Vapaamatkustajaksi hiukan kontekstista riippuen määritellään usein henkilö tai taho, joka ei käytä resursseja sen tuloksen saavuttamiseen, josta kuitenkin hyötyy. Suomen ”vasemmistolaisiksi” poliitikoiksi itseään kutsuvien osalta tulisi puhua poliittisesta vapaamatkustamisesta. Vasemmistoliitto hyötyy kyllä äänestäjiensä mandaatista, mutta ovatko vasemmiston tekemät päätökset köyhän kansan ja työväen etujen mukaisia?
Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson ilmoitti Kansan Uutisissa 29.5.2020, että vasemmistoliitolla on yksi ehto EU:n elvytysrahaston suhteen:
”…elvytysvaroilla on pankkituen sijaan tuettava esimerkiksi kunnianhimoista vihreän kehityksen ohjelmaa sekä panostettava digitalisaatioon, osaamiseen, terveyteen, hyvinvointiin ja sosiaalisiin oikeuksiin”
Li Andersson ei ollut huolissaan miljardien lisävastuusta, jonka paketti Suomelle tuo, pohtinut sitä, miksi ns. nuuka nelikko eli isot nettomaksajat Ruotsi, Itävalta, Tanska ja Hollanti ovat olleet kriittisiä (ja Suomi ei) tai ihmetellyt, miksi jaetaan miljardeja maille, joissa koronan vaikutukset ovat vähäisiä (esim.Romania, Kreikka, Puola). Tämä on ikävä kyllä täysin loogista, sillä jos Li Andersson jotain kannattaa, kannattavat sitä myös isot pankit.
Vasemmistolainen vapaamatkustaja siis puhuu vihreydestä, sosiaalisista oikeuksista, tasa-arvosta ja terveydestä omille äänestäjilleen, mutta jättää kertomatta, että kyse on isosta uudesta velkataakasta vasemmistoliitonkin äänestäjille ja tosiasiassa operaation tavoitteena on pelastaa Saksan teollisuuden alihankintaketjut ja isojen eurooppalaisten pankkien saatavat Italiasta sekä edesauttaa EU-liittovaltiokehitystä. Perusoikeuksista ja oikeusvaltiosta paljon puhuva Li Andersson ei ole enää ollenkaan kiinnostunut siitä, millainen vallansiirto EU:lle koronapaketin varjolla tehdään. Ilmeisesti vahingossa RKP:n europarlamentaarikko Nils Torvalds lipsauttaa kannanotossaan 25.6.2020 EU:n vallan kasvavan. Li Anderssoninsta ei ole kuulunut silloinkaan mitään, kun perustuslakivaliokunta esitti huolensa elvytysrahastosta.
Li Andersson pitääkin tarkasti huolta siitä, että vasemmistoliitto pysyy ruodussa ja globalisti-isäntien valvonnassa ajaen EU-liittovaltiokehitystä, EU-armeijaa ja vallansiirtoa EU:lle. Kun vasemmistoliiton puoluekokouksessa 2019 vaadittiin, että Suomi harjoittelisi vain omalla tai Ruotsin maaperällä, esti Andersson tällaisen kirjauksen. Li Andersson siis todellinen valevasemmistolainen par excellence: kannattaa suurin piirtein kaikkea mitä euroglobalistinen kokoomus, mutta antaa äänestäjilleen ymmärtää jotain muuta. Kunhan vasemmistoliitto pysyy ruodussa ja ei kyseenalaista EU-liittovaltioprojektia, ei media kysy hankalia kysymyksiä ja esittää vasemmiston jonkinlaisena pienen ihmisen vaihtoehtona. Tämän parempaa valevasemmistolaista puoluetta ja puoluejohtajaa yksikään luxemburgilainen EU-elitistipankkiiri ei voisi enää toivoa. Kippis samppanjasosialisteille!
Suomessa on kuultu toinen toistaan mielikuvituksellisempia selityksiä sen puolesta, miksi Suomen tulisi elvytysrahastoon lähteä. Mielenkiintoista on ollut seurata SAK:n ekonomi Anni Marttisen fanaattista propagointia erilaisten EU-tulonsiirtojen puolesta. Marraskuussa 2019, jo ennen kuin koronasta oli tietoakaan, Marttinen vaati suomalaisen verorahan kippaamista muille maille. Harva työläinen on tietoinen SAK:n linjasta, joka merkitsee vain lisää kustannuksia veronmaksajille ja tukia holtittomasti asioitaan hoitaneille maille. Syksystä onkin tulossa äärimmäisen synkkä, kuten taloustieteen dosentti Tuomas Malinen kirjoittaa 29.6.2020. SAK:ta (joka löytyy muuten twitteristä ”@duunarit”, mikä sinänsä on surkuhupaisaa) ei moinen synkkyys haittaa, suomalaisten verorahat voi SAK:n mielestä kaataa siestamaiden taloussotkuihin. Eurojäsenyys ja EU-liittovaltiokehitys ovat ajamassa Suomen yhä vaikeampaan ja hallitsemattomampaan tilaan.
* * *
Arvioin 31.5.2020 kirjoituksessani Vastavalkeassa , että ”Suomen EU-uskovainen poliittinen eliitti joutunee myös uuteen akrobaattiseen tasapainoharjoitukseen, mikäli eurofederalistisen doktriinin takuutahojen, Saksan ja Ranskan, lähentyminen Venäjään jatkuu.”.
Tästä saatiin esimakua, kun Suomen ulkopoliittisen johdon ja EU-eliitin varauksetonta ihailua nauttiva Ranskan presidentti Emmanuel Macron piti Putinin kanssa videokonferenssin 26.6.2020 jatkona viimevuotiselle tapaamiselle Ranskan Brégançonissa. Macron sai samalla myös kutsun saapua Venäjälle ja vierailu toteutunee elokuussa, Ranskan ja Venäjän strategisen vuoropuhelun jatkuessa. Angela Merkel ilmoitti 13.5.2020 Saksan liittopäivillä, että työskentelee päivittäin (”tagtäglich”) paremman Venäjä-suhteen puolesta. Samainen Merkel kommentoi Guardianin haastattelussa 26.6.2020, että ”there are good reasons to keep engaging in constructive dialogue with Russia”.
Arvovaltaisten arvioiden mukaan Yhdysvaltain hegemonia maailmassa on pian päättymässä. Kyse lienee sekä halusta, että resursseista. Kun havaitaan, että Yhdysvaltain asema muuttuu ja Suomen EU-uskovaisten ihailema EU jakaantuu käytännössä atlantisteihin ja macronisteihin, Ylellä jatkuvasti palstatilaa saava ”turpo-bloggari” Janne ”Rysky” Riiheläinen toistelee edelleen vanhaa mantraa EU:sta ulko- ja turvallisuuspoliittisena ”ratkaisuna”.
Totuus on toisenlainen, sillä muutoinhan olisi mahdollista konkreettisin esimerkein kertoa, mitä turvaa ja ketä vastaan EU-jäsenyys tuo. En tähän päivään mennessä ole kuullut selvitystä siitä, mitä EU:n tuoma turva on. Onko niin, että lahjaeuro Italian talouteen on kuin euro omaan puolustukseen? Eikö ole mielenkiintoista, että samat toimijat, jotka arvostelevat kovaa Venäjä-linjaa ajavaa Britanniaa, fanittavat Venäjää lähentyvää Macronia ja samalla jakelevat syytöksiä Kreml-myönteisyydestä sinne ja tänne?
Euroatlantismin puolustajat eivät myöskään Trump-vihassaan muista, että Yhdysvallat käänsi katseensa Tyynenmeren suuntaan jo Obaman kaudella. Trumpin politiikka on tosiasiassa loogista jatkoa aiemmalle. Ilmeisesti Obaman Brexit-uhkauskin juuri ennen Brexit-kansanäänestystä oli EU-uskovaisen elitistipääministeri Cameronin tilaustyö. Yleisellä tasolla on tärkeää huomata, kuten Risto Volanen ansiokkaasti analysoi, että Atlantin vallat ja Venäjä ovat aina löytäneet toisensa. Täytyy toivoa – peläten pahinta –, että Suomen valtiojohdossa ymmärretään tilanne riittävän kirkkaasti. On esitetty arvovaltaisiakin näkemyksiä siitä, että Euroopan tulisi löytää itselleen nyt erilainen rooli.
* * *
Brexit luo kuitenkin toivoa paremmasta Euroopasta. Suverenistisesta liikehdinnästä toivoa luo Italian euro- ja EU-eroa ajava senaattori Gianluigi Paragonen uusi kansanliike. Britannia on lähentynyt kauppaneuvotteluissa Japania, Australiaa, Uutta-Seelantia ja lisää lienee luvassa. Arvioisin, että kuulemme hyvin pian Yhdysvaltain ja Britannian – sekä monista muista – kauppasopimuksista. Ne voivat olla nopeammin valmiita kuin Katajanokan kampuksella tai Brysselin euroelitistisalongeissa uskotaankaan.
Suomen valevasemmistolaiset ja heidän kokoomusruotsalaiset sielunveljensä päässevät vielä monta kertaa hämmästymään, miten ”eurooppalainen etu”, ”läntinen arvoyhteisö”, ”EU-arvoyhteisö” tai ”EU ulko- ja turvallisuuspoliittisena valintana” näyttävät aivan uusia ja ikäviä puolia itsestään. Ensimmäinen näytös on luvassa 1.7.2020, kun Saksan EU-puheenjohtajuus alkaa. Silloin on toki jo liian myöhäistä.
Kirjoittaja on Laura Huhtasaaren avustaja Euroopan parlamentissa. Kirjoittajan mielipiteet ovat kirjoittajan omia eivätkä edusta minkään muun tahon kantaa.
