Kansalainen julkaisee sarjana Olli Immosen Kansallinen kipinä -kirjasta kappaleen Islam ja Euroopan islamisaatio. Osa 4 –Vihervasemmisto, sateenkaariväki ja kirkko islamin asialla.
Vihervasemmisto, sateenkaariväki ja kirkko islamin asialla
Monet länsimaalaiset ihmettelevät nykyisin sitä, miksi vihervasemmistolaiset puolueet, seksuaalivähemmistöjen etujärjestöt, feministit ja Suomen luterilainen kirkko yhteen ääneen puolustelevat patriarkaalisen ja monin tavoin suvaitsemattomaksi uskonnoksi osoittautuneen islamin vaikutusvallan kasvua ja sen etuoikeuksia läntisessä maailmassa. Luulisi olevan itsestään selvää, että islam saisi kaikki liberaalit humanistit ja kristityt nousemaan takajaloilleen. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka oikeaoppisesti tulkittu islam ei anna armoa löyhille moraalikäsityksille sukupuolten tasa-arvosta, yksilönvapauksista ja homoseksuaalisuudesta, eikä se myöskään anna muiden uskontokuntien edustajille samanlaista ihmisarvoa kuin muslimeille. Suurella todennäköisyydellä arvoliberaalin ja vihersosialistisen elämäntavan vaaliminen johtaisi islamilaisissa maissa koviin rangaistuksiin, jopa raippa- tai kivitystuomioon. Kristinuskon harjoittaminen taas on muslimimaista tärkeimmässä, Saudi-Arabiassa, lailla kiellettyä.
Marxilaiseen yhteiskuntateoriaan aatteellisen perustansa rakentavat Euroopan vasemmistopuolueet ovat viime vuosikymmeninä ottaneet tuntuvaa etäisyyttä työväenaatetta ja sekularismia korostaviin juuriinsa. Ne ovat nostaneet monikultturistisen ideologian nimissä näkyvästi esiin sosiaalikulttuuriselta kannalta vanhoillisten muslimien erityisoikeudet maallistuneeseen kantaväestöön nähden. Sosialistien uuden agendan keskeisen osan muodostaa myös mahdollisimman laajamittaisen maahanmuuton edistäminen kolmansista maista Eurooppaan. Agendanvaihdoksen myötä proletariaatin virallisten edustajien ideologisen oppi-isän, Karl Marxin, merkitys on hälventynyt toisen parrakkaan miehen astuessa aatteen estradille. Hän on profeetta Muhammed, jonka perustaman uskonnon sisältö ja kannattajat ovat viime vuosina ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet vasemmistopuolueiden poliittiseen asemoitumiseen Euroopassa.
Sosialististen puolueiden perinteinen työläiskannattajaluokka ei ole laajalti hyväksynyt vasemmistopoliitikkojen islamisaatiolinjaa, vaan he ovat kääntyneet kannattamaan enenevässä määrin kansallismielisiä kansanliikkeitä. Vasemmistopuolueiden muuttuminen islamistien käsikassaroiksi on myös Suomessa etenemässä kovaa vauhtia muun Länsi-Euroopan kehityksen mukaisesti. Tästä esimerkkeinä ovat muslimiehdokkaat vasemmistopuolueiden ehdokaslistoilla sekä sosialistien islamia syleilevä poliittinen linja.
Suomen sosialidemokraattien (SDP) entinen puoluesihteeri ja kansanedustaja Mikael Jungner vaati jo vuonna 2011 minareetteja Suomeen. Jungnerin islam-linjan mukaisesti vuonna 2012 SDP:n kuntavaaliehdokkaaksi Oulussa valittiin imaami Abdul Mannan. Mannan oli ennen ehdokkaaksi asettumistaan vuonna 2008 korostanut 65 degrees north -verkkolehdessä, että Koraani on Suomen lakien kanssa yhteensopiva ja ainoa hyväksytty tapa johtaa maata. Hänen mukaansa ”todellisen islamin” levittäminen, joka pitää sisällään sharia-lain käyttöönoton, on tärkeää. Mannanin suhtautuminen sosialidemokraateille tärkeään vapaamielisyyteen moraalikysymyksissä oli vähintään ristiriitainen, sillä hän oli tuominnut homoseksuaalisuuden ja sukupuolten välisen yhdenvertaisuuden uskonsa vastaisena.
Valtakunnan tasolla SDP:n kansanedustaja Tuula Väätäinen tuli aiemmin tunnetuksi yhtenä eduskuntaryhmänsä näkyvimmistä islam-myönteisyydellä profiloituneista edustajista. Hän kauhisteli julkisesti eräiden kansallismielisten kansanedustajien islam-kriittisiä blogikirjoituksia sekä vaati Suomesta Syyriaan lähteneille jihadisteille sotavammojen vuoksi lääketieteellistä hoitoa ja kuntoutusta heidän palattuaan takaisin maahan. Yleisradion hallintoneuvoston entinen puheenjohtaja, SDP:n kansanedustaja ja entinen piispa Ilkka Kantola puolestaan vaati Ylen hartausohjelmien avaamista kristinuskon lisäksi myös muille uskontokunnille, mikä käytännössä tarkoittaisi islamilaisten radio-ohjelmien lähettämistä maan radiotaajuuksilla. Ei mennyt kauan, kun Ylen radio-ohjelmassa alettiin lukea Koraania avoimesti parhaaseen kuunteluaikaan.
Mikäli SDP kehittyy länsieurooppalaisten ideologisten veljespuolueidensa vanavedessä, voidaan puolueessa tulevaisuudessa nähdä poliittista islamia edistäviä henkilöitä yhä keskeisemmissä asemissa. SDP:lle tämä ei välttämättä ole mikään siunaus, sillä esimerkiksi Ruotsin sosiaalidemokraattien puoluehallituksen entinen muslimitaustainen jäsen Omar Mustafa erosi laajan mediaskandaalin takia julkisuuteen tulleiden islamististen yhteyksiensä vuoksi. Myös Benelux-maissa, Ranskassa, Saksassa ja Iso-Britanniassa on ollut sosiaalidemokraattien piirissä tavallista, että maahanmuuttajavaltaisilla alueilla valtiollisten vaalien ehdokaslistat koostuvat pääasiassa islamisteista, joista useilla on hyvin radikaaleja yhteiskunnallisia näkemyksiä. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja pystyäkseen näkemään, että myös Suomen SDP ajautuu lähivuosina yhä enemmän Allahin aatteen helmoihin.
Suomessa erityisesti nuoret vasemmistoliiton vaikuttajat ovat viehättyneet islamista sekä esittäneet kärkkäitä vastalauseita ”islamofobeja” ja heidän esittämiään ajatuksia kohtaan. Esimerkiksi vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson on toistuvasti rinnastanut islam-kritiikin suoraan toista maailmansotaa edeltäneeseen juutalaisvastaiseen fasismiin. Andersson on ollut erityisen huolissaan julkisesta keskustelusta, jossa muslimit nähdään potentiaalisena turvallisuusuhkana. Hänen mielestään islamiin uskova muslimi on rehti kansalainen, joka on hyvä lähipiirilleen ja ympäristölleen. Vasemmistoliiton äärisiipeen Anderssonin kanssa lukeutuva kaupunginvaltuutettu Dan Koivulaakso on puolestaan pitänyt suurinta osaa islam-kritiikistä virheellisenä, koska se hänen mukaansa leimaa muslimeja sekä ylläpitää ennakkoluuloja ja ”kulttuurirasismia”. Koivulaakson mielestä islamkriittinen ”äärioikeistopropaganda” on suunnannut huomiota hänelle tärkeästä kapitalismikritiikistä turhanpäiväiseen kansanryhmien väliseen vastakkainasetteluun.
Vasemmistoliittolaisten islam-aktivismi on hämmentävää, kun otetaan huomioon kyseisten toimijoiden radikaali egalitaristinen marxilainen yhteiskuntaideologia. Vasemmistoliiton äänitorvet näkevät islamin ja islamistit hyödyllisiksi liittolaisiksi heidän halveksumansa kapitalistisen järjestelmän vastaisessa taistelussa. Molempia tahoja ajaa eteenpäin heidän inhonsa kapitalismia kohtaan sekä halu tuoda siihen muutos vaihtoehtodoktriinilla, joka perustuu vanhentuneeseen ja utopistiseen yhteiskunta-analyysiin. Aika näyttää, kallistuuko vaaka vasemmistoliiton sisällä yhä ratkaisevammin islamismin puolelle, jolloin viimeisimmätkin työväenaatteen rippeet katoavat puolueesta.
Uskonnon harjoittamiseen aiemmin kriittisesti suhtautunut poliittinen vasemmisto on ottanut konservatiiviset muslimimaahanmuuttajat ja islamismin lempilapsekseen. Forssan ohjelman vaatimus uskonnon ja valtion erottamisesta on heitetty roskakoriin eteläiseltä pallonpuoliskolta saapuneiden muhamettilaisten haalimiseksi vasemmiston äänestäjiksi.
Suomen vasemmistolaisista työväenpuolueista on tänä päivänä muodostunut kannattajakunnaltaan varsin sekalainen seurakunta punavihreistä yliopistoaktivisteista ja anarkistinuorista aina vanhoillisiin islamisteihin. Vasemmisto on ymmärtänyt hyvin, ettei työväki ole enää samanlaista kuin vielä 1900-luvun alussa. Nykyisin työväestö on kohtuullisen hyvin toimeentulevaa tavallista kansaa, joka omistaa ja kuluttaa kuten 1900-luvun parempiosaiset konsanaan. Jos vasemmisto haluaa nostaa kannatustaan, sen on saatava kansa kurjistumaan. Silloin vasemmiston ainoiksi vaihtoehdoiksi jäävät vastuullisen talouspolitiikan sabotointi ja uuden köyhän alaluokan synnyttäminen maahan. Muslimien määrän lisäämisellä vasemmisto pyrkii täyttämään heidät hylänneen työväestön jättämän aukon kannatuksessaan.
Poliittisen vasemmiston etuna on saada muslimeista Suomeen köyhä sosiaaliekonominen alaluokka, josta pidetään huolta veronmaksajien kustantamilla tulonsiirroilla ja jonka keskuudessa vallitsee katkeruus vauraampaa kantaväestöä kohtaan. Monet vasemmiston edustajat voivat nähdä muslimeissa jopa uuden proletariaatin vallankumouksen ytimen, jossa islamin pyhät tekstit ja kaikki maailman maat kattava umma ovat korvanneet Kommunistisen puolueen manifestin ja kaikkien maiden proletariaatin yhdistymisen. Näistä syistä vasemmistolaisten etuja palvelee se, että muslimit säilyvät pysyvästi länsimaisen yhteiskunnan valtavirran ulkopuolella.
Joidenkin länsimaalaisten feministien mielestä naisasian korostuminen on luontaista islamille. Heidän mukaansa erityisesti musliminaisten käyttämä huivi on feminismin ilmentymä. Feministit näkevät huivin käytön olevan musliminaisten vapaaehtoinen demonstraatio naisia alistavaa seksuaalisuutta ja kauneutta korostavaa länsimaista kulttuuria vastaan. Samalla nämä feministiteoreetikot rinnastavat naisten hunnuttamisen farkkujen käyttöön. Musliminaisten ihmisarvoa tukevat burka- ja niqab-kiellot monissa Euroopan maissa on taas nähty feministien silmissä kolonialistishenkisinä sortotoimenpiteinä, joista pitäisi ehdottomasti pidättäytyä.
Homoseksuaalisesta käytöksestä langetetaan varsin yleisesti islamilaisissa maissa kuolemanrangaistus. Monin paikoin Länsi-Eurooppaa on tapahtunut muslimitaustaisten nuorisojengien käynnistämiä väkivaltaisuuksia, jotka ovat kohdistuneet paikallisiin homoseksuaaleihin. Kansainvälisessä mediassa on lisäksi uutisoitu Länsi-Euroopassa oleskelevien islam-oppineiden lausunnoista, joissa ideaaliyhteiskuntaa kuvataan sellaiseksi, jossa homot teloitetaan. Ei ole yllättävää, että esimerkiksi Hollannissa islamkriittinen vapauspuolue on noussut kyselyjen mukaan maan suosituimmaksi puolueeksi seksuaalivähemmistöön kuuluvien kansalaisten keskuudessa.
Monet suomalaiset homoaktivistit ovat seuranneet huolestuneina Länsi-Euroopan seksuaalivähemmistöjen parissa kasvanutta islam-kriittisyyttä. HLBT-ihmisten asemaa edistävä Suomen Seta ry onkin asettunut raivokkaaksi puolustamaan islamia. Julkisuudessa on noussut esiin tapauksia, joissa Setan järjestöaktiiveja on erotettu tai painostettu eroamaan järjestöstä islam-kriittisten mielipiteidensä vuoksi. Setan aktiivien silmätikkuna on viime vuosina ollut islamin sijaan heidän taantumuksen pesäkkeenä pitämänsä evankelis-luterilainen kirkko siitä huolimatta, että sukupuolten tasa-arvo, sukupuolineutraali avioliittolaki ja homoseksuaaliset suhteet ovat varsin laajalti hyväksyttyjä kirkon sisällä. Setan islamofiliaa selittää pitkälti järjestön kärkihahmojen laajempi vihervasemmistolainen yhteiskuntaideologia, joka hylkii homoseksuaalien vapauden edellytyksiin kuuluvaa islam-kritiikkiä. Mikäli kriittinen suhtautuminen islamia kohtaan leviäisi seksuaalivähemmistöaktiivien parissa, olisi HLBT-liikkeen vihervasemmistolainen johto vaarassa menettää asemansa. Tämän vuoksi Setan agendaan kuuluu toistaiseksi refleksinomainen islam-myönteisyys, vaikka islamismi on vakavin uhka Euroopassa HLBT-ihmisten vapaudelle toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan.
Vihreällä puolueella ja islamilla on paljon muutakin yhteistä kuin vihreä väri, joka on sekä vihreille että islaminuskoisille väreistä pyhin. Vihreiden pää-äänenkannattajassa eli Vihreä Lanka -lehdessä 9.10.2009 julkaistu pääkirjoitus kuvasi osuvasti liikkeen kosteasilmäisen humanistista suhtautumista islamiin. Pääkirjoituksen mukaan islam on hyvin lähellä vihreyttä ja pohjoismaista sosiaalidemokratiaa. Artikkelin kirjoittaja Elina Grunström kertoi, että hänen muslimituttaviensa käsitys naisen asemasta on lähellä hänen omaansa. Hän myös ylisti muslimien tapaa sopia kaikki riidat kerran vuodessa ennen paaston päätösjuhlaa, mistä ”kaunaiset” suomalaiset voisivat ottaa opiksi. Kaiken kaikkiaan pääkirjoituksessa muslimit esitettiin syrjittynä vähemmistönä, joiden kritisoinnissa on jo Saksan vuoden 1938 kristalliyön kaikuja. Reaalielämässä kyseistä kirjoitusta olisi voinut pitää laadukkaana parodiana, mutta todellisuudessa se vastasi täysin vihervasemmistolaisten poliitikkojen suurta linjaa islamin suhteen.
Vihreissä aiemmin aktiivisesti vaikuttanut Husein Muhammed totesi Vantaan Sanomien haastattelussa 10.2.2012, että islam oli aikoinaan edelläkävijä naisen aseman parantamisessa. Hän ei kuitenkaan tuolloin maininnut väitteensä tueksi mitään konkreettisia esimerkkejä. Muhammed ei myöskään nähnyt lukuisten muslimiryhmien yli 50 prosentin työttömyysasteessa yhteyttä islamilaiseen uskontoon ja kulttuuriin. Lisäksi hän kiisti, että islaminuskoiset tekisivät kantaväestön määrään suhteutettuna enemmän rikoksia, vaikka useista islamilaisista maista Suomeen tulleet maahanmuuttajat ovat rikostilastoissa yliedustettuina monissa eri rikoksissa.
Vihreiden entinen puheenjohtaja Ville Niinistö on jakanut puoluetovereidensa positiivisen näkemyksen islamista. Hän kirjoitti esimerkiksi vuonna 2010 blogissaan, että kristillisen Euroopan vaeltaessa pimeällä keskiajalla maurien ja ottomaanien islamilaiset valtakunnat toimivat klassisen sivistyksen ylläpitäjinä. Niinistö myös epäili somalimuslimien tilastollisesti alhaista työllisyysastetta, sillä hän oli omin silmin nähnyt heitä paljon bussikuskeina ja muissa palveluammateissa.
Vihreä liike on kulkenut Suomessa pitkän tien Koijärvi-liikkeestä islamin äänitorveksi. Kantaväestön parissa esiintyvää homofobiaa, sovinismia ja rasismia kiihkeästi vastustavat vihreät eivät sovella näitä yleviä periaatteita islamin suhteen. Voidaan kärjistäen sanoa, ettei mikään muu lämmitä vihreää valtavirtapoliitikkoa niin paljon kuin todistaa kokonaisten suomalaisten asuinalueiden muuttumista rikastetuiksi islamterritorioiksi. Vaikka kyseisissä islamisoituneissa lähiöissä asuvat ihmiset eivät varsinaisesti jaakaan vihreiden arvoliberaalia ja maailmaa syleilevää elämänfilosofiaa, vaan takertuvat pikemminkin 500–600-lukujen taitteessa eläneen heimopäällikön armottomaan jumalvaltio-oppiin, se ei tunnu aiheuttavan vihreille läheskään yhtä paljon harmaita hiuksia kuin yksittäisen rasistisen kantasuomalaisen nimetön purkautuminen internetin keskustelupalstalla. Vihreiden harjoittaman politiikan kulmakivenä on ollut jo varsin pitkään arkielämän tosiasioiden sinnikäs kieltäminen, mikä tekee vihreästä liikkeestä houkuttelevan vaikutuskanavan Euroopan islamisaation edistäjien silmissä.
Vasemmistopuolueet ovat harjoittaneet hurmahenkistä monikulttuurisuuspolitiikkaa myös muualla Euroopassa. Esimerkiksi Saksassa vihreän puolueen yhtenä tavoitteena vuoden 2009 liittopäivävaaleissa oli asettaa islam Saksan protestanttisten ja katolisten yhdyskuntien kanssa tasavertaiseen asemaan. Saksan sosiaalidemokraattien varakansleriksi valittu Sigmar Gabriel puolestaan vaati joitakin vuosia sitten Saksan televisioon hunnutettua naista uutistenlukijaksi. Pisimmälle Euroopan islamilaistumista edistävistä henkilöistä on kenties mennyt esityksineen Lontoon pormestarivaalissa vuonna 2012 työväenpuolueen ehdokkaana ollut Ken Livingstone. Hän vannoi tekevänsä Lontoosta profeetta Muhammedin sanojen majakan. Lisäksi Livingstone lupasi, että hänen valintansa myötä Lontoon ihmismassat saisivat islamilaista opetusta.
Suomen luterilainen kirkko julistautui vuonna 1999 hyvinvointivaltiomallin kannattajaksi. Monet pitivät tätä kannanottoa merkittävänä irtiottona kirkon menneestä yhteiskuntapoliittisesta linjasta, jonka voidaan tulkita olleen oikeistokonservatiivinen. Kirkon nykyisen monikulttuurisuutta ja islamia hivelevän linjan voidaan katsoa pohjautuvan tähän hyvinvointivaltiota koskeneeseen manifestiin, sillä nykyinen hyvinvointivaltioideologia pitää sisällään etnisten vähemmistöjen ja uskontojen suosinnan.
Islamistien tekemien WTC:n terrori-iskujen jälkeen silloisella arkkipiispalla Jukka Paarmalla oli polttava halu esiintyä yhdessä edesmenneen Suomen muslimien päämiehen Khodr Chehabin kanssa todistaakseen islamin rauhanomaista luonnetta. Kommentoidessaan WTC-iskuja Chehab tuntui ymmärtävän terrori-iskuista ympäri maailmaa iloitsevia muslimeja. Hän jatkoi negatiivista huomiota herättäneitä julkilausumiaan tätä seuranneina vuosina muun muassa kehottamalla Suomessa asuvia muslimityttöjä menemään islamilaisen perinteen mukaisesti naimisiin alaikäisinä, jopa 13-vuotiaina. Lisäksi Chehab totesi avoimesti Suomessa harjoitettavan islamin olevan luonteeltaan puolustava ja konservatiivinen. Omaa suhtautumistaan Suomeen hän kuvasi kunnioittavaksi, mutta silti hän tähdensi identiteettinsä olevan muu kuin suomalainen. Luterilainen kirkko ei koskaan irtisanoutunut Chehabin islamistisista näkemyksistä, vaan piti hänyä aivan sopivana yhdyshenkilönä kirkon ja muslimien välisessä vuoropuhelussa.
Helsingin entinen piispa Irja Askola vieraili moskeijassa vuonna 2011, mistä uutisoitiin näyttävästi Helsingin Sanomissa. Vierailu kosketti Askolaa suuresti. Erityisesti hänen sympatiansa sai miesten rukoushetken tarkastelu verhon takaa, sillä se osoitti hänen mielestään suurta luottamusta muslimeilta häntä kohtaan. Askola oli myös ilomielin tarjoamassa kirkkoa muslimien pyhien toimitusten järjestämispaikaksi, sillä kirkon tehtävä oli hänen mielestään luoda tilaa ”kohtaamiselle”. Lisäksi Askola totesi voimallisesti, ettei islam uhkaa kristinuskoa, koska se on uskontona kristinuskon kanssa samalla puolella rasismin vastaisuudessa. Islamia ylistävällä asenteellaan Askola halusi todennäköisesti avata uusia uria kristinuskon ja islamin opilliselle ja järjestölliselle synteesille, jota voitiin pitää kyseenalaisena ottaen huomioon hänen senhetkinen asemansa yhtenä kirkon korkeimmista edustajista. Lisäksi Askola ei nähnyt ongelmaa sukupuolista apartheid-järjestelmää noudattavissa moskeijakäytännöissä, vaikka oli toistuvasti paheksunut naispappeuden vastustajia kirkossa. Askola ei myöskään nostanut Helsingin Sanomien haastattelussa esiin islamin opin mukaisia kivitystuomioita homoseksuaaleille paheksuessaan kirkon konservatiivisten jäsenten homokantoja.
Ville Riekkinen puolestaan tuli Kuopion hiippakunnan entisenä piispana tunnetuksi niin sanottujen liberaalien ja edistyksellisten kantojen esilletuojana. Erityisesti hänen hampaissaan olivat konservatiiviset kristilliset järjestöt sekä niiden opilliset painotukset. Takapajuista islamia kohtaan Riekkinen sen sijaan tunsi mitä suurinta sympatiaa. Hänen mielestään islamin edustajille oli syytä tarjota kirkon tiloja käyttöön mieluummin kuin perinteisiä kristittyjä arvoja edustavalle Luther-säätiölle. Riekkinen arvatenkin nousi kyseisellä lausunnollaan monikultturistisen eliitin suosioon.
Helsinkiläisille kirkon jäsenille kotiin toimitettava Kirkko ja kaupunki -lehti alkoi kunnostautua entisen päätoimittajansa Seppo Simolan aikana hurmahenkisenä monikultturismin ja islamin kannattajana. Esimerkiksi vuonna 2007 julkaistussa pääkirjoituksessa Simola tervehti iloisesti vieraiden uskontojen rantautumista Helsinkiin. Hänen mielestään islamilaisuuden lisääntyminen teki hyvää luterilaisen kirkon hengenelämälle. Samainen lehti palasi islam-teemaan näyttävästi julistamalla vuonna 2009 suomalaisuuden arvojen ja moraalisen perustan olevan lähellä islamia. Silti samaisessa lehden artikkelissa Suomen islamilaisen neuvoston varapuheenjohtaja Anas Hajjar paheksui sianlihan ja alkoholin käyttöä. Hän myös painotti sitä, että uskonto liittyy hänen elämässään kaikkeen mitä hän tekee. Kirkko ja kaupunki -lehden islam-suitsutus jatkui myöhemmin lehden toimituspäällikkö Tommi Sarlinin toivottaessa moskeijan tervetulleeksi Helsinkiin. Sarlinin mielestä oli harmillista, ettei muslimeilla ollut tunnustettua paikkaa Helsingin katukuvassa. Hänen mukaansa katukuvasta erottuva moskeija olisi ”moniarvoisen” kaupungin ilmentymä. Kyseisen lehden korostetun positiivinen suhtautuminen Helsingin islamisoitumiseen on luonnollisesti herättänyt suurta hämmästystä kirkollisveroa maksavien suomalaisten parissa. Simolan päätoimittajakautena Kirkko ja kaupunki -lehti kiistämättä otti Vihreältä Langalta ja Kansan Uutisilta Suomen monikultturisoimista kärkevimmin edustavan lehden aseman.
Monia suomalaisia on ihmetyttänyt, mihin kirkon monikulttuurisuutta ja islamia myötäilevä linja todellisuudessa perustuu. Teologiselta kannalta tarkasteltuna syytä voidaan hakea niin sanotun rajoittamattoman armon teologiasta, jonka mukaan oman kulttuurikristillisen identiteetin halveksunta sekä kulttuurinen alistuminen muslimien edessä on kristillisen lähimmäisenrakkauden osoitus. Tämä ideologia on erityisen vahvaa nuoren liberaalin pappissukupolven parissa. Heidän julkilausumaton kantansa on se, että Suomen islamisaation salliminen on mitä kristillisin teko. Toinen islamia kannattava kirkon segmentti muodostuu niin kutsutuista pragmaatikoista, jotka ovat usein korkeassa asemassa kirkkolaitoksessa. Näiden tahojen tavoitteena on kaikin mahdollisin keinoin turvata kirkon asema valtiollisena instituutiona, jotta he säilyttäisivät virkansa ja palkkatasonsa myös tulevaisuudessa. Valtiontukien säilymisen takeena kirkon eliitti pitää valtiollisen arvoliberaalin monikulttuurisuusideologian seuraamista.
Tavallisen suomalaisen silmin tarkasteltuna Suomen luterilaisen kirkon islamofiilinen teologiskulttuurinen linja tuntuu käsittämättömältä. Sen voidaan katsoa sotivan kirkon ensisijaisia velvollisuuksia vastaan, joita ovat Suomen kristillisten perinteiden ylläpitäminen sekä maassa asuvien vähävaraisten sekä sosiaalisesti vaikeassa asemassa olevien kansalaisten tukeminen. Sen sijaan kirkosta on tullut sen lukuisten keskeisten nykyvaikuttajien ansiosta monikulttuurisuutta puolustava organisaatio, joka käytännössä tukee islamisaatiota. Tämän seurauksena kirkon julkisrahoitteinen asema ja kirkollisverojärjestelmä ovat alkaneet näyttäytyä monille suomalaisille varsin kyseenalaisena. Mikäli kirkko jatkaa islamia liehittelevällä linjalla, sen edessä on hyvin todennäköisesti hajaannus sekä kirkon jo rankasti kutistuneen yhteiskunnallisen vaikutusvallan lopullinen romahtaminen.
Islamisaation edistäminen vetoamalla kyynisesti länsimaalaisten ihmisten luontaiseen hyväntahtoisuuteen ja syyllisyydentuntoon historian hirmuteoista on yksi suurimmista petoksista koko länsimaisuuden historiassa. Vihervasemmiston, sateenkaariväen, kirkon ja islamin muodostaman epäpyhän allianssin tekojen ja tavoitteiden saattaminen laajasti päivänvaloon ja niihin reagoiminen on ensisijaisen tärkeää, mikäli Euroopassa halutaan välttyä sivilisaation lopulliselta romahdukselta.
Suomalainen Suomi eurooppalaisessa Euroopassa
”Kuinka monia kaupunkeja olemmekaan tuhonneet. Meidän voimamme kohtasi heidät yöllä, kun niiden asukkaat nukkuivat.” (Suura 7:4)
Euroopassa viime vuosina nähdyt islamistiset terrori-iskut ovat olleet osa sitä pitkää terrorististen tekojen sarjaa, joiden pelossa länsimaalaiset ovat joutuneet elämään jo pidemmän aikaa. Terrori-iskujen lisäksi monet muut maahanmuuton aiheuttamat ongelmat ovat osoittaneet, ettei muslimimaahanmuuttajien ja eurooppalaisten kantaväestöjen yhteiselo Euroopassa ole tulevaisuudessakaan kukkakedolla piehtarointia monikulttuurisessa onnelassa, vaan päinvastoin erilaisten pienempien ja suurempien konfliktien ja yhteiskunnallisen epävakauden värittämää.
Euroopan islamisoitumisesta ei voida syyttää yksistään muslimeja, sillä he vain toteuttavat sitä, mikä on heidän uskontonsa mukaista. Jokainen islamin perusluonteeseen perehtynyt tietää, että muslimien tehtävänä on Koraanin mukaan levittäytyä kaikkialle maailmaan ja saattaa alueet islamin alaisuuteen. Käynnissä oleva kehitys on vääjäämättä viemässä Eurooppaa tähän suuntaan.
Islamin laajempi leviäminen länteen ei johdu siitä, että islam olisi uskontona erityisen vahva, vaan siitä, että länsi on ollut jo kauan onnettoman heikko. Länsimainen sivilisaatio on kärsinyt identiteettikriisistä, joka on johtanut itsesuojeluvaiston murenemiseen. Omien perinteiden, oman kulttuurin ja kansallisen identiteetin halveksiminen sekä muu itsetuhoinen käyttäytyminen ovat tehneet suuresta osasta länsimaalaisia henkisesti liian pehmeitä ja heikkoja, jotta he voisivat selviytyä identiteetiltään vahvempien edessä.
Edistäessään massamaahanmuuttoa ja monikulttuurisuuden mallia nykyinen Euroopan hallitseva eliitti on osoittautunut islamistien parhaaksi liittolaiseksi ja islamisaation vahvimmaksi edistäjäksi. Islamistit ympäri maailman toivovat eurooppalaisen monikultturistieliitin ajavan jatkossakin avoimien rajojen maahanmuuttopolitiikkaa ja sinisilmäistä suvaitsevaisuuspolitiikkaa. Näin islamilainen väestönosa kasvaisi Euroopassa entisestään, ja sen myötä islamistit voisivat vahvistaa valta-asemiaan eurooppalaisissa yhteiskunnissa.
Pitkällä tähtäimellä Euroopan islamisoituminen uhkaa tuhota yhteiskuntarauhan ja synnyttää kriisipesäkkeitä kaikkialle maanosaan. Kuten arkipäivän havaintojen perusteella voidaan aukottomasti osoittaa, maahanmuuttoon liittyvät ongelmat eivät poistu sillä, että veronmaksajien rahaa lapioidaan jatkuvasti kotouttamisbisnekseen ja maahanmuutosta elantonsa saaville virkamiehille. Suomalaisten on tärkeää tehdä täyskäännös maahanmuuttopolitiikassa ottamalla jälleen itselleen portinvartijan rooli sisäänheittäjän sijasta.
Internetissä ja väestötieteilijöiden keskuudessa on käyty usein väittelyä siitä, tuleeko Euroopasta muslimienemmistöinen mahdollisesti sadan, kahdensadan vai vasta tuhannen vuoden kuluttua. Ajankohdalla ei pitäisi olla kovin suurta merkitystä, sillä valtaosa eurooppalaisista varmasti haluaa, että Eurooppa säilyy eurooppalaisena omille jälkipolville läpi vuosituhansien. Tämän varmistamiseksi jokaisella eurooppalaisella on vastuu ja velvollisuus tehdä töitä sen eteen, että jälkipolvet saisivat elää tulevaisuudessa rauhallisessa ja vakaassa Euroopassa. Vain kansallisten identiteettien tervehdyttäminen ja kansallisvaltioiden yhtenäisyyden vahvistaminen voivat toimia lähtökohtana Euroopan maiden uudelle nousulle nykyisestä sosiokulttuurisesta alennustilasta.
Kirjoitus on katkelma Olli Immosen kirjasta ”Kansallinen Kipinä”
Lähde Islam ja Euroopan islamisaatio
Olli Immosen Facebook-sivu
