Selkeä enemmistö lähes kaikkialla islamilaisessa maailmassa kannattaa demokratiaa ja vain yksittäisissä maissa vahvan johtajan kaipuulle on kannatusta yli 50 %. Vain Venäjällä, Kirgistanissa, Afganistanissa ja Pakistanissa niukka enemmistö kaipaa vahvoja johtajia demokratian sijaan.
Uskonnon vapautta arvostetaan laajalti ja se myös toteutuu Uzbekistania ja osin Irakia lukuunottamatta kaikkialla. Uskonnonvapautta kannatetaan myös ei-muslimeille ja uskovaiset muslimit katsovat, että näin asian pitääkin olla.
Suuri enemmistö lähes kaikkialla muslimimaissa katsoo, että uskonnollisilla johtajilla kuuluu olla ainakin vähän valtaa, mutta jopa kolmasosan vähemmistö erityisesti Lähi-Idässä on sitä mieltä, että uskonnollisilla johtajilla tulee olla suuri vaikutusvalta politiikassa. Afganistanissa tämä luku on yli 50 %. Iran, joka on äärimmäinen esimerkki teokratiasta eli pappisvallasta, puuttuu tutkimuksesta.
Suuri ellei suurin osa erityisesti Afganistanissa, Egyptissä ja Tunisiassa on sitä mieltä, että islamilaisten painotusten pitäisi lisääntyä politiikassa. Uskonnollista ääriajattelua vieroksuu yli puolet vastaajista lähes kaikkialla islamilaisessa maailmassa. Islamilaisissa maissa pelätään selkeästi enemmän islamistien kuin kristittyjen terrorismia, joskin Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa pelätään muslimien keskuudessa melko laajalti myös kristittyjen terrorismia.
Selkeä vähemmistö tutkituista muslimeista pitää itsemurhapommituksia hyväksyttävänä. Palestiinalaisalueilla 40 %, Egyptissä 29 %, Turkissa 15 %, Jordaniassa 15 % ja Tunisiassa 12 % pitää itsemurhapommituksia ainakin joissain oloissa hyväksyttävinä. Luvut mietityttävät, koska näissä maissa asuu reilusti yli 100 miljoonaa ihmistä.
Kommenttina totean, että laaja demokratiakaipuu ja vahvan johtajuuden vastustus lienee peräisin muslimimaiden vahvojen johtajien epädemokraattisista ja ihmisoikeuksia loukkaavista sekä köyhyyttä ja näköalattomuutta edistäneistä politiikoista. Uskonnon roolin lisäämisestä politiikasta on nähtävä myös tätä taustaa vasten. On valitettavaa, että arabikevään suuntaa on haettu uskonnosta.
Uskonnon ja politiikan sotkeminen on kaukainen ajatus meille suomalaisille. Kustaa Vaasa vajaa viisisataa vuotta sitten pihinä miehenä sanoi Paaville a rivederci ja kieltäytyi maksamasta kymmenyksiä Paaville ja konfiskoi kirkon omaisuuden. Vaikka joku voi väittää itsenäistymisen jälkeen kodin, uskonnon ja isänmaan tuoneen uskonnon framille myös Suomessa, vasta-argumenttina totean sen olleen poliittista retoriikkaa ilman, että kirkon toimijoille olisi annettu esimerkiksi Iranin tapaan valtiollista valtaa.
Suuri joukko Suomessa vaikuttavia maahanmuuttajia on erityisesti vasemmistopuolueissa tulleet mukaan poliittiseen elämään ajatuksella, että uskonnolla tulee olla vankka sija poliittisessa päätöksenteossa. Tämä on tiedostettava tosiasiana.
