No niin. Näin juhannusjuhlan lähestyessä ja hallitusfarssin kunniaksi on varmaan paikallaan ottaa normaalia enemmän taiteellisia vapauksia ummehtuneen ja kireän ilmapiirin hälventämiseksi, eli pohtia sinänsä tärkeitä asioita pilke silmäkulmassa.
Kuitenkin se Suomi, johon aikoinaan synnyin, rakentui kovalla työllä, ainaisella purnaamisella, lakkoilulla ja välillä niin karskilla huumorilla, että tänä päivänä se katsottaisiin vihapuheeksi. Ei se sitä koskaan ollut, vaan välttämätön henkireikä päästellä höyryjä pihalle. Peli oli kovaa, mutta rehtiä ja jos joku otti sen liian tosissaan tai teki kavereille oharit, joutui karskin jäynän kohteeksi tai sai sellaisen sakin hivutuksen, että muisti lopun ikänsä. Ei siinä lähdetty nillittämään pikkuasioiden ja oikeuksien perään, vaan jatkettiin hommia riidat sovittuina. Valmista saatiin aikaan ja lopputulokseen suhtauduttiin ammattiylpeydellä, mitä piti juhlistaa kansalliseen tapaan pers’kännillä ja maanantaina taas hiljaisessa katumuksessa työmaalle. Niitä riitti, koska yhteiskunta oli järjestetty siten, että niitä riitti ja työstä sai kelvollisen korvauksen. Muuten maassa vallitsi laki ja oikeus ja auktoriteetteihin suhtauduttiin jopa hiukan pelon sekaisella kunnioituksella.
Sitten kaikki muuttui. Ei yhdessä yössä, vaan hiljalleen nitisten ja natisten päädyttiin pönöttämään Brysselissä, ottamaan kaikki hirveän tosissaan ja paheksumaan sieltä käsin omaa kulttuuriperimää impivaaralaiseksi taantumukseksi. Kansallisista ylpeyden aiheista tulikin yhtäkkiä häpeäpilkkuja, joista piti yhteiseurooppalaisen kulttuurin ja sivistyksen nimissä päästä äkkiä eroon. Eihän kukaan tiedä tänäkään päivänä, mitä ”eurooppalainen kulttuuri” on, koska sellaista ei ole olemassa, mutta silti alettiin ”puristaa mailaa” ja suhtautua kaikkeen hirvittävällä vakavuudella. Huumorin kukka lakastui ja tilalle tullutta ahdistusta alettiin hoitaa masennuksena. Järjestelmän sairaus aiheutti ihmisissä pahoja oireita ja sivuvaikutuksia, eivätkä ne parane millään konstilla ennen järjestelmän hoitamista kuntoon.
Ja suomalaiseen sisuun kuuluu olennaisena osana, että painetaan läpi harmaiden kivien katkeraan loppuun saakka, oli siinä jotain järkeä tai ei. Vasta lopullisella kriisin hetkellä suomalainen pysähtyy miettimään, mitä järkeä tässä touhussa oli. Hirveään riitaanhan se päättyy, mutta kun se saadaan sovituksi ja uusi päämäärä löytyy, lähdetään taas hommiin ja nillittäjät jäävät kiikkustuoliin jupisemaan itsekseen. Valitettavasti siihen mennessä liian moni on jo menettänyt uskonsa ja päätynyt (itse-)tuhoisiin ratkaisuihin.
No, hallinnollisesti tarina on kokonaan toinen. Auktoriteetit ryntäsivät Neuvostoliiton varjoista vapauduttuaan rakentamaan Suur-Suomea lännen tuella, kun se ei itään päin monista eri yrityksistä huolimatta onnistunut. Aluksi kaikki menikin hyvin kun markan devalvoinnin ja Nokian ansiosta rahaa tuli sisään ovista ja ikkunoista. Sitä alettiin jakaa kaikille mahdollisille ammattinillitysyhdistyksille ja mielensäpahoittajajärjestöille, joista runsaslukuisuudessaan tulikin perkeleellinen riesa kaiken lainsäädännön EU-harmonisoinnin lisäksi. Määrärahojensa turvin ne pystyivät saamaan julkisen paineen avulla aivan tolkuttomia vaatimuksia ja lainsäädäntöä läpi haltioituneessa hurmiossa hilluvista puoluekoneistoista.
Sitten tulot ehtyivät ja jäljellä oli vain toisella kädellä kasaan huitaistut menoautomaatit, eli ei käytännössä mitään keinoa lunastaa hövelisti annettuja lupauksia. Kun johdon moraali oli jo tässä vaiheessa päässyt löystymään housuihin saakka ja perustuslakiakin venytetty äärimmilleen, ellei ylikin, ei lisää samaa enää paljoa painanut, kun kiireessä alettiin kätkeä todellisuutta velkojilta ja keksimään kansalle uusia verukkeita, millä Euroopan isännille annetut lupaukset voitaisiin pitää. Juhlapuheet ja hallitusohjelma laadittiin julkisesti näytettäviksi kansalle ja sitten kiireesti kabinettiin punomaan uusia juonia konsulttien opastuksella velallisten, eli Suomen kansalaisten päänmenoksi ja velkojien, eli Unionin, EKPn ja pankkien hyväksi.
Sitten jäätiin housut kintuissa kiinni, kun Perussuomalaiset äänestivät Halla-ahon puheenjohtajaksi ja loikkarit paljastivat teollaan hallituksen julkilausumattoman, todellisen agendan. Se on Suomen hivuttaminen pankkiunionin kautta yhteisvastuuseen jäsenmaiden veloista ja sitä kautta pakottaminen mukaan liittovaltioon ja sen yhteiseen puolustus-/hyökkäysmekanismiin. Velkoihin ja vastuisiin vedotaan nytkin, eikä halaistua sanaa siitä, kuinka Islannin oli mahdollista hankkiutua eroon paljon pahemmasta paskaraosta. Ei. Kaiken moraalisen rappion kruunuksi hankkiudutaan eroon maan ylimmästä oikeusvalvojasta, jotta viimeinenkin laillinen este saadaan raivatuksi tavoitteiden tieltä.
Näiden aasinsiltojen kautta päästäänkin varsinaiseen juhannusteemaan, eli kysyin feissarissa aamulla ensimmäisenä mieleen juolahtaneen kysymyksen: Pitäisikö Sipilän hallitus kaikessa naurettavuudessaan kantaa ulos eduskunnasta ja kieritellä tervassa ja höyhenissä? Kolmen tunnin jälkeen äänet 83 puolesta – 2 vastaan.
Historiallisesti tällaisille ”kansankäräjille” löytyy varsin identtinen tilanne, tosin pienemmässä mittakaavassa, kun Lontoon kaupunginvouti sai vuonna 1696 kyseisen käsittelyn, jonka jälkeen hänet vietiin kottikärryillä Thamesin rantaan ja sidottiin juhannussalkoon. Ulosmittarin katsottiin ylittäneen lailliset valtuutensa, kun hän vaati paikallisesta poliisipiiristä turvapaikkaa hakenutta velallista syytteeseen.
Kun meillä on koko alkaneen vuosituhannen vallinnut vastaava tilanne, missä maan hallitus toimii ulkoa sanellun agendan mukaisesti omaa kansaansa vastaan, velat verukkeina, olen jo pitkään ihmetellyt, onko kaikki karskius, huumori ja oikeudenmukaisuuden käsitteet vain oma historiallinen päähänpinttymä ilman mitään nykypäivän vastinetta. Itselläni ei ollut mitään vaikeuksia kuvitella kansankäräjiä kärräämässä ”ansaituin ansiomerkein” koristeltuja valtioneuvoston jäseniä Kaisaniemen puistoon ja tilaisuuden juhlistamista juhannussalkojen ja kokkojen ympärillä. Ehkä suomalaisista ei vain ole enää mihinkään sen kummemmin poliittisesti kuin yhteisöllisestikään?
No, leikki sikseen, mutta sen varjolla lienee hyvä jalostaa kansankäräjien ideaa paremmaksi. Voisiko ihan yksinkertaisesti ja rehellisesti järjestää kansanäänestyksen siitä, haluavatko suomalaiset Suomen olevan kabineteissa valmistellun Euroopan liittovaltion jäsen kaikkine iloineen, suruineen ja murheineen, vai haluavatko he itsenäisen Suomen kaikkine iloineen, suruineen ja murheineen? Toki olisi suotavaa, että tällä kertaa saisimme molemmista vaihtoehdoista tasapuolista ja luotettavaa informaatiota. Ellei tällaiseen tai muuhun järkevään ratkaisuun kyetä, olen aivan varma, että jossain vaiheessa terva, höyhenet tai jotain paljon ikävämpää menetelmää otetaan käyttöön. Kannattaa siis ajoissa ehdottaa jotain rakentavampaa.
Näissä mietteissä hyvää, rauhanomaista ja sopivan railakasta Jussia!
