Blogit

Pohdintoja valkonationalistisen liikkeen päämääristä ja strategiasta

Etnonationalismi on viimeisten vuosien aikana muuttunut vakiintuneeksi poliittiseksi termiksi useissa länsimaissa, joissa sillä tarkoitetaan käytännössä mitä tahansa etnosentristä ja kansallismielistä liikettä, joka hylkää ajatuksen eri väestöryhmien vapaasta assimilaatiosta ja korostaa ajatusta jokaisen väestöryhmän sisäsyntyisestä ainutlaatuisuudesta. Etnonationalistin näkökulmasta kansallisuuksia kuvaavat termit, kuten esimerkiksi suomalaiset, apassit, jakuutit, somalit tai turkkilaiset, ovat nimityksiä mitattaville, taksonomisesti eriteltäville populaatioille, joiden erot ulkonäössä, kulttuurissa, menestyksessä ja ryhmäkäyttäymisessä selittyvät toisistaan poikkeavilla perintötekijöillä. Tätä näkökulmaa voidaan monilta osin pitää vastakohtana vasemmistolaiselle yhteiskunta-analyysille, joka pyrkii korostamaan kaikkien maailman ihmisten samankaltaisuutta ja vähättelemään kansallisten identiteettien merkitystä.

Tätä kahden ajattelutavan eroa voisi kuvata siten, että siinä missä vasemmistolainen pitää suomalaisuutta ja suomalaisia vain 1800-luvulla syntyneenä poliittisena illuusiona, etnonationalisti pitää sitä nimityksenä populaatiolle, jolla on suuri joukko ainutlaatuisia kansallisia piirteitä, joita voidaan myös objektiivisesti mitata. Etnonationalismin näkökulmasta suomalaiset eivät vain yhtenä päivänä keksineet ryhtyä suomalaisiksi, vaan kyseisellä termillä pyrittiin kuvaamaan valmiiksi olemassaolevaa ryhmää, jonka jäsenillä on suuri määrä biologisia, historiallisia, kielellisiä ja kulttuurillisia siteitä toisiinsa. Samalla tavoin myöskään Länsi-Afrikan bantukansat eivät vain yhtenä päivänä keksineet olevansa valkoisista erillinen rodullinen ryhmä, vaan kyseinen havainto noudatti pitkälti evoluution muovaamia eroja kansojen välillä. Valkoiset ja mustat eivät keksineet toisistaan poikkeavia rotuidentiteettejä vain sattumalta, vaan niillä pyrittiin kuvaamaan kyseisten ryhmien helposti havaittavia eroja ulkonäössä, olemuksessa, käyttäytymisessä ja kulttuurissa. Ihmisten kategorisointi sisäryhmään ja ulkoryhmään heidän ulkoisten ominaisuuksiensa perusteella on mitä todennäköisimmin evolutiivinen ominaisuus, joka löytyy kaikilta maailman kansoilta.

Ne ihmiset, jotka pitävät kansallisuutta vain sosiaalisena konstruktiona, uskovat vilpittömästi kaikkien maailman ihmisten olevan vapaasti vaihdettavissa keskenään. Tämän ajattelun väistämätön johtopäätös on se, että Suomi ei muuttuisi yhteiskuntana lainkaan, vaikka sen nykyinen väestö vaihdettaisiin kokonaan esimerkiksi haitilaisiin. Tämä muutosprosessi pitäisi vaan tehdä niin asiantuntevasti ja perusteellisesti, että ensimmäinen sukupolvi Haitista saapuneita uussuomalaisia omaksuisi suomalaisuuden (eli käytännössä valkoisuuden) niin hyvin, että he opettaisivat sen myös tuleville siirtolaissukupolville aina siihen pisteeseen asti, kun viimeinen alkuperäinen suomalainen on saatu vaihdettua haitilaiseen. Mikäli tämä vaihto tehtäisiin vieläpä niin, että valkoiset suomalaiset siirtyisivät samalla tahdilla haitilaisista tyhjennettyyn Haitiin, myös suomalaiset omaksuisivat aiemman haitilaisuuden ilman ongelmia. Haitilaisuuteen assimiloituminen tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että saarelle muuttaneet suomalaiset alkaisivat ylläpitämään nuorten naisten orjakauppaa, tekisivät maasta maailman neljänneksi korruptoituneimman, saisivat älykkyystesteistä yli 30 pistettä nykyistä alempia keskiarvotuloksia, alkaisivat murhaamaan toisiansa noin 200 kertaa nykyistä enemmän ja tulisivat tunnetuiksi savikakuista, jotka toimisivat monien uushaitilaistenkin kotitalouksien tärkeimpänä tulonlähteenä. Suomeen muuttaneet haitilaiset taasen opiskelisivat samalla tavoin Aleksis Kiven ja Ilmari Kiannon teoksia aivan kuten sadat tuhannet suomalaislapset ennen heitä.

Toisistaan poikkeavien väestöryhmien menestyminen ei kuitenkaan näytä olevan riippuvainen pelkästään maantieteellisestä sijainnista. Ne ryhmät, jotka ovat älyllisesti lahjakkaita yhdessä maassa, näyttävät menestyvän hyvin kaikissa muissakin ympäristöissä, siinä missä heikosti menestyvät ryhmät ajautuvat yhteiskunnan pohjalle kaikissa yhteiskunnissa. Tätä ilmiötä olen käsitellyt artikkelisarjassani Sulatusuunin epävarma tulevaisuus (1,2,3,4). Etnonationalistit näkevät yhteiskunnassa vallitsevan kulttuurin olevan alisteinen sen alaisuudessa elävien ihmisten ominaisuuksille, ja monilta osin kulttuuri onkin ainostaan nimitys tietyllä maantieteellisellä alueella asuvan väestön ryhmäkäyttäytymiselle. Kehittyneille maille ominainen järjestäytyneisyys, tuottavuus ja sivistys eivät siten ole ihmisistä riippumattomia ihanteita, vaan osa henkisesti lahjakkaiden kansojen biologista itseilmaisua. Vastavuoroisesti epäonnistuneiden yhteiskuntien sosiaaliset ongelmat johtuvat pitkälti siitä, että niiden kansat ovat ominaisuuksiltaan selvästi eurooppalaisista ja itäaasialaisista poikkeavia.

Länsimaiden menestyksen yhdistämisen valkoisen väestön syntyperäisiin ominaisuuksiin voidaan pitää laajemmin valkonationalistisen ajattelun perustana. Valkonationalismi on nationalismin suuntaus, jonka mukaan eurooppalaisperäisillä kansoilla on kielellisistä, uskonnollista ja historiallisista eroistaan huolimatta myös yhteisiä rotuun pohjautuvia intressejä. Nämä yhteiset intressit tulivat ensimmäisenä ilmi vanhoissa siirtomaissa, joissa eurooppalaiset kohtasivat ensimmäistä kertaa suuressa määrin erirotuisia ihmisiä. Vaikka eurooppalaiset jakautuivat silloinkin lukuisiin uskonnollisiin, kielellisiin ja kansallisiin alaryhmiin, afrikkalaiset ja Amerikan intiaanit mielsivät heidät pääosin yhdeksi valkoiseksi monoliitiksi. Vihamielisessä ja vieraassa ympäristössä valkoiset ihmiset myös hakivat turvaa toisten valkoisten joukosta, joita he pitivät toissijaisista eroista huolimatta itselleen läheisempänä kuin afrikkalaisia ja intiaaneja, jotka suhtautuivat usein Euroopasta saapuneisiin muukalaisiin hyvinkin aggressiivisesti. Tämä rodullisiin ominaisuuksiin pohjautunut yhteiselo, johon ihmisiä myös lainsäädännöllisesti aktiivisesti kannustettiin, johti ajan saatossa rodun sisällä esiintyneiden alaryhmien sulautumiseen ja valkoisen väestön yleiseen tasalaatuistumiseen. Aiemmista eurooppalaisperäisistä siirtolaisista syntyi uusi amerikkalainen valkoinen kansakunta, samalla tavoin kuin lukuisista eri heimoista muodostunut musta väestö sulautui uudeksi afroamerikkalaiseksi kollektiiviksi. Vaikka alaryhmien sulautuminen rotujen sisällä tapahtuikin nopeasti, sitä ei kuitenkaan tapahtunut suuressa määrin roturyhmien välillä. Yhdysvaltojen valkoisten geeneistä lähes 99% tulee edelleen Euroopasta.

Euroopassa, jossa pääosin jokaisella valkoisella kansalla on oma valtionsa, valkonationalismi tarkoittaa valkoisten maiden yhteistyötä Euroopan ulkopuolista maahanmuuttoa ja muita globaaleja uhkia vastaan, jotka uhkaavat valkoisten olemassaoloa kollektiivisesti. Se ei siis pyri sulauttamaan tsekkiläisiä, suomalaisia, latvialaisia ja espanjalaisia yhdeksi ”eurooppalaiseksi kansaksi”, vaan tarjoamaan poliittisen ja aatteellisen viitekehyksen eri maiden nationalisteille, jotka joutuvat omissa maissaan painimaan hyvin samanlaisten uhkakuvien kanssa. Ryhmäidentiteetin muotona valkoisuus tulee saamaan entistä laajempaa jalansijaa eurooppalaisten nationalistien keskuudessa, sillä maanosa afrikkalaistuu ja islamisoituu tällä hetkellä ennennäkemätöntä vauhtia.

Valkoisen maailmanjärjestyksen murtuminen on uhkakuvana yli 100 vuotta vanha, ja niitä esittivät esimerkiksi Lothrop Stoddardin kaltaiset hahmot, jotka luonnostelivat tulevaisuuden globaalia väestökehitystä aikana, jolloin mikään ei vielä näyttänyt uhkaavan globaalia valkoista järjestystä. Valkoisen vallan murtumisesta varoitteli myös American Nazi Partyn johtaja George L. Rockwell, joka syntyi ja eli Yhdysvalloissa, jonka väestöstä vielä 90% oli valkoisia. Vastaava kehitys lähti Euroopassa toden teolla liikkeelle noin 10-20 vuotta vuoden 1965 Immigration Actin jälkeen. Nykyään Yhdysvaltojen väestöstä enää 60% on valkoisia ja monet läntisen Euroopan maat lähestyvät vauhdilla tätä samaa suhdelukua.

Valkoisten kotimaiden pelastamiseksi kehittyi vuosikymmenten aikana lukuisia eri toimintatapoja, jotka voidaan eritellä toimintatapojensa ja päämääriensä osalta eri kategorioihin. Karkeasti jaoteltuna näitä eri strategioita voidaan kutsua kovan vallan, pehmeän vallan ja eristäytymisen teiksi.

Kova vallankäyttö (hard power) viittaa pakottavaan vallankäyttöön, jossa vallassa oleva taho kykenee tukahduttamaan tehokkaasti toimintaansa arvostelevan opposition suoralla toiminnalla tai sen uhalla. Kova vallankäyttö pohjautuu pelkoon ja alkeellisimmassa muodossaan kipuun, ja sen tarkoituksena on tehdä vastapuolen toiminnasta niin vaivalloista ja raskasta, ettei monikaan ihminen olisi halukas maksamaan siitä syntyvää hintaa. George Rockwellia voidaan pitää kyseisen strategian kannattajana, joka tulee ilmi hänen tuestaan Joseph McCarthylle, kuin myös kaikelle muulle poliittiselle toiminnalle, joka pohjautui fyysisen konfortaatioon tai pettureiksi koettujen henkilöiden suoraan rankaisemiseen. Rockwellin mukaan kaiken poliittisen toiminnan päämääränä tulisi olla aina valta, sillä ainoastaan konkreettinen valta mahdollistaisi kommunismin ja muun kumouksellisuuden kitkemisen amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Rockwellin analyysissa kaikki yhteiskunnallinen valta pohjautui lopulta väkivallalle tai sen uhalle.

Kova vallankäyttö tarkoittaisi käytännössä sitä, että valkoista järjestystä uhkaavat tahot joutuisivat jatkuvasti pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta, eivätkä he kykenisi luottamaan siihen, että julkinen valta turvaisi heidän oikeuksiaan esimerkiksi mielipiteiden vapaaseen ilmaisuun tai henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Kumoukselliseen toimintaan osallistuminen johtaisi siis käytännössä tilanteeseen, jossa henkilön kyky elää rauhallista elämää muuttuisi tosiasiassa mahdottomaksi, sillä hän joutuisi jatkuvasti pelkäämään työpaikkansa, terveytensä ja sosiaalisten kontaktiensa puolesta. Nostamalla oppositiotoimintaan osallistumisen kynnystä mahdollisimman korkeaksi, yhdestäkään kumouksellisesta liikkeestä ei koskaan muodostuisi joukkoliikettä, sillä suuri enemmistö ihmisistä keskittyisi mieluummin oman hyvinvointinsa turvaamiseen kuin yleviin ja samalla henkilökohtaisen elämän kannalta vaarallisiin poliittisiin ideaaleihin. Tämän vuoksi kumouksellinen toiminta jäisi vain muutamien fanaattisten ihmisten vastuulle, joiden rankaiseminen olisi keskusjohdon toimesta suhteellisen helppoa. Rockwellin oman analyysin perusteella suurin osa ihmisistä on pelkureita, joten taistelu kansakunnan sielusta ja tulevaisuudesta tapahtuu todellisuudessa lukumääräisesti pienten mutta päättäväisten ryhmittymien välillä. Vastapuolen kaadereihin kohdistetun häikäilemättömän terrorin avulla valkonationalisteille siunaantuisi mahdollisuus saavuttaa täydellinen yhteiskunnallinen hegemonia ilman, että monikaan tavallinen ihminen joutuisi itse kokemaan näitä sortotoimenpiteitä omassa elämässään. Vihollisen kanssa ei tulisi neuvotella, vaan taistelua tulisi jatkaa aina siihen asti, että vastustajasta tulisi täysin vaaraton. Enemmistö tavallisista ihmisistä tulisi taasen aina seuraamaan sitä joukkoa, joka olisi saanut varmistettua yhteiskunnallisen vallan itselleen, jolloin he eivät myöskään joutuisi koskaan suoran toiminnan kohteiksi.

Rockwell ei halunnut saati jaksanut käyttää aikaansa pitkäjänteisempään metapoliittiseen vaikuttamiseen, sillä hän uskoi valkoisten amerikkalaisten hyväksyvän hänen toimenpiteensä, jahka hän vain ensin pääsisi joukkoineen valtaan. Toisaalta se sama passiivisuus, jonka perusteella amerikkalaiset hyväksyisivät hänen radikaalit toimenpiteensä vastapuolta vastaan, toimi myös tulppana hänen omille valtapyrkimyksilleen. Hakaristinauhojen ja rynnäkköosastojen vuoksi hänen puolueensa yleisilme oli niin puistattava, että se kuitattiin turhankin usein vain yksittäisen kylähullun performanssiksi. Rockwell ei myöskään pyrkinyt tietoisesti muuttamaan ajan hengen muovaamia hyvän ja pahan käsitteitä aatteelleen paremmin sopivaksi, vaan koki hakaristisymbolin synnyttämän shokkireaktion ja ronskin provokatiivisen ulosantinsa synnyttävän kiinnostusta juurikin niissä ihmisissä, jotka olivat tympääntyneitä valtavirtapolitiikan hampaattomuuteen. Rockwell tiesi tarkasti, mitä toimenpiteitä hän tekisi maan presidenttinä, mutta hänellä ei ollut uskottavaa keinoa kyseisen aseman varmistamiseksi. Tämä puolivillaisuus tulee hyvin ilmi hänen antamissaan haastatteluissa ja kirjoituksissa, jossa hän maalailee näkymää lähitulevaisuuden talouskriisistä, joka saisi miljoonat nälkäiset amerikkalaiset hänen puolelleen ilman erillistä vaivannäköä. Tätä edellä mainittua talouskriisiä, tai mitään muutakaan vastaavaa mullistusta ei kuitenkaan koskaan ilmaantunut, minkä vuoksi Rockwellin parlamentaarinen menestys jäi hyvin vaisuksi.

Rockwellin strategia oli yksioikoisen selvä: liikkeen kaiken toiminnan tulisi tähdä valkoisen järjestyksen turvaamiseen ja kaikki toimet, jotka eivät edistäneet tätä päämäärää olivat resurssien hukkaamista. Liikkeen päämääränä tulisi olla valta-asema, josta se kykenisi kohdistamaan kovaa valtaa niitä tahoja vastaan, jotka uhkaisivat toiminnallaan valkoista järjestystä ja valkoisten ihmisten hyvinvointia. Liikkeen päämäärät eivät itsessään tarvitsisi mitään moraalista oikeutusta. Liikkeen ei tarvitse olla vastustajia kohtaan reilu tai pyrkiä määrittelemään poliittista ympäristöä valkonationalisteille paremmin sopivaksi. Toissijaiset moraaliset kysymykset olisivat ajankohtaisia vasta sitten, kun kansanpettureiden ja värillisten muodostama välitön uhka olisi saatu torjuttua.

Pehmeän vallan, eli suostutteluun, neuvotteluun, hyveellisyyteen ja vapaaehtoisuuteen pohjautuvan vallankäytön ideologina voidaan oikeutetusti pitää Greg Johnsonia, joka tunnetaan kansallismielisen ja traditionalistisen Counter-Currents -sivuston päätoimittajana ja tuotteliaana kirjailijana. Johnson on pelkistänyt valkonationalistisen politiikan neljään pääteesiin, jotka hän on luetellut The White Nationalist Manifeston sivuilla 121-122:

  1. Eurooppalaiset ovat ainutlaatuinen rotu, joita kutsutaan valkoisiksi. Siten ranskalaisena, saksalaisena, ruotsalaisena, kreikkalaisena, italialaisena tai irlantilaisena oleminen on samalla valkoisena olemista. Valkoisuus on jokaisen eurooppalaisen kansan jäsenyyden välttämätön edellytys. Tämän vuoksi syntyperää huomioimaton nationalismi, perustui se sitten liberaaleihin arvoihin, kieleen, kulttuuriin tai uskontoon, ei ole riittävä eurooppalaisen rodun säilyttämiseksi.
  2. Valkoista rotua uhkaa biologinen sukupuutto, jonka vuoksi kaikki muut poliittiset kysymykset ovat toissijaisia. Valkoinen sukupuutto on nykyisen politiikan ennustettava lopputulos. Me olemme siis aktiivisen kansanmurhan, emme pelkästään sukupuuton uhreja. Ainoastaan hyväksymällä nykyisen sukupuuton poliittisen ulottuvuuden, olemme kykeneviä kehittämään oikeita ratkaisuja ja tarvittavan moraalisen tahtotilan niiden toteuttamiseksi.
  3. Ainoa ratkaisu valkoiseen sukupuuttoon on valkoinen nationalismi eli valkoisten homogeenisten kotimaiden luominen kaikille valkoisille kansoille, mikä tarkoittaa nykyisten rajojen ja ihmisryhmien siirtämistä.
  4.  Juutalaiset ovat valkoisista erillinen väestöryhmä, ja heidän kuuluu muuttaa omaan kotimaahansa. Juutalaiset haluavat elää yhtäaikaa etnovaltiossaan Israelissa, kuin myös diaspora-vähemmistönä lukuisissa valkoisissa maissa. Järjestäytynyt juutalaisuus toimii myös monelta osin niiden poliittisten muutosten toteuttajina, joita vastaan me valkonationalistit toimimme.

Rockwellista poiketen Johnson painottaa valkonationalististen päämäärien moraalisen luonteen kehittämistä. Hänen mielestään valkonationalismista ei tule ikinä nousemaan tarpeeksi vaikutusvaltaista liikettä, mikäli se ei kykene kaappaamaan moraalista etulyöntiasemaa vastustajiltaan. Mikäli liikkeen yleisilmeestä ei kyetä saamaan vastuullisille ja tavallisille ihmisille helpommin lähestyttävää, se tulee aina jäämään eksentrikkojen hallitsemaksi marginaalitoiminnaksi. Johnsonin visiossa älykkäät, menestyksekkäät ja luonteeltaan tasaiset henkilöt pyrkisivät haastamaan vasemmistolaisia ja liberaaleja toimijoita kaikilla julkisilla areenoilla ja pakottamaan näitä keskustelemaan siinä viitekehyksessä, joka on valkonationalisteille kaikista ominaisin. Valkonationalistien tulisi kollektiivisesti tuomita valkoisiin vihamielisesti suhtautuvat pahoiksi ihmisiksi ja pyrkiä huumorin sekä aktiivisen propagandan keinoin muokkaamaan vastapuolesta kuvaa ihmisinä, joissa yhdistyy mahdollisimman paljon negatiiviseksi pidettyjä luonteenpiirteitä. Näillä toimilla vastapuolen imagosta pyrittäisiin tekemään sen verran huono, etteivät politiikkaa vähemmän seuraavat ihmiset haluaisi tulla yhdistetyksi heihin.

Valkonationalistien vastustajien leimaaminen hysteerisiksi, onnettomiksi, vihaisiksi, moraalittomiksi ja henkisesti hauraiksi on pehmeän vallankäytön näkökulmasta parempi keino oman vaikutusvallan kasvattamiseen kuin suora fyysinen yhteenotto, jossa valkonationalistit ovat alhaisemmasta lukumäärästään johtuen vielä alakynnessä. Pehmeä vallankäyttö eroaa myös kovasta vallankäytöstä siten, että sitä ylläpitävät miljoonat yksilöt usein tiedostamattaan, sillä asenneilmapiiriin muuttuessa ihmiset muuttavat lähes huomaamattaan myös omaa kielenkäyttöään ajan henkeen paremmin sopivaksi. Silloin kun radikaalivasemmistolaiset esimerkiksi syyttävät julkisuuden henkilöitä äärioikeiston termistön omaksumisesta, kyse on juurikin pehmeästä vallankäytöstä. Usein kohun keskelle joutuneet julkisuuden henkilöt ovat käyttäneet kiellettyjä termejä täysin viattomassa kontekstissa, jolloin radikaalivasemmiston alun alkujaan täysin aiheellinen huomio muuttuukin lopulta heidän omaksi tappiokseen, sillä monelle tavalliselle ihmiselle he näyttäytyvät vain hysteerisinä hulluina. Toistuvat rasistisyytökset ei-poliittisissakin yhteyksissä vähentävät kyseisen leiman voimaa, eikä ole mitenkään tavatonta kuulla tavallisten ihmisen aprikoivan kuinka ”nykyään ei saa sanoa enää mitään ilman että joku syyttää heti rasistiksi”. Mitä apaattisemmin ihmiset suhtautuvat kyseiseen leimaan, sitä helpompaa on myös niiden radikaalien ajatusten markkinointi, jotka sanan varsinaisessa merkityksessä ovat rasistisia.

Pehmeää vallankäyttöä ei kuitenkaan ole olemassa ilman kovaa vallankäyttöä, mitä voidaan pitää myös Johnsonin väittelypainotteisen ja intellektuellin strategian ongelmana. Valkonationalistien vastustajat eivät ole kohonneet nykyiseen asemaansa ainoastaan älyllisten ansioidensa vuoksi, vaan heidän nousuaan huipulle on tasoittanut alusta lähtien poliittinen väkivalta tai sen uhka. Monet ihmiset kyseenalaistavat tälläkin hetkellä monikulttuurisuuden ja sateenkaariradikalismin moraalisen pohjan, mutta he pelkäävät julkisesta aktivismista koituvia seuraamuksia. Eri mieltä oleminen nykyisen kulttuurihegemonian kanssa voi johtaa ongelmiin kaveriporukoissa, pelkoon työpaikan menettämisestä, riitoihin perheen sisällä ja muihin sosiaalisen rangaistuksen muotoihin, jotka voivat johtaa orastavan kapinahengen sammumiseen. Mikäli henkilö on valmis hyväksymään mielipiteestään seuraavat sosiaaliset kustannukset, hän saattaa joutua poliittisen väkivallan uhriksi, hänen asuntonsa ikkunat saatetaan rikkoa ja hänen autonsa sytyttää palamaan. Tämä pelko omasta hyvinvoinnista ja turvallisuudesta ajaa monet säyseämmät kriitikot anonymiteetin suojiin, jonka ansiosta julkinen tila jää entistä selvemmin vastapuolen dominoimaksi.

Pehmeä vallankäyttö on myös usein seurausta kovasta vallankäytöstä. Mikäli jostain tietystä toiminnasta rangaistaan ihmisiä tarpeeksi ankarasti, tarpeeksi laajasti ja tarpeeksi kauan, siitä muodostuu väistämättä toimintamalli, jota ihmiset pyrkivät aktiivisesti välttämään. Laumamentaliteetista johtuen ihmiset myös pyrkivät huolehtimaan siitä, etteivät heidän ystävänsäkään käyttäydy tavalla, joka johtaa todennäköisesti ongelmiin. Ihmiset myös pyrkisivät aktiivisesti erottautumaan niistä ihmisistä, jotka saattaisivat aiheuttaa heille itselleen ongelmia ei-toivotulla käytöksellään. Jos valkonationalistit saisivat varmistettua yhteiskunnallisen aseman, jossa he kykenisivät itse soveltamaan tämän kaltaista valtaa, se konkretisoituisi ajan kanssa myös pehmeäksi vallaksi, sillä ihmiset yrittäisivät oma-aloitteisesti kitkeä keskuudestaan sen kaltaista käyttäytymistä, jota valtaapitävät eivät katso hyvällä. Ankaran hallinnon suorittamat toimenpiteet muutamia yksittäisiä kumouksellisia kohtaan toimisivat myös varoituksena kaikille niille ihmisille, jotka mielessään epäilisivät omaa sitoutumistaan yhteiskunnan uuteen normistoon.

Kovan vallan välttämättömyys on hyvä pitää mielessä, sillä vaikka nationalistit voittaisivat kaikki poliittiset väittelyt vasemmistolaisia vastaan niin somessa kuin yliopistokampuksillakin, vasemmistolaiset kykenisivät silti uhkaamaan nationalisteja työpaikan menetyksillä, perättömillä lastensuojeluilmoituksilla, polttopulloiskuilla, tai yhteistyötahojen uhkailulla. Nationalistien tulisikin osata yhdistää pehmeän ja kovan vallankäytön parhaimmat puolet, jotta heillä olisi mahdollisuutta menestyä aatteen kannalta sangen vihamielisessä ympäristössä. Tämä yhteistyö tarkoittaisi käytännössä sitä, että samaan aikaan kun suoraan yhteenottoon erikoistuneet nationalistit tekisivät vastapuolen toimintaan osallistumisesta mahdollisimman vaikeaa, kuormittavaa ja stressaavaa, pehmeään vallankäyttöön erikoistuneet aktiivit pyrkisivät muuttamaan yleistä asenneilmapiiriä näitä toimia paremmin hyväksyväksi. Ideaalitilanteessa ne liikkeen ulkopuoliset ihmiset, jotka suhtautuisivat aatteen päämääriin välinpitämättömästi, saisivat elää rauhassa ja ne jotka suhtautuisivat niihin korostetun vihamielisesti, joutuisivat maksamaan tästä vihamielisyydestään niin korkean henkilökohtaisen hinnan, ettei heidän ajatuksensa koskaan vetoaisi suuriin massoihin.

Kolmas vaihtoehtoinen strategia perustuu eristäytymiseen, jota kirjailija Arthur Kemp on käsitellyt kirjassaan Nova Europa. Kemp hylkää ajatuksen niin kovasta kuin pehmeästäkin vallankäytöstä, sillä hän ei usko kummankaan strategian olevan toteutettavissa länsimaiden nykyisellä väestöllä. Kempin pessimistisyys voidaan nähdä ainakin osittain perustuvan Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon kohtaloon, joka ei saanut tarvittavia yhteiskunnallisia muutoksia aikaiseksi edes silloin, kun maata johtivat yli 40 vuoden ajan valkonationalistiset pääministerit, jolla oli hallussaan maanosan tehokkain armeija. Edes pahamaineinen apartheid-hallinto ei kyennyt ratkaisemaan mustien ja valkoisten rinnakkaiselon synnyttämiä ongelmia, vaikka Hendrik Verwoerdin kaltaiset visionäärit yrittivätkin jakaa Etelä-Afrikan mustien ja valkoisten erillisiin asuinalueisiin. Mikäli ei-valkoisen väestön pakkosiirtäminen ei onnistunut edes valkoista ylivaltaa edustaneelta apartheid-hallinnolta, kuinka se voisi ikinä onnistua liberaalissa demokratiassa, jossa kansallismieliset puolueet saavat parhaimmillaankin vain 30% äänistä?

Kemp maalaileekin ratkaisuksi ns. Orania-suunnitelmaa, eli valkoisten nationalistien vapaaehtoista siirtymistä syrjäseuduille, joihin he kykenisivät perustamaan täysin valkoisia yhteisöjä. Tällä tavoin valkoiset pystyisivät huolehtimaan siitä, että kaikki yhteisön jäsenet jakavat väkevän valkoisen identiteetin, jonka he opettaisivat myös omille lapsillensa. Kemp hylkää suoriltaan ajatuksen siitä, että suurin osa valkoisista olisi enää pelastettavissa, sillä heidän olemassaolonsa itsessään uhkaa koko rodun olemassaoloa. Näiden valkoisten ”oranioiden” tulisi toimia turvasatamina, joihin mahdollisimman moni monikulttuurisuuteen tympääntynyt kantaväestön edustaja olisi tervetullut muuttamaan vanhojen kotiseutujen muuttuessa entistä selvemmin kehitysmaalaisten asuinalueiksi. Toisaalta ne valkoiset, jotka olisivat tunnettuja liberaaleista mielipiteistään, joutuisivat jäämään sen rodullisen monimuotoisuuden keskelle, jota he ovat omilla toimillaan olleet rakentamassa. Kempin visiossa pyrittäisiin siis siihen, että mahdollisimman moni tuottava valkoinen siirtyisi lopulta asumaan näihin valkoisiin yhteisöihin, samaan aikaan kun etnisesti monimuotoisten alueiden taloudellinen vastuu jäisi entistä harvalukuisemman valkoisen liberaalieliitin maksettavaksi.

Ideaalitilanteissa näillä valkoisilla yhteisöillä olisi käytössään Oranian tavoin oma valuutta, jolla estettäisiin rahan virtaaminen yhteisön ulkopuolelle. Kansallismielisten tulisi myös miehittää uuden asuinalueensa kaikki julkiset luottamustehtävät (kuten kunnanvaltuustot) ja pyrkiä ohjaamaan niiden avulla julkista rahaa aatetta hyödyttävään toimintaan. Rahan kohdentamisen lisäksi näillä luottamuspaikoilla vaikutettaisiin julkisten työpaikkojen rekryihin, joissa otettaisiin huomioon työnhakijoiden poliittinen tausta. Näiden toimien tarkoituksena olisi mahdollistaa tilanne, jossa valkonationalistit ostaisivat palvelunsa toisilta valkonationalisteilta, laittaisivat lapsensa valkonationalistien ylläpitämiin kouluihin ja äänestäisivät julkisiin virkoihin pelkästään valkonationalisteja. Alueen asukkaat eivät myisi palveluitaan, kiinteistöjään tai maa-alueitaan värillisille ihmisille, eivätkä he myöskään hyväksyisi alueelle perustettavia vastaanottokeskuksia saati muita uudistuksia, jotka pakottaisivat yhteisön asukkaat elämään rinnakkain värillisten ihmisten kanssa. Tarpeeksi itsenäisinä ja elinvoimaisina nämä yhteisöt voisivat lopulta yrittää irtautua monietnisestä ja valkoisiin vihamielisesti suhtautuvasta keskushallinnosta, jos se vain on millään tavoin mahdollista.

Kemp ei itsessään vastusta parlamentaariseen toimintaan osallistumista, mutta pitää silti aiemmin mainittujen yhteisöjen perustamista välttämättömänä varatoimenpiteenä, mikäli kaikki demokraattiset keinot kansallismielisten päämäärien saavuttamiselle katoavat. Hän muistuttaa lukijoitaan siitä, ettei viimeisen 70 vuoden aikana yksikään länsimainen demokratia ole kyennyt kääntämään monietnistä väestökehitystä, mikäli se on kerran saatu maassa aluille. Nykyiset kansallismieliset puolueet ovat siten lähes mahdottoman tilanteen edessä. Niiden tulisi pystyä muodostamaan yksin hallituksia, ilman riippuvuussuhdetta itseään maltillisempiin puolueisiin. Niiden tulisi pystyä lopettamaan maahanmuutto kokonaan ja poistamaan maan kansalaisuus kaikilta niiltä vierastaustaisilta ihmisiltä ja heidän jälkeläisiltään, joille se on viimeisten vuosikymmenten aikana myönnetty. Heidän tulisi pakkopalauttaa satoja tuhansia ellei miljoonia ihmisiä takaisin omiin tai vanhempiensa kotimaihin ja muuttaa maidensa lainsäädäntöä ja yleistä asenneilmapiiriä niin perusteellisesti, ettei yksikään tuleva hallitus kykenisi enää palauttamaan monikulttuurista kehitystä. Kansallismielisten tulisi kyetä saavuttamaan nämä päämäärät vieläpä tilanteessa, jossa valkoinen kantaväestö on ajautumassa kiihtyvää vauhtia vähemmistöksi omissa kotimaissaan ja jossa heidän kotimaidensa media, koululaitos ja poliittinen järjestelmä ovat täysin sitoutuneita monikulttuuriseen kehitykseen. Ne päämäärät, jotka olivat mahdottomia saavuttaa lähestulkoon 100% valkoisissa ja nykymittapuulla etnonationalistisessa valtioissa, pitäisi olla mahdollisia toteuttaa nykyisessä EU-johtoisessa Euroopassa, jossa valkoisten syntyvyys on selvästi alle uusiutumisrajan ja joiden suurimpien kaupunkien asukkaista yli puolet on jo maahanmuuttajataustaisia.

Vaikka nämä haasteet vaikuttavat ensi alkuun liian vaikeilta demokraattisesti ratkaistaviksi, pelkkä eristäytyminen valkoisille vihamielisestä järjestelmästä ei ole pelastumisen kannalta riittävä toimenpide. Alati monietnistyvän keskusjohdon näkökulmasta valkoisten omat yhteisöt edustaisivat suoraa uhkaa monietnisen harmonian olemassaololle, sillä ne olisivat rikkaampia, turvallisempia ja hygieenisempiä paikkoja elää kuin suurkaupunkien monietniset ja levottomat getot. Valkoisten omat yhteisöt toimisivat monikulttuurisen sateenkaarivaltion kilpailijoina, joihin kyseisen yhteiskunnan kannalta välttämättömät valkoiset työmuurahaiset saattaisivat milloin tahansa paeta. Äärivasemmistolaiset tekisivät myöskin kaikkensa, jotta näiden valkoisten yhteisöjen resurssit takavarikoitaisiin värillisen enemmistön käyttöön, sillä yhteisöjen sisällä vallitseva hyvinvointi olisi selvä osoitus ”kasvavista tuloeroista” ja ”rakenteellisesta syrjinnästä”. Lopputuloksena olisi sotilaallinen yhteenotto, jonka lukumääräisesti pienemmät valkoiset yhteisöt tulisivat todennäköisesti häviämään.

Yhteenveto

Kolmella toisistaan poikkeavalla strategialla on jokaisella omat hyvät ja huonot puolensa. Suoraan yhteenottoon varautuminen ja omien aktiivien valmentaminen rujoihinkin toimenpiteisiin voi olla välttämätöntä alati polarisoituvassa yhteiskunnassa, jossa lukuisat toisistaan poikkeavat ryhmät kilpailevat yhteiskunnallisesta vallasta ja julkisen tilan herruudesta. Suoran toiminnan tarkoituksena on tehdä nationalismin vastustamisesta niin raskasta, etteivät sitä uskaltaisi tehdä muut kuin poikkeuksellisen rohkeat yksilöt. Tämä karsisi vastapuolen toiminnasta niitä runsaslukuisia, mutta aatteeseen heikosti sitoutuneita norkoilijoita, jotka eivät ole halukkaita joutumaan uhkailun, painostuksen tai muiden rangaistusten uhreiksi. Lopullista yhteiskunnallista päämäärää voisi hahmotella siten, että ”suomalaisvastaisiksi” koetuista mielipiteistä seuraisi sakkorangaistuksia, kyseisiä mielipiteitä esittävien ihmisten autot sytytettäisiin yön pimeydessä palamaan ja ”suomalaisvastaisiksi” koettujen tapahtumien järjestäminen tehtäisiin tihutöillä ja suoralla sabotaasilla käytännössä mahdottomaksi. Näillä toimenpiteillä olisi myös virkavallan epävirallinen hyväksyntä, sillä poliisi ei käytännössä millään tavoin tutkisi kyseisistä toimenpiteistä tehtyjä rikosilmoituksia. Tilanne olisi siis osaltaan samanlainen kuin nykyäänkin, mutta vallankäytön kohteiksi valikoituisivat nykyiset vallanpitäjät nationalistien sijasta.

Kovan vallankäytön soveltamisen haitat ovat myös ilmeisiä. Kerran käynnistynyt poliittinen väkivalta käynnistää helposti kostoiskujen kierteen, jolloin kumpikin osapuoli hyväksyy entistä brutaalimpia keinoja vastapuolensa murskaamiseksi. Nationalistit ovat lukumääräisesti vielä niin selviä altavastaajia, etteivät he kykene uskottavasti kapinoimaan nykyistä liberaalidemokraattista järjestelmää ja sen kätyreinä toimivia vasemmistoradikaaleja vastaan. Greg Johnson onkin todennut, että nationalistien tulisi välttää viimeiseen asti sen kaltaisia yhteenottoja, joissa ei ole todellisia voiton mahdollisuuksia.

Pehmeällä vallankäytöllä pyritään taasen vaikuttamaan yleiseen asenneilmapiiriin siten, että valkoinen enemmistö suhtautuisi valkonationalistien päämääriin nykyistä suopeammin. Näillä metapoliittisilla toimenpiteillä pyrittäisiin ensinnäkin korostamaan valkonationalistien omien päämäärien hyveellisyyttä, kuin myös maalaamaan vastustajasta mahdollisimman epämiellyttävää ja vaikeasti samaistuttavaa imagoa. Tämän toiminnan tarkoituksena ei ole niinkään nostaa vastapuolen toimintaan osallistumisen kynnystä, vaan tehdä siitä imagoltaan niin huonoa, ettei se enää vetoaisi isoon joukkoon ihmisiä. Kansallismielisten tulisi siten antaa itsestään kuva hyveellisinä, menestyvinä, huumorintajuisina ja älykkäinä ihmisinä, siinä missä vasemmistolaiset tulisi kuvata mahdollisimman tiukkapipoisina, onnettomina ja heikosti menestyvänä joukkona. Pehmeä vallankäyttö pyrkii myös tasoittamaan tietä kovalle vallankäytölle, sillä se pyrkii normalisoimaan ja tekemään siitä hyväksyttävämpää tavallisten ihmisten keskuudessa.

Pehmeään valtaan pohjautuva strategia ei kuitenkaan ole ongelmaton. Vaikka kansallismieliset voittaisivat kaikki käymänsä väittelyt, heidän some-tilinsä voidaan sulkea, heidät voidaan uhkailla hiljaiseksi, heidät voidaan eristää muista ihmisistä ja pahimmillaan heitä voidaan valtiovallan toimesta rangaista liian voimakkaista mielipiteistä. Silloin kun nykyistä kulttuurihegemoniaa ylläpitävät tahot huomaavat asemansa olevansa uhattuna, he siirtyvät välittömästi kovaan valtaan, jossa kansallismielisten suut pyritään tukkimaan tietoisilla sortotoimenpiteillä. Reiluuden vaatiminen tässä tilanteessa on täysin turhaa, sillä poliittisen vallankäytön ei lähtökohtaisesti tarvitse olla reilua. Kansallismieliset eivät myöskään ole vielä siinä asemassa, että valtaapitävien tarvisi neuvotella heidän kanssaan yhtään mistään.

Eristäytymiseen pohjautuva strategia pyrkii viisaasti katkaisemaan nationalistien riippuvuussuhteen nykyisestä yhteiskuntajärjestelmästä, joka monilta osin uhkaa heidän poliittisia päämääriään. Eristäytymisen kannalta oleellinen kysymys koskee kuitenkin sen toteuttamista: millä rahoilla ja kenen toimesta se tehtäisiin? Ja miten saataisiin estettyä mahdolliset julkisen vallan väliintulot, jotka saattaisivat uhata koko yhteisön olemassaoloa? Eristäytyminen ei myöskään kykene hillitsemään globaalia muuttopainetta, jonka kohteeksi myös nämä uudet valkoiset yhteisöt lopulta joutuisivat. Nämä yhteisöt joutuisivat myös lopulta turvautumaan aseelliseen vastarintaan, jossa ne olisivat selviä altavastaajia järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan, jolla olisi käytössään modernit asevoimat ja huomattavasti suuremmat resurssit.

Tilanne on kaikkinensa vaikea, sillä valkonationalistien tulisi menestyä kaikissa esitellyissä strategioissa yhtä aikaa ja vieläpä hyvin tiukkaa aikarajaa vastaan, sillä monissa länsimaissa eurooppalaisperäiset kansat tulevat jäämään vähemmistöksi alle 50 vuodessa. Tässä ajassa heidän tulisi saada aikaiseksi valtava poliittinen muutos, sekä tehdä kaikkensa vastapuolen marginalisoimiseksi. Heidän tulisi saada iso osa ihmisistä hyväksymään se, ettei rinnakkaiselo toisistaan poikkeavian kansojen kanssa tule pidemmän päälle onnistumaan ja kuinka sen vuoksi heidän kotiuttamisensa valkoisista maista on poliittinen välttämättömyys. Heidän tulisi keksiä  nopeita keinoja oman taloudellisen ja poliittisen pääomansa kerryttämiseksi, sekä varautua pahimmassa tapauksessa syrjäseutujen yhteisöjen perustamiseen, jos aiemmin mainitut keinot eivät yksinkertaisesti riitä.

Oleellisin huomio tässä kaikessa on se, etteivät aiemmin mainitut toimenpiteet voi olla alisteisia valkoisen enemmistön hyväksynnälle. Suuri enemmistö ei tule mahdollisesti koskaan olemaan valkonationalistien kanssa samaa mieltä, ja siinäkin tilanteessa jos he sitä olisivat, se tapahtuisi nationalistien kannalta aivan liian myöhään. Tältä osin miedon ja monivuotisen kypsyttelyn sijasta valkonationalistien tulisi pakottaa itseään maltillisemmat ihmiset puhumaan ja ottamaan kantaa niihin aiheisiin, jotka valkonationalistit itse ottavat esille ja joissa he pärjäävät aiheeseen perehtymättömiä paremmin. Puhuttaessa nykyisen maahanmuuttopolitiikan tulevaisuudesta on tärkeää korostaa, että todellisuudessa on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa: valkonationalistien tie ja valkoisen sukupuuton tie.


Tuukka Kuru

Tietoa julkaisijasta

Tuukka Kuru

Tuukka Kuru

Olen vuonna 1990 syntynyt rovaniemeläislähtöinen koneinsinööri, joka tunnetaan erityisesti Awakening-konferenssista, 612-marsseista ja Monokulttuuri FM-nettiradiosta.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa