Blogit

Valkoisuus osana kansallista identiteettiä

Kuva Pxhere.

Vuoden 2019 aikana yhdysvaltalainen keskustelu valkoisuudesta on saanut enemmissä määrin jalansijaa myös suomalaisessa mediassa. Helmikuussa kosovolaistaustainen Brigita Krasniqi kritisoi Helsingin Sanomien artikkelissa suomalaisia yliopistoja liiallisesta ”valkoisuudesta”, johon Helsingin akateemiset perussuomalaiset eli HAPSU teki rangaistustoimenpiteitä aiheuttaneen vastineensa. Tammikuisesta Helsingin Sanomien paljastusartikkelista virinnyt keskustelu etnonationalismista synnytti monia ulostuloja, joissa suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta arvioitiin pitkälti valkoisuuden kautta. Selvin viittaus valkoisuuteen tapahtui Nyt-liitteen artikkelissa ”Valkoisuus on pelkkä valhe, vaikka ”etnonationalistit” kuinka muuta väittäisivät – Eurooppa ei ollut lähimainkaan sitä mitä kuvitellaan, sanoo historiantutkija, jossa etnonationalismi yhdistettiin suorasanaisesti valkoiseen ylivaltaan. Oman lisänsä keskusteluun antoi huhtikuussa Turussa toista kertaa järjestetty Awakening-konferenssi, jossa puhui monia valkonationalistisia aktivisteja.

Viimeisen vuoden aikana valkoisuuteen liittyvissä ulostuloissa on esiintynyt monia yhdysvaltalaisesta yliopistomaailmasta omaksuttuja termejä, kuten ”valkonormatiivisuus”, ”uuskolonialismi”, ”rodullistettu vähemmistö” ja niin edelleen, joilla pyritään kuvaamaan valkoisissa yhteiskunnissa vaikuttavia kauneusihanteita, odotuksia, valtapositioita ja taloudellista menestystä. Valkoisuus mielletään näissä ulostuloissa lähtökohtaisesti negatiiviseksi kulttuurilliseksi ilmiöksi, joka tukahduttaa rodullistettujen ihmisten itseilmaisua, tarjoaa eurooppalaistaustaisille ihmisille perusteettoman ylivertaisuuden tunteen ja voimistaa entisestään etnisten ryhmien välistä taloudellista eriarvoisuutta. Valkoisuutta pidetään usein eräänlaisena muistutuksena länsimaiden rasistisesta menneisyydestä, jolloin valkoisesta valtavirrasta poikkeavat ihmiset elivät modernin tulkinnan mukaan jatkuvassa kärsimyksessä. Kyseistä ilmiötä vastaan kamppaillaan yhteiskunnallisella inklusiivisuudella, jonka nimissä valkoisten heteromiesten miehittämät valta-asemat pyritään tietoisesti korvaamaan aliedustettujen vähemmistöryhmien edustajilla. Tätä kehitystä vauhdittaa entisestään uusvasemmiston suosima intersektionaalisuus, joka korostaa yksittäisen rodullistetun henkilön omaa ainutlaatuista kokemusta yhteiskunnallista sorrosta. Ei siis riitä, että nykyiset valkoiset valtaapitävät käyttäytyisivät värillisiä miellyttävällä tavalla, vaan sorrettujen vähemmistöjen tulee itse päästä päättäviin pöytiin toteuttamaan omia värillisiä inressejään. Valkoisille on taasen varattu valkoisen liittolaisen rooli, jossa heidät käytännössä alennetaan etnisten vähemmistöryhmien hiljaisiksi palvelijoiksi.

Keskustelu valkoisuudesta muistuttaa monilta osin aiempaa keskustelua monikulttuurisuudesta, jossa kantaväestöön kuuluvat kansallismieliset ja liberaalit väittelivät suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta. Aiemmista ideologisista jakolinjoista poiketen näiden keskustelujen uudet jakolinjat pohjautuvat entistä selvemmin ihmisten rodullisiin identiteetteihin. Keskustelijat eivät siis jakaudu enää pelkästään toisistaan poikkeaviin aatteellisiin sisäryhmiin, vaan enemmissä määrin toisistaan poikkeaviin etnisyyksiin, jolloin edellä mainitut valkoiset liberaalit liitetään tahtomattaan samaan valkoiseen kollektiiviin kansallismielisten vastustajiensa kanssa. Näennäisesti värisokean liberalismin tilan on vallannut aiempaa aggressiivisempi uusvasemmistolainen liike, jonka toiminta perustuu on globaalin ruskean enemmistön kamppailulle valkoista maailmanvaltaa vastaan.

Narratiivin muutos hyväuskoisesta ja mukavuudenhaluisesta liberalismista brutaaliin etniseen reviirikamppailuun aiheuttaa muutospaineita kulttuurisodan kaikille osapuolille, mutta suurin vaikutus sillä on valkoisiin keskitien kulkijoihin, joista tulee haluamattaan kiihtyvän etnisen konfliktin pelinappuloita. Valkoisten antirasistien keskuudessa tämä kehitys johtaa väistämättä radikalisoitumiseen, jonka seurauksena mukavuudenhaluiset liberaalit ajautuvat voimattomina marginaaliin ja fanaattisemmat (ja liberaaleja selvästi itsetuhoisemmat) aktivistit kohoavat liikkeen näkyviksi toimijoiksi. Tämän johtavan aseman he tulevat myös pitämään aina siihen asti, kunnes hekin joutuvat siirtymään syrjään värillisten aktivistien tieltä. Tämä sama kohtalo odottaa myös lukuisia suomalaisia antirasisteja tulevaisuudessa.

Tilanne ei ole täysin mutkaton myöskään kulttuurisodan konservatiiviselle tai oikeistolaiselle osapuolelle, joka on aatteellisesti huomattavasti vasemmistoa hajanaisempi. Valtavirtakonservatiivit ovat perinteisesti olleet etniseen identiteettiin perustuvan politiikan edessä täysin neuvottomia, mikä näkyy selvästi niin suomalaisten kuin Suomen ulkopuolisten porvaripuolueiden aatteellisessa haparoinnissa. Kyseiset puolueet joutuvat usein pujottelemaan vahvan rajakontrollin, virkavallan toimintaedellytysten, individualismin, suvaitsevaisuuden, suuryritysten intressien ja konservatiivisten äänestäjiensä välimaastossa varoen koko ajan ajautumista kansallisen oikeiston tai radikaalin uusvasemmiston alati laajentuville reviireille.

Identiteettipolitiikan tietoinen välttely johtaa ajan saatossa edellä mainittujen porvaripuolueden kuihtumiseen, sillä niiden kannatus perustuu käytännössä täysin valkoisen kantaväestön olemassaololle, jonka suhteellinen osuus äänestäjistä pienenee vuosi vuodelta yhteiskunnan muuttuessa aiempaa monimuotoisemmaksi. Tämän yhteiskunnallisen kehityksen taustalla vaikuttaa konservatiivien yleinen kyvyttömyys hahmottaa kulttuurisen valkoisuuden ja valkoisen väestön välistä yhteyttä, joka saa heidät virheellisesti uskomaan että heidän ihanteitaan voitaisiin ylläpitää myös ei-valkoisella väestöllä, kunhan nämä värilliset ihmiset vain omaksuisivat länsimaiset arvot.

Kansallisen oikeiston näkökulmasta keskustelu valkoisuudesta voidaan nähdä suurena mahdollisuutena, sillä se mahdollistaa kansallismielisten näkökulmien nostamisen osaksi julkista keskustelua. Jos värillisillä ihmisillä on ainutlaatuinen kyky havannoida maailmaa verenperinnössä kulkevan afrikkalaisuutensa kautta, miksi valkoisilla ihmisillä ei olisi vastaavaa kykyä eurooppalaisen verensä kautta? Mikäli on olemassa selvästi rajattu ja syntyperään pohjautuva afrikkalainen rotuidentiteetti, eikö silloin myös eurooppalainen rotuidentiteetti ole ihan yhtä todellista? Kansallisen oikeiston ja uusvasemmiston suorittama ihmisryhmien kategorisointi on myös yllättävän yhtenäinen, sillä molemmat niistä hyväksyvät esimerkiksi valkoisten, mustien, juutalaisten, itäaasialaisten, arabien ja muiden etnisten ja rodullisten ryhmien olemassaolon vähintääkin poliittisina toimijoina, vaikkakin näiden kahden osapuolen johtopäätökset kyseisestä jaottelusta ovat täysin päinvastaiset. Kansallinen oikeisto näkee valkoiset menestyvänä, kauniina, kehittyneenä ja säilyttämisen arvoisena ryhmänä, siinä missä uusvasemmisto näkee sen rasistisena, alistavana ja tuhottavana kokonaisuutena. Maltillinen oikeisto taasen uskottelee itselleen, ettei edellä mainituilla etnisyyksillä ole mitään merkitystä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Modernin identiteettipolitiikan kannalta on oleellista pyrkiä antamaan valkoisuudelle, afrikkalaisuudelle ja aasialaisuudelle sen kaltaiset määritelmät, että niillä voidaan kuvata mahdollisimman tarkasti haluttuja ilmiöitä. Afrikkalaisuus ja aasialaisuus ovat määritelmiltään sangen stabiileja, sillä vasemmisto ja oikeisto määrittelevät kyseiset ryhmät hyvin yhtenevin perustein. Afrikkalaiset, vanhahtavalta nimitykseltään negridit, ovat niiden nykyihmisten jälkeläisiä, jotka jäivät Afrikkaan ja joissa ei muista ihmisroduista poiketen esiinny sekoittumista nykyihmistä edeltäneisiin ihmislajeihin, kuten neandertalinihmiseen. Nykyiset eurooppalaiset ja itäaasialaiset ovat taasen niiden muinaisten nykyihmisten jälkeläisiä, jotka muuttivat Afrikasta pohjoiseen noin 125 000 vuotta sitten. Nykyisten itäaasialaisten ja eurooppalaisten edeltäjien jakaantuminen tapahtui arviolta 40 000 vuotta sitten. Suhteellisen myöhäisessä vaiheessa tapahtunut erkaantuminen selittää myös sen, miksi itäaasialaisten ja eurooppalaisten välinen geneettinen etäisyys on selvästi pienempi kuin eurooppalaisten ja afrikkalaisten välinen.

Arviolta 35 000 vuotta sitten elänyttä Cro-Magnonin ihmistä voidaan oikeutetusti pitää modernien eurooppalaisten kantaisänä. Monilta osin nykyisiä eurooppalaisia ulkoisesti muistuttanut ihmistyyppi koki vuosituhansien aikana lukuisia muutoksia, jotka edesauttoivat sen sopeutumista uuden ympäristön tarjoamiin haasteisiin. Eurooppalaisille nykyisin ominaista vaaleaa ihopigmenttiä ja vaaleita silmiä oli esiintynyt jo aiemmin Pohjois-Euroopan metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa, mutta vallitseva periytyvä ominaisuus siitä tuli koko Euroopassa noin 6 000 vuotta sitten, jolloin tummempi väripigmentti käytännössä katosi  kokonaan eurooppalaisesta perimästä. Toisin kuin usein luullaan, nämä tummemmat ihonvärityypit eivät kuitenkaan edustaneet afrikkalaisia piirteitä, vaan nykyisten eurooppalaisten tummempaa variaatiota. Itäaasialaisten afrikkalaisia vaaleampi pigmentti on myös vastaavan evoluution tulosta, mutta se perustuu eri mutaatiolle kuin eurooppalaisten värimuunnos.

Nykyiset valkoiset eurooppalaiset ovat käytännössä kolmen muinaisen muuttoaallon yhteensulautuman tulosta. Nämä ryhmät koostuivat pohjoisen metsästäjistä, Anatoliasta saapuneesta maatalousväestöstä sekä myöhemmästä, noin 4000 vuotta sitten tapahtuneesta indoeurooppalaisen jamna-kulttuurin ekspansiosta. Kaikki eurooppalaiset kansat ovat käytännössä näiden kolmen pääryhmän jälkeläisiä, ja ne kantavat perimässään vaihtelevassa määrin näiden kolmen pääryhmän perimää. Näiden kolmen pääryhmän lisäksi osa itäisistä eurooppalaisista kantaa muista eurooppalaisista poiketen myös siperialaista perimää, jota esiintyy suhteellisen paljon erityisesti venäläisten, saamelaisten ja suomalaisten keskuudessa.

Suomalaisten geeneistä arviolta 90% on yhteistä muiden eurooppalaisten ja 10% siperialaisten kansojen kanssa. Monista muista eurooppalaisista kansoista poiketen merkittävä osa suomalaisten eurooppalaisesta perimästä tulee pohjoisen metsästäjä-keräilijöiltä ja vähäisempi osa muinaisilta maanviljelijöiltä. Nykytiedon valossa Suomea on asutettu yhtäjaksoisesti jääkauden päättymisestä lähtien (~8500 eaa), mikä näkyy useiden muinaisten geenien kerrostumasta. Nykysuomalaisten geenien kannalta tärkeimmät kerrostumat muodostuvat indoeurooppalaisen vasarakirveskansan saapumisesta noin 3200 eaa, sekä itäisen muuttoaallon saapumisesta pronssikauden aikana, joka toi mukanaan nykysuomalaisten kantaman siperialaisen geenikomponentin ja Suomessa vallitsevan N-isälinjan.

Suomen kielen saapumisen ajoittaminen on yksittäisten muuttoaaltojen ajoittamista vaikeampaa, sillä vasarakirveskansan rinnalla eläneiden kansojen (kuten kampakeraamisen kulttuurin) käyttämästä kielestä ei ole varmaa tietoa. Kantasuomea edeltäneitä uraalisia kieliä on voitu puhua joko ennen vasarakirveskansan saapumista, vasarakirveskansan ja kampakeraamisen kulttuurin yhdistyessä noin tuhat vuotta kyseisen muuttoaallon jälkeen tai sitten ne ovat saapuneet Suomen alueelle vasta kantasaamen ja kantasuomen erkaantumisen jälkeen noin 1000-500 eaa. On siten täysin mahdollista, että Suomen alueella on puhuttu indoeurooppalaisia kieliä ennen suomensukuisten kielten saapumista.

Suomalaisten siperialainen perimä näkyy kuvaajassa violettina värinä. Oranssi väri tarkoittaa muinaisia maanviljelijöitä, sininen pohjoisen metsästäjiä ja vihreä jamna-kulttuuria.

Näiden muinaisten muuttoaaltojen jälkeen Suomen alueelle ei kohdistunut enää suurilukuisia muuttoliikkeitä ennen suomenruotsalaisten saapumista 1100-luvulla. Etelä-Suomessa muodostuneet suomea puhuneet heimot siirtyivät ajan saatossa kauemmas pohjoiseen ja sulauttivat harvalukuisammat saamelaiset itseensä. Kun voimakkaasti naapurikansoista poikkeava perimä yhdistyi nopeaan väestönkasvuun, tapahtui geneettiseksi ajautumiseksi kutsuttu ilmiö, jossa uuden populaation sisällä alkoi esiintymään sen kaltaisia perinnöllisiä ominaisuuksia, joita ei vastaavassa määrin esiinny sen ulkopuolella. Tämän kehityksen ansiosta suomalaiset ovat selvästi muista eurooppalaisista erottuva väestöryhmä, vaikka heidän geeneistään suurin osa tuleekin Euroopasta. Tämän eristäytyneisyyden ansiosta suomalaisilla on myös vähemmän yhteisiä geenejä afrikkalaisten kanssa kuin monilla muilla eurooppalaisilla.

Usein esitetty väite, jonka mukaan Eurooppa tai Suomi olisivat aina olleet etnisesti monimuotoisia, on tältä osin totta. Ihan yhtä totta olisi kuitenkin todeta, että Eurooppa ei ole koskaan ollut mustan tai itäaasialaisen rodun asuinaluetta, tai että kaikki eurooppalaiset kansat ovat lähempää sukua toisilleen kuin afrikkalaisille ja itäaasialaisille, johtuen eurooppalaisten kansojen yhteisistä esi-isistä. Suomen nykyistä monikulttuurista yhteiskuntakokeilua on usein perusteltu Suomen historiallisella monimuotoisuudella, vaikka tämä monimuotoisuus on pohjautunut täysin indoeurooppalaisten ja suomalais-ugrilaisten kansojen yhteensulautumiselle. Suomen historia ei tunne jääkauden päättymisen jälkeiseltä ajalta sellaista ajanjaksoa, jolloin aluetta olisi asuttanut jotkut muut kuin muinaiseurooppalaiset ja euraasialaiset heimot. Suomessa asuva afrikkalainen on siten käytännössä geneettinen muukalainen, jonka perimän etäisyys kantasuomalaisiin on kymmeniä tuhansia vuosia ja jonka läsnäololle ei löydy historiallista perustetta.

Useita tuhansia vuosia kestäneen väestökehityksen näkökulmasta ei pitäisi olla outoa, että eurooppalaisten kansojen muodostamat yhteiskunnat ovat luonnostaan valkonormatiivisia, eli eurooppalaisten ihmisten arvoja, ihanteita ja käyttäytymismalleja tukevia. Valkoisen väestön ylläpitämä taloudellinen ja yhteiskunnallinen ylivalta on myös luonnollinen asiantila yhteiskunnissa, joita on tuhansien vuosien ajan rakennettu palvelemaan valkoisia intressejä. Valkoista ylivaltaa tai valkonormatiivisuutta ei esiinny Kiinan, Haitin tai Somalian kaltaisissa ei-valkoisissa maissa, mikä itsessään todistaa sen, ettei valkoisuus ole ainoastaan ei-toivottava sosiaalinen konstruktio, vaan nimitys tietyn rodullisen ryhmän itseilmaisulle. Suomen kaltaisessa historiallisesti valkoisessa maassa valkonormatiivisuuden murtaminen tarkoittaisi käytännössä valkoisten kulttuurin murtamista ja suomalaisen kansan korvaamista värillisellä vieraspopulaatiolla, jolta ei löydy kulttuurillista, biologista saati historiallista yhteyttä suomalaiseen kansaan. Samalla katoaisi myös tarve itsenäiselle suomalaiselle kansallisvaltiolle, sillä mitään kansallista omaleimaisuutta ei olisi enää olemassa.

Kyseisen kehityksen estämiseksi suomalaisuus tuleekin sitoa vahvasti osaksi valkoisten kansojen sukupuuta. Suomalaiset tulisi nähdä muinaisena eurooppalaisena kansana, jonka syntyperä on osittaisen siperialaisen perimän ansiosta selvästi muusta Euroopasta erottuva kokonaisuus ja jonka käyttämä kieli on alueelle saapuneiden itäisten muuttoaaltojen arvokasta perintöä. On myös hyvä muistaa, että nämä siperialaiset sekoittuivat alueella jo valmiiksi eläneisiin muinaisiin eurooppalaisiin, jotka olivat läheistä sukua muille pohjoiseurooppalaisille ihmisille. Suomen asutushistorian monimuotoisuus ei siten ole verrattavissa nykyiseen Euroopan ulkopuolelta saapuvaan muuttoliikkeeseen, joka ei ole eurooppalaista, vielä vähemmän suomalaista. Eurooppalaiset kansat ovat maanosamme alkuperäisiä asukkaita, ja he ovat myös ainoita, jotka voivat kutsua maanosaa todelliseksi kodikseen.

EDIT 10.09.2019:

Poistettu virheellinen väittämä, jossa vaalea ihonväri rinnastettiin siperialaisten tuloon. Alkuperäisessa lähteessä todetaan että kyseiset piirteet olivat vallitsevia jo ennen heidän saapumistaan. Virheellinen väite perustui tutkimusta lainaavalle artikkelille. 

Tuukka Kuru

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa