

Tämän kaltainen ajattelu pohjautuu eräänlaiseen reilun pelin henkeen, jossa vastapuolen ihanteita hyväksikäyttäen pyritään luomaan tilanne, jossa vastapuoli on pakotettu hyväksymään ainakin osa maahanmuuttokriitikoiden esittämistä vaatimuksista. Jotkut poliittisesta strategiasta tietämättömät ovat jopa keskenään ilkikurisesti kehuskelleet kuinka homoaktivismia ajamalla vasemmistolla menee vähintäänkin ”aivot solmuun”. Tämän kaltainen ideointi ei tosin ole millään tavoin nokkelaa, ainoastaan pelkuruutta. Pride on itsessään monimuotoisuuden juhla, jonka tavoitteena on purkaa viimeisetkin yhteiskunnassa esiintyvät konservatiiviset rakenteet, jotka vielä muistuttavat ihmisiä heidän muuttumattomasta olemuksestaan. Mikäli itseään maahanmuuttokriittisinä pitävät tahot hyväksyvät sen, että ihminen voi synnynnäisestä sukupuolestaan huolimatta olla aivan mitä sukupuolta hän haluaa, mikä estää esimerkiksi suomalaisuuden täysin vapaan määrittelyn? Kansallisuuden määrittely on kuitenkin huomattavasti abstraktimpi kokonaisuus kuin ihmisen sukupuoli, joka on ihmisen etnisyyttäkin selvempi biologinen todellisuus. Jos näillä ihmisillä on mahdotonta huomata aiemmin mainittuja laadullisia eroja edes seksuaalivähemmistöjen ja heteroiden välillä, kuinka he voivat rehellisesti nähdä niitä suomalaisten ja muukalaistenkaan välillä?

Yleensä tähän hyvesignalointiin syyllistyvät maahanmuuttokriitikot ovat niitä, jotka itsessään karsastavat ajatusta muuttumattomasta olemuksesta, ja edesauttavat tietämättään liberaalien ja vasemmistolaisten päämääriä. Nämä ihmiset hyväksyvät sen, että ihmisryhmät ovat lähtökohtaisesti samanlaisia, mutta tähän mennessä ajettu politiikka on vain epäonnistunut. Ihmisryhmien välisten ristiriitojen nähdäänkin johtuvan nimenomaan vasemmiston omasta identiteettipolitiikasta, joka edustaa mukamas ”oikeaa rasismia”. Pride on kuitenkin käytännössä tämän saman identiteettipolitiikan manifesti, atomisaation ja monimuotoisuuden juhla, joka yhdistää kaikki ne tahot sateenkaarilippunsa taakse, joiden läsnäolo edistää länsimaalaisen sielun ja olemuksen näivettymistä ja lopullista korvautumista.

Tervehenkisen oikeistolaisen liikehdinnän tulisi siten hylätä täysin vastapuolen esittämät ihanteet ympäristön, koulutuksen ja kasvatuksen parantavasta voimasta, ja palata jälleen essentialismin alkulähteille. Tämä tarkoittaisi maahanmuuton vastustamista jo pelkästään sen perusteella, että maahan tulevat ihmiset ovat erilaisia meihin itseemme verrattuna, ja heidän läsnäolonsa synnyttää väistämättä erilaisen yhteiskunnan mitä me itse olisimme kansana saaneet aikaiseksi. Näiden ihmisten suomalaisista poikkeava käyttäytyminen on ollut tiedossa siitä lähtien, kun he ensimmäisen kerran saapuivat Euroopan ulkopuolelta Suomeen. Näistä havainnoista tehdyt johtopäätökset vain junnaavat paikallaan. Kun ihminen hyväksyy ensin oman identiteettinsä ja siihen liittyvän muuttumattoman luonteen, hänen on helpompi hyväksyä se myös suuremmassa, yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Henkilö, joka hyväksyy sen, että sukupuolet ja seksuaalisuuden muodot eroavat toisistaan, kykenee havaitsemaan perustavanlaatuisia eroja myös muissa yhteyksissä. Monelta osin tämä kategorisointi voi kuulostaa alkuun omituiselta, sillä se hyökkää kaikkia modernin yhteiskunnan individualistisia ihanteita vastaan. Kyseiset ihanteet ovat kuitenkin epäonnistuneet kuvaamaan sitä todellisuutta, joka näyttää enemmissä määrin pohjautuvan ihmisen tribalistisiin taipumuksiin, eikä niinkään tabula rasa-tyyliseen unelmointiin.

Tämän olemusajattelun looginen johtopäätös on se, etteivät kaikki ryhmät ja niiden jäseninä olevat ihmiset ole, eivätkä voikaan olla, samanlaisia. Kyseinen ajattelu johtaa myös sen asian hyväksymiseen, että saadut lopputulokset ovat aina riippuvaisia niistä inhimillisistä resursseista, mitä yhteiskunnalla on sillä hetkellä käytettävissä. Monikulttuurinen ihanne ei syntynyt tyhjiössä, ikään kuin muusta kehityksestä irrallisena osana. Sen juuret ovat monimuotoisuuden ja pluralismin ihannoinnissa, jossa etninen diversiteetti on vain yksi sivujuonne. Kansallismielisten ei tule ”hyväksyttää” maahanmuuttokriittisyyttään sateenkaariaktivismilla, vaan pikemminkin hahmottaa että molemmat niistä edustavat saman taudin eri oireita. Vasta sen jälkeen oikeiston toimintaa voidaan pitää uskottavana vaihtoehtona nykyiselle kehitykselle, ja ainoastaan siten voidaan varmistaa se, että liikehdinnän perusta on rakennettu kovalle kalliolle, eikä pehmeälle hiekalle.


Tuukka Kuru

Shares

Tietoa julkaisijasta

Tuukka Kuru

Tuukka Kuru

Olen vuonna 1990 syntynyt rovaniemeläislähtöinen koneinsinööri, joka tunnetaan erityisesti Awakening-konferenssista, 612-marsseista ja Monokulttuuri FM-nettiradiosta.