Kulttuurisodan käännekohta?

Yhdysvaltojen presidentinvaalit päättyivät valtamedian suureksi harmiksi kansallismielistä retoriikkaa esittäneen Donald Trumpin voittoon.

Vaalitulos oli monelta osin merkittävä. Ensimmäistä kertaa moniin vuosikymmeniin maailman merkittävimmäksi valtiopäämieheksi nousi ehdokas, jonka menestys pohjautui alusta lähtien pelkästään hänen omien kannattajiensa aktiivisuuteen. Trumpin poliittiset mielipiteet ja rujon karkea esiintyminen synnyttivät myös paljon vaikutusvaltaisia vihamiehiä, jotka näkivät Trumpin menestyksessä katastrofin ainekset.

Ensimmäiset suuret voitot Donald Trump sai esivaalien aikana, jolloin republikaanien jäsenet nostivat hänet suosituimmaksi ehdokkaaksi. Yhteensä 17 ehdokkaan joukkoon mahtui niin Bush-dynastian nuorimmainen, kuin myös suuri joukko jo vallankahvassa istuvia konservatiivipäättäjiä. Puoluekoneiston ulkopuolelta saapunut röyhkeä ja radikaali Trump kukisti kuukausien aikana jokaisen vastaehdokkaansa ja joissain tapauksissa hän nousi voittajaksi jopa vallankahvassa istuvien ehdokkaiden omissa osavaltioissa. Steriilin korrektit konservatiivipäättäjät olivat kauhuissaan ja monet ns. ”perustuslailliset konservatiivit” pyrkivät vastustamaan tämän ulkopuolelta tulleen villin jokerin kasvavaa vaikutusvaltaa kaikin mahdollisin keinoin. Kuten nyt jälkikäteen viisaampina voimme todeta, tämä strategia epäonnistui täydellisesti. Trumpin sytyttämä liekki riistäytyi käsistä ja laajeni nopeasti täydelliseksi metsäpaloksi.

Trump oli konservatiivipuolueen näkökulmasta hyvin epätavallinen ehdokas, sillä hänen vaaliohjelmansa erosi täysin perinteisistä uuskonservatiivisista arvoista, joihin voidaan laskea mm. aggressiivinen ulkopolitiikka, fundamentalistinen uskonnollisuus ja sinisilmäinen suhtautuminen kansainvälisyyteen. Viriilin bisnesmiehen imagosta tunnettu ehdokas uhkasi lakkauttaa kaikki nykyiset ja tulevat kansainväliset taloussopimukset, jotka sitoisivat amerikkalaiset yritykset ja kansalaiset entistä tiiviimmin osaksi globaalia kansanyhteisöä. Trumpin kampanjan eräs sloganeista oli ”America First”, joka viittaa eristäytymiseen ja haluun kohottaa USA:n kansalliset edut muiden valtioiden etujen yläpuolelle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tästä eteenpäin maa tulisi keskittymään ainoastaan omien kansalaistensa hyvinvointiin, eikä sen ydintehtäviin enää lukeutuisi vieraiden maiden sotilasvoimista huolehtiminen tai ”demokratian levittäminen” kivikaudella eläviin kehitysmaihin.

Yksi Trumpin mahdollisesti eniten keskustelua herättäneistä kannanotoista liittyi USA:n maahanmuuttopolitiikkaan, tarkemmin sanottuna täysin hallitsemattomaan laittomien siirtolaisten tulvaan. Arvioista riippuen maassa asuu tällä hetkellä yli 11 miljoonaa laitonta siirtolaista, jotka ovat saapuneet maahan pääosin Meksikosta. Latinoväestön lukumäärän nopea kasvu vaikuttaa suuresti myös Yhdysvaltojen poliittiseen tulevaisuuteen, sillä suurin osa latinoista ja muista vähemmistöistä äänestää demokraatteja. Mikäli laittomat siirtolaiset hyväksyttäisiin täysivaltaisiksi äänestäjiksi muutaman seuraavan vuoden sisällä, republikaanien olisi mahdotonta enää nousta demokraattien uskottavaksi haastajaksi. Trumpin nouseminen presidentiksi ja suunnitelmat laittomien siirtolaisten palauttamisesta hidastaa tätä väestömuutosta merkittävästi, tosin vain väliaikaisesti.

Trumpin edustama politiikka vetosi erityisesti valkoiseen duunariväestöön, joka oli joutunut vuosikausia elämään julkisen keskustelun ulkopuolella, sillä kahdesta pääpuolueesta kumpikaan ei ollut erityisemmin kiinnostunut heidän ahdingostaan. Uuskonservatiivit edustavat pääosin lukumääräisesti pientä ja rikasta väestönosaa, joiden ongelmia puolue on pyrkinyt laajentamaan koko kansakuntaa koskeviksi ydinkysymyksiksi. Aggressiivisen ulkopolitiikan edistäminen, yksittäisistä veronalennuksista tinkaaminen ja mauttomuuksiin asti vedetty uskonnollisuus eivät riitä vastaamaan niihin ongelmiin, mitä vähäosaisempi valkoinen väestö on joutunut päivittäin elämässään kokemaan. Rotujen välisten suhteiden heikentyminen, merkityksettömät sodat, hallitsematon maahanmuutto ja jenkkiduunarin näkökulmasta haitalliset vapaakauppasopimukset olivat aiheina niin vaikeita, etteivät uuskonservatiivit halunneet ottaa niihin kantaa. Jokuhan voisi kyseisistä vastauksista jopa pöyristyä.

Demokraatit taasen edustavat jenkkiduunarin näkökulmasta vielä huonompaa vaihtoehtoa. Sekopäävasemmiston, poliittisen korrektiuden, radikaalifeminismin ja BLM-liikkeen ominut puolue edustaa monilta osin kaikkea sitä, mitä maaseudulla elävä ja työpaikkansa säilymisestä huolissaan oleva valkoinen inhoaa. Se suurten kaupunkien ulkopuolella elävä väestö, joka muodosti vaaleissa myös Trumpin kannatuksen selkärangan, koki oikeutettua inhoa näitä hyväosaisia suurissa kaupungeissa eläviä akateemisia näsäviisastelijoita kohtaan. Nämä aiemmin mainitut uhriutumiseen, väärää mieltä olevien häpäisyyn ja henkisen selkärangan puutteeseen perustuvat liikehdinnät yrittävät pöyhkeydellään hallita julkista keskustelua ja määrittää sen, millä termistöllä julkista keskustelua saa ylipäätänsä käydä. Viime vuosien aikana yleistyneet mustan roskaväen BLM-mellakat, amerikkalaisiin yliopistoihin perustetut ”turvatilat”, kuin myös poliittisesti korrektin kielenkäytön vaatiminen edustavat kaikki sen kaltaista kehitystä, mikä sai kymmenet miljoonat valkoiset puristamaan nyrkkiä taskussaan. Miten näin vastenmieliset ja mitään hyötyä tuottamattomat ihmiset saavat osakseen niin paljon medianäkyvyyttä, ymmärrystä ja avokätistä rahoitusta?

Valkoisten duunarien äänestyspäätöstä kritisoitiin voimakkaasti niin Yhdysvalloissa kuin myös sen ulkopuolella. Useat pettyneet demokraattien kannattajat syyttivät valkoisia vaalien ”sabotoinnista”, joka siis tarkoittaa käytännössä jonkun muun kuin feministien suosiman ehdokkaan äänestämistä. Omasta mielestään edistyksen aallonharjalla surffailevat turhakkeet pitivät Trumpin voittoa ”demokratian kriisinä”, sillä ihmiset äänestivät heidän mielestään väärin siitä huolimatta, vaikka molempien puolueiden johtohenkilöt, ulkomaiset päättäjät, suuret pankit, suositut artistit ja yli 90% valtamediasta olivat käskeneet heitä tekemään toisin. Trump nousi siten valtaan ainoastaan omien äänestäjiensä avulla, mikä punavihreässä maailmankatsomuksessa tarkoittaa demokratian kriisiä. Sivistyneessä ja modernissa demokratiassa voittajan valitsee punavihreiden toimittajien ja videobloggaajien muodostama kardinaalikollegio. Vaalitkin olisivat tältä osin enää vain muodollisuus, sillä onhan se demokratian kannalta sangen ongelmallista, mikäli kymmenet miljoonat ihmiset äänestäisivät kerta kaikkiaan väärin.

Samaan aikaan kun valkoisen väestönosan äänestyspäätöstä pidettiin suomalaisenkin median näkökulmasta ongelmallisena, demokraattien puheet ”naisten, seksuaalivähemmistöjen, latinoiden ja mustien” puolueesta hyväksytään sellaisinaan. Ihmisten houkuttelu vaaliuurnille ihonvärin tai muun vastaavan synnynnäisen ominaisuuden perusteella on täysin hyväksyttävää, mikäli sitä tekevät vasemmistolaiset, mutta äärimmäisen pelottavaa silloin, jos samaa taktiikkaa sovelletaan valkoisiin duunareihin.

Vaalituloksen aiheuttama järkytys on ollut erityisen maukasta seurattavaa. Suomessa kyseinen uutinen otettiin vastaan suurella kauhulla, sillä vaalitulos todisti jälleen kerran sen, etteivät Suomen ulkopuolella asuvat ihmiset ota käskyjä vastaan Yleltä tai Helsingin Sanomilta. Punavihreän käsityksen mukaan kaikki heidän ajamansa arvot, koskivat ne sitten feminismiä, internationalismia tai monikulttuuria, etenevät väistämättä ilman minkäänlaisia ongelmia. Nämä kyseiset ihmiset ovat myös jokaisten vaalien jälkeen yhtä loukkaantuneita siitä, etteivät asiat edenneet juuri heidän haluamallaan tavalla. Vihreän Langan artikkelissa Riikka Suominen purkaa omaa pettymystään vaalien lopputulokseen seuraavasti:

”Me olemme Hillary Clinton. Korkeakoulutettuja ja suvaitsevaisia globalisaation voittajia siisteissä (joskaan ei täysin turvatuissa) sisätöissä. Nyt tällainen liberaali ja hyvätapainen kympin tyttö jäi vastakohtansa jyräämäksi.
Siksi samaistun siihen, että Trump valittiin osin siksi, että niin moni ei halunnut äänestää Clintonia.

Miksi ne ei tykkää meistä, vaikka me halutaan hyvää?”

Punavihreiden sisäänrakennettu elitismi paistaa voimakkaasti läpi kyseisestä ulostulosta. Samalla linjalla jatkaa myös kansanedustaja Emma Kari, joka kirjoitti tuntemuksiaan omassa FB-päivityksessään. Runolliseen mittaan muotoiltu päivitys käsitteli hyvän ja pahan välistä taistelua, kuin myös auringon nousua rasismin ja vihan muodostaman pimeyden keskeltä. Kun otetaan huomioon kymmenien miljoonien amerikkalaisten todelliset ongelmat Yhdysvalloissa, kuulostavat punavihreiden humanistien ulostulot lähestulkoon perversseiltä. Sananvapauden rajoittaminen, valkoisen kantaväestön kuihtuminen, kiihtyvä terrorismi, etniset ristiriidat ja rikollisuuden entistä suurempi keskittyminen etnisten vähemmistöjen harteille ovat amerikkalaisen pikkukaupungin asukkaan silmissä todellisia uhkakuvia, eikä punavihreän eliitin lapselliset syytökset ratkaise näitä ongelmia millään tavoin.

Kulunut vuosi on ollut punavihreille muutenkin raskas. Britannian asukkaat äänestivät kesällä EU-eron puolesta, Itävallan presidentinvaalit jouduttiin pitämään uudestaan laajamittaisen vaalivilpin takia, jonka lisäksi kansallismielinen populisti kohosi maailman mahtavimman valtion päämieheksi. Ottamatta sen enempää kantaa Trumpin tuleviin tekoihin tai itse persoonaan, voidaan hänen menestystään pitää konservatiivisen valtaväestön vastaiskuna ylimielistä vasemmistoliberaalia eliittiä vastaan. Sama kehitys on tällä hetkellä nähtävissä kaikissa länsimaissa, ja hyvin usein tämä kehitys on syntynyt hyvin samanlaisista lähtökohdista. Unelma yhtenäisestä ihmiskunnasta ja epäkorrektin puheen torjuvasta halilaatikosta on murtunut lukuisissa länsimaissa, joiden asukkaat ovat huomanneet kyseisten unelmien aiheuttamat lieveilmiöt.

Talouden ja ulkopolitiikan lisäksi taistelua käydään myös ihmisten identiteetistä. Brexit, Trump, Hoferin todennäköinen voitto Itävallan presidentinvaaleissa kuin myös Ranskan tulevat presidentinvaalit edustavat kaikki samaa kansallista heräämistä, joka on kuplinut vuosien ajan länsimaalaisen ihmisen mielessä. Median ja punavihreiden hölösuiden paniikki kumpuaa juuri tästä kehityksestä, sillä ensimmäistä kertaa moniin vuosiin he ovat hahmottaneet oman valtansa rajallisuuden. Kansallinen herääminen ei kumpua ”globaalista eriarvoisuudesta” tai ”näköalattomuudesta”, vaan länsimaalaisten ihmisten kärsivällisyyden loppumisesta. Monet heistä ovat suhtautuneet vuosikymmenten ajan vasemmistoliberaaleihin arvoihin varauksella, mutta viimeistään nyt monet ovat heränneet huomaamaan kyseisten arvojen tuhoisat vaikutukset.

Voidaankin siis todeta, että länsimaalaiset eivät ole muuttuneet taikaiskuista nuiviksi ja röyhkeiksi. He ovat olleet sitä aina, mutta nyt nämä asenteet alkavat ympäristön paineesta nousemaan esiin joka puolella maailmaa. Laivan kurssi on tällä hetkellä kääntymässä, ja tällä kertaa se on kääntymässä kansallismielisten näkökulmasta erittäin positiiviseen suuntaan.

MAGA

Tuukka Kuru

Jakoa

Kommentit

Kommenttia

Julkaisija: Tuukka Kuru

Tuukka Kuru
Olen v.1990 syntynyt nettiaktiivi, joka on käynyt useaan otteeseen pyörähtämässä myös erilaisissa puoluehankkeissa. Luonnehtisin itseäni oikeistolaiseksi minimivaltion kannattajaksi, jonka sydämestä löytyy paikka myös perinteille ja isänmaallisuudelle.

Katso myös

Kansakunta politiikan keskipisteenä

Kansakunta, latinaksi natio, tarkoittaa yleisesti yhtenäisen hallinnon alaisuudessa elävää ihmisjoukkoa, joka eroaa muista ihmisryhmistä käyttäytymisensä, kielensä, kulttuurinsa, …

Kansainvälistä hyvinvointivaltiota etsimässä

Voima-lehden “Hankalia kysymyksiä hyvinvointivaltiosta” -nimisessä artikkelissa käytiin läpi hyvinvointivaltion moraalisesti arveluttavaa menneisyyttä ja kuvattiin sen …