Kokonaisturvallisuuden johtaminen on ollut Suomessa jo pitkään huonosti organisoitua. Minulla oli ilo olla kuuntelemassa Juha Marteliuksen luentoa turvallisuuden johtamiseen liittyen Jyväskylän yliopistolla viime syksynä. Jo silloin näytti selvältä, että valtion turvallisuusjohtaminen ei pystyisi tositilanteessa vastaamaan siihen haasteeseen, jonka kokonaisturvallisuusmalli sille asettaa. Nykyaikainen, hybridivaikuttamiseen perustuva uhkaympäristö tuottaa uhkia, jotka eivät kuulu ainoastaan yhden turvallisuusviranomaisen vastuualueelle. Lisäksi erilaiset onnettomuudet, luonnonkatastrofit, tietoliikennehäiriöt, laaja maahantulo, häiriöt elintarviketuotannossa tai tuontiliikenteessä, sekä virusepidemiat saattaisivat tuottaa laajasti yhteiskuntaa koskevia häiriötilanteita, jotka edellyttäisivät monien eri viranomaisten yhteistoimintaa, yhteistä johtamista ja sen edellytyksenä olevaa tilannekuvaa. Mainituista uhkakuvista viimeinen toteutui, ja käytäntö on osoittanut Marteliuksen epäilyn olleen oikea: johtaminen on ollut epävarmaa, vastuuta on palloteltu ja toimintatapoja on jouduttu improvisoimaan. Tästä syystä maamme presidentti ehdotti hätäratkaisuna erillisen, “nyrkiksi” kutsutun vastuuryhmän perustamista tilannetta koordinoimaan. Hallitus ei tähän suostunut, koska vastuun luovuttaminen tilanteen ollessa päällä saisi sen näyttämään kykenemättömältä hoitamaan tilannetta.
Suomessa turvallisuutta tuottaa monta eri ministeriötä vastuualueellaan toimivine viranomaisineen. Puolustusministeriö vastaa sotilaallisesta maanpuolustuksesta ja alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta, kun taas Poliisi, Rajavartiolaitos ja pelastustoimi kuuluvat sisäministeriön alaisuuteen. Jako sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen on siten järjestelmään sisäänrakennettu, vaikka se turvallisuusjohtamisessa nähdään jo vanhentuneena mallina. Lisäksi useimmissa Euroopan maissa sisäministeriötä ei ole lainkaan, ja poliisi toimii yleensä oikeusministeriön alaisuudessa. Jotta asiat eivät olisi näin yksinkertaisia, löytyy meiltä turvallisuuden tuottajia myös muiden ministeriöiden vastuualueilta: Huoltovarmuuskeskus toimii työ- ja elinkeinoministeriön alla ja Tulli valtiovarainministeriön hallinnonalalla. Tämä siitäkin huolimatta, että ns. PTR-viranomaisilla (Poliisi, Tulli, Rajavartiolaitos) on oma, yhteinen tilannekuvakeskus. Sosiaali- ja terveysministeriön alta löytyvät luonnollisesti THL ja Työterveyslaitos mutta myös Säteilyturvakeskus, THL:n sisällä toimiva biologisten uhkien osaamiskeskus ja Työterveyslaitoksen sisällä toimiva kemiallisten uhkien osaamiskeskus. Nykyaikana erittäin tärkeä Kyberturvallisuuskeskus taas operoi liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalla. Lisäksi on olemassa valtionhallinnon ulkopuolisia toimijoita: kunnat, vapaaehtoisjärjestöt ja kansainväliseen yhteistyöhön perustuvat organisaatiot kuten hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus.
Miten tätä kaikkea sitten johdetaan, jos jokaisella toimijalla on oma tapansa koota tilannekuvaa sekä omat käskyvaltasuhteensa? Käytännössä ainoa kaikilta turvallisuustoimijoilta tilannekuvaa kokoava toimija on Valtioneuvoston kanslian tilannehuone. Ongelma on siinä, että sen tehtävä on pääasiassa välittää tietoa poliittisille päätöksentekijöille, eikä sillä itsellään ole toimivaltaa. Ilman toimivaltaa se ei voi toimia käytännön toimien koordinoijana, mikä on nähty koronakriisin myötä. Hallitus joutuikin nyt perustamaan Valtioneuvoston kanslian yhteyteen erillisen operaatiokeskuksen kriisiä hoitamaan. Muita kokonaisturvallisuuden koordinoijia Suomessa ovat Turvallisuuskomitea sekä ministeriöiden valmiuspäällikkö– ja kansliapäällikkökokoukset. Näistä ensiksi mainittu ei ole edes tarkoitettu käytettäväksi akuuttien tilanteiden johtamisessa vaan on varautumiseen liittyvä suunnitteluelin.
Se, mitä tämän sekasotkun myötä on syntynyt, on toimijoiden välistä kilpailua resursseista ja puhevallasta turvallisuuteen liittyvässä keskustelussa, päällekkäistä byrokratiaa, rinnakkaisia käytäntöjä sekä turvallisuuskulttuuria, joka ei ole suunnitelmallista. Koronapandemian myötä on nyt viimeistään huomattava nämä pahimmillaan ihmishenkiä vaarantavat epäkohdat turvallisuuden johtamisessa ja tartuttava asiaan. Ratkaisuna ongelmaan Suomeen tulisi perustaa kokonaisturvallisuutta koordinoiva elin, jolla olisi myös päätösvaltaa ja toimintamahdollisuuksia akuuttien tilanteiden hoitamisessa. Tällainen toimija voisi olla esimerkiksi turvallisuusvirasto, turvallisuusneuvosto, turvallisuusministeri tai ehkä kaikkein parhaana ratkaisuna turvallisuusministeriö. Viimeistään seuraavalla hallituskaudella tulisi lähteä selvittämään näiden vaihtoehtojen välisiä hyötyjä ja viedä hanke kokonaisturvallisuuden johtamisen uudistamiseksi läpi muodossa tai toisessa.
